Muutamassa tunnissa vajosin aurinkonirvanaan, tunsin hengityksen kulkevan syvältä vatsanpohjasta, hahmotin kroppani äärilaidat, ihon pinnassa helmeili hiki, joka jätti madamen rajat pihan kaakelilaatoitukseen, en ajatellut tulevia, en menneitä, vain tätä tässä nyt. Aurinko. Toinen maailma. (En palanut.)
Välillä hiljaisessa äänimaailmassa kantautui ääniä, vierasmaalaisten hyönteisten erikielistä säksätystä, lähellä kulkevan hiljaisen tien satunnaisia äkkiä suhahtavia pyöräilijöitä, näkökentässä leijui eksoottisia perhosia ja naapurin pellon pitkät viinirypälerivistöt...
Kevyen lounaan jälkeen joskus klo 16 kipaisimme katsastamaan Lorguesin keskustan tilanteen. Jouluna hiljaista talviunta nukkunut pikkukaupunki olikin hyvin vireässä tunnelmassa. Paljon ilmiselviä ulkomaalaisia, punehtuneita brittejä bistrojen terasseilla siemailemassa olutta, paikallisia äitejä lapsineen, jopa paloautolla oli missiota yhden talon edustalla, vaikutti kissan hätätilanteelta puussa. Kuljimme katuja pitkin ja iphone napsutteli käsissäni lakkaamatta.
Rakastan näitä Provencen maaseudun pieniä kyliä, joissa joka askeella voit tunnelmoida historian kerrostumien äärellä. Vanhan kaupunkikaavan ja satojen vuosien ajan tallattujen kapeiden kujien rinnalla on vilkkaita boulangereita, josta haetaan päivän patongit ja kuulumiset, mutta mitään paikkaa ei ole jyrätty 2000-luvun ehdoilla (vrt. Suomi).
Jos parisataa vuotta sitten Lorguesissa asunut henkilö matkaisi aikakoneen avulla kesään 2013 väitän, että hän pian osaisi suunnistaa kylässä tuttujen maamerkkien avulla. Kirkko on siellä, missä se on seisonut jo 1400-luvun vilkkaina vuosina, jolloin kylän tienoossa oli useampikin suurehko luostari. Pyykkärinaiset olisivat vaatteineen muurin äärellä, jonne lähdevesi edelleen kulkeutuu läheisiltä vuorilta. Silloinkin kaupunkia ovat ympäröineet pellot ja viereiselle vuorelle on kivuttu turvaan (jonka pitkät kiviportaat munkit rakensivat omia kuritusharrastuksiaan varten, nyt siellä tosin löytyisi lihaa kurittavia vapaa-ajan kuntoilijoita), jos toisilta, kauempana siintäviltä vuorilta on lähestynyt vihollinen.
Ne kaukana siintävät vuoret näkyvät miehen vanhempien terassille hyvin. Ne ovat aina erilaiset, tietyssä valossa niiden yksityiskohtaiset kivimuodostelmat näkyvät selkeästi, kun taas toisina päivinä ne näkyvät hämärästi, sumun läpi, vaaleanpunaisina tai sinertävinä. Vuoria kutsutaan Maureiksi, pohjoisafrikkalaisten hyökkääjien mukaan. Täällä on kulkenut kreikkalaisia, roomalaisia, sittemmin kansainvaellusten myötä frankkeja, alemanneja, saraseeni-merirosvoja ja nyt tänne ovat tehneet invaasion englantilaiset eläkeläiset kirjailija Peter Maylen Provence-kirjallisuuden imussa.
Miehen vanhemmat kehoittavat kirjoittamaan kirjan Provencesta, kirjoita ja muuta tänne. Ehkä tänne sitten tulee suomalaisia, he miettivät. He kertovat elämästään eläkeläisyhteisössä, jossa pelataan petankkia aina tiistaisin, miesten ja naisten sarjat läpi kahdesti, juodaan viiniä ja mennään viinistä ja pelitunnelmista uupuneina loppuillan kestäville torkuille kotien varjoisille sohville. Tavataan etanajuhlien ja juustolautasten äärillä, viime vuonna on tanssittu Abba-bileitä, puhutaan lapsista ja lapsenlapsista siellä jossain kaukana pohjoisessa. Pohjoisen säät kauhistuttavat, mutta omiakin päivitellään. Paikallisten puheissa mistral-tuulilla on jumalaisia voimia ja sitä onkin palvottu aikoinaan monien muiden jumalten rinnalla. Jos pilvi peittää auringon tovia pidemmäksi ajaksi, provencelainen ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena.
Miehen vanhemmat juovat paljon viiniä, he eivät ole alkoholisteja, eivät juovu, mutta viini kuuluu aterialle kuin Suomessa maito. Viinit haetaan läheisiltä tiloilta, viinitiloja on useita kymmeniä parinkymmenen kilometrin säteellä. Ajamme yhdelle niistä täydentämään rosee-varastoja. Olen lukenut, että rosee on nostanut huikeasti suosiota ruotsalaisten kesäterassien pöydissä ja saman buumin oletetaan saapuvan Suomeenkin. Tervehtisin sitä ilolla, Alkon suppeat valikoimat lannistavat vuodesta toiseen.
Sekin hurmaa. Viini haetaan viinitilalta ja samalla rupatellaan vuoden 2009 tulvista, miten se vaikutti vuosikertaan, miten tätä kyseistä punaviiniä hankitaan vain kellariin, odottamaan tulevien vuosien kuivan kylmiä talvi-iltoja. Patongit ja croissantit haetaan yhdestä boulangeriesta, mutta muut leivonnaiset ja kakut toisesta. Putiikissa voit keskustella itse leipurimestarin kanssa. Vihanneksia pyritään kasvattamaan itse ja yrtit kasvavat villinä kaikilla tien pientareilla. Villisikoja tuntuu vilisevän metsissä, olen nyt yhteensä kolmella Provencen matkallani nähnyt niitä jo 4. Ne ovat isoja ja vaikuttavia eläimiä ja en haluaisi törmätä niihin autolla.
Provence, tämä ei tule olemaan viimeinen matkaraporttini. Meidän kaunis suhteemme on vielä alkuhurmoksessa, mutta aavistelen jo syvempiä vivahteita yhteisessä tulevaisuudessamme..
Aamun ensimmäinen ateria nautitaan suoraan puusta...
Tiukka petankkipeli meneillään..
Taidan nyt ainakin ilmoittautua ranskan kursseille ensi syksynä. Jospa sitä vielä tällä iällä jonkun fraasin oppisi..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti