Etelävaltioiden paistetut kanat ja siivet

On jo pidemmän aikaa pitänyt postata nämä kaksi suosikkikanaherkkuani, jotka ovat olleet repertuaarissa uskollisesti Tennesseen aikojen alusta asti. Heti syvään etelään saavuttuani otin tuntumaa Southern Fried Chickeniin, joka maailmalla tunnettaaan myös Kentucky Fried Chickenin muodossa. Näiden valmistaminen vaatii pikkaisen ponnistusvoimaa köökissä, joten en laita niin kovin usein. Ne ovat aivan ehdottoman loistavaa hangover foodia tai mättöä kiakkopelin kotikatsomolle. Niitä kannattaa tehdä isompi satsi kerralla, sillä ne häviävät ihmeellistä vauhtia, ainakin meillä.

Toinen ehdoton kana-ateria, niin jenkeissä kuin mansessakin, on siivet. Luin jostain, että missään Suomessa ei vedetä sellaisia määriä siipiä, kuin Tampereella. Hämpin tuntumasta löytyy siipiravintelia joka lähtöön, mutta myös markettien hyllyiltä nämä tekevät hyvin kauppansa. Historiallisesti Suomi on jakautunut ruokamieltymysten mukaan jo aikojen alusta ja nykyisin sama meno jatkuu. Stadin väki ostaa eri sapuskaa kuin savolainen tai pohjaalainen. Manse on siipi-Suomea.

Southern Fried Chickenin alkuperäinen ohjeeni on ystävältäni Katielta, joka valmisti näitä minulle kerran syksyisenä iltana Knoxvillen kampuksella, todella helpon ja mutkattoman näköisesti. Tarkkoja mittoja ei tunnettu, joten en niitä koskaan kirjannut ylös, tätä tehdään näppituntumalla. Country- keskus Nashvillen kasvatti Katie oli viettänyt vaihtarivuoden Suomessa ja oppinut yhden laulun: J. Karjalaisen Väinön. Jotenkin omituisesti mielessäni yhdistyvät broken finnishillä laulettu Väinö, Väinö, missä on se Väinö ja etelän rapeat kanapalaset. Näin ne tehdään:

Southern Fried Chicken/ Etelävaltioiden rapeat kanafileet

Mausteseos I: suolaa, mustapippuria ja sipulijauhetta sekaisin, samassa suhteessa

Mausteseos II: sekoita 3kananmunaa ja 1dl vettä, sekaan Texas Pete-kastiketta sellaiset 2 dl

Vehnäjauhoja

Pyöräytä pilkotut kanafileet tai rintapalat ensiksi mausteseos ykkösessä, sitten sukellus kakkoseen ja lopuksi huolekas upotus vehnäjauhoihin. 

Varmista, että pannu on varmasti tarpeeksi sihisevän kuuma ja paista runsaassa öljyssä. Kun pannu on oikean lämpöinen ja öljyä on sopivasti, tämä käy kuin tanssi. Ongelma on löytää se oikea, maksimaalinen yhdistelmä: yleensä eka pannullinen ei ole niin kelvollista - vähän niinkuin lettujen paiston kanssa.

Southern Fried Chicken on perinteistä etelän soulfoodia ja tarjotaan perunamuussin kanssa, jossa pitää olla sattumia ja esimerkiksi silaus valkosipulia ja voita. Nämä ovat ässähyviä, mutta eivät tosiaan mitään dieettisafkaa.

Toinen ihan yhtä kauan mukana kulkenut ruoka on chicken wings, siivet. Suomessa en koskaan löydä marinomattomia siipiä, joten ostan marinoituja ja huuhtelen ne yököttävät valmismarinadit pois. Sitten valelen siivet samaisella Texas Petellä, jonka kanssa puuhastelen myös etelän kanojen kanssa. Uuniin, folion päälle ja reilut parikymmentä minuuttia. Kannattaa käännellä välillä.

Kanasiipien kanssa kuuluu ehdottomasti olla Blue Cheese dippiä. Sekoitan kermaviiliin puolisen pakettia murskattua auraa, vajaan teelusikallisen sinappijauhetta, puolikkaan valkosipulin murskattuna ja silaus mustapippuria. Ihannetapauksessa dippi saa maustua kylmässä parisen tuntia ennen tarjoilua, mutta en koskaan muista olla niin organisoitunut. Tätä dippiä voi vetää myös salaattikastikkeena, sipsien kera tai vaikka hampurilaisen välissä. 

Idän pikajunassa

Työasiat kutsuivat itä-suomeen. Suuntasin reissulle toiveikkain mielin, kuvittelin olevan sangen rentouttava kokemus junailla Kuopioon ja sieltä Joensuuhun ja takaisin. Alussa kaikki menikin hyvin.

Junanetti oli tyydyttävä, metsamaisema vilisi ohi ja niin sitä saavuttiin Jyväskylään ja sieltä Pieksämäelle. Hyinen tuuli ja masentava laiturinäkymä saivat seikkailijattaren tosin arvioimaan, että Pieksämäki selkeästi edustaa enemmän uhkaa kuin mahdollisuutta. Tulihan se Kuopion juna lopulta, kun olin niin jäässä että kesti melkein Kuopioon asti toipua. Ihme arktiset olosuhteet, kuinka ihmiset voivat asua täällä?

Kuopiossa eksyin tapani mukaan ruhtinaallisella tavalla. Pakkasta hillittömästi, lunta, tuulta ja hävyttömän mäkinen kaupunki. Torin löydettyäni olin varma, että täältä löytyy Hotelli Puijonsarvi, no ei  kyllä hakuammunnalla löytynyt. Kiertelin ja kaartelin ja varmana en kysy yhdeltäkään savolaisnatiivilta, joutuu muuten varmaan puhumaan kaikkea ylimääräistäkin. Googlemapskin on kaltaiselleni hahmottamishäiröiselle aika haastava työkalu.

No löysin sen hotellin lopulta. Ihan itte. Hotellin läheisyydessä on kirkko ja Snelkun patsas. Miksi ne pöljät savolaiset ei ole lykänneet toria, Snelkkua, kirkkoa ja rantaa samaan yhteyteen niin kuin järkevissä kaupungeissa on tehty? Oulussa kaikki on ihan tykönä. Mikkelissä kaikki on aikalailla lähekkäin myös. Tampereella on ryssitty torin suhteen ja se onkin iso miinus. 

Mielestäni suomalainen kaupunki arvoidaan seuraavien kohtien perusteella: onhan oma murre? Onhan oikea tori keskellä kaupunkia? Onhan rantaa ja vesiulottuvuutta? Syy, miksi en voinut esimerkiksi muuttaa Riihimäelle, vaikka se oli kerran suunnitelmissa: ei merkittävää murretta, rantaviivaa ja toritilannekin oli selkeän puuttellinen. Jyväskylässäkin oli niin heikko murretilanne ja onneton torikulttuuri, että en sielläkään viihtynyt, kun opiskeluaikoina siellä pari vuotta asustin. Se mitä Tampere toisaalta häviää torissa, korvautuu rouskealla murteella.

Illalla asemakaavahistorioitsija saa tyytyväisen mielen, sillä tässä Snelkun paikkeilla on tosiaan ennen ollut tori. Noniin.

Kirkon läheisyydessä sijaitsevat sekä Kuopion museo, että taidesellainen. Kuopion museo on hienoinen pettymys, korttelimuseossa olisi ollut enemmän Minna Canth-aiheistoa, mutta sinne en ehtinyt. Ja Minna on ihana, ihan idolini. Aika kiva luonnontieteellinen osasto museossa kuitenkin on ja oikean kokoinen mammutti, vaikuttava otus. Kuopiossa on myös Snelmannin museo, mutta se on auki vain kerran vuodessa. Pöh.

Taidemuseo sen sijaan on puhutteleva. Näyttely on modernia taidetta ja taas kerran käy mielessä, että pitäisi harrastaa taidemuseoita huomattavasti enemmän. Uusia ajatuksia ei tule sillä, että tekee aina samoja juttuja. Taidemuseossa on myös kiva museokauppa.

Kipaisen myös rantsuun, varmasti kaunista on täällä kesäisin, mutta muuten en ole jotenkin ihan vaikuttunut. Kuopiolaiset tuntuvat suhtautuva kaltaisiini etelä-savolaisiin, ihan kun ei oltaisi oikeita savolaisia. Puheet illan dinnerillä ovat aika metkat, susien kanssa painitaan ja karhuja nukkuu takapihalla, siis hyvää seuraväkeä, mutta olen sen verran hämäläistynyt, että on ihan hävinnyt tatsi siihen, mikä on hyvä määrä liioittelua tarinan kuljetuksessa.

Memphisin halloumileivän pesto on vähän äklöä, mutta ilmaiseksi pöytään kannetut popparit olivat jotenkin aika raikas idea. Plussaa salaatin kurpitsansiemenistä, olen ihan koukussa nykyisin kurpitsansiemeniin.

Kuopiosta saan onnekaasti autokyydin Joensuuhun. Junalla matkailu olisikin vienyt koko päivän. Tie halkoo läpi ihmellisten maisemien, korkeita mäntyjä, jylhiä rantoja, koruttomia kivikirkkoja...olen aina Joensuussa käydessäni ihastellut maisemia ja ihmisiä, ruokaa ja kaikkea, tällä kertaakaan en pety.

Joensuun historiallinen museo hakee voimakasta tuntumaa Sortavalaan ja keskustelen illalla pitkään paikallisten kanssa karjalaisuudesta, evakoista ja Sortavalan halvasta bensiinistä. Automatka Arkangeliin nousee elämäni isolle TODO-listalle keskustelun jälkeen. Makeita juttuja. Idässä on asennetta. Karjalaisuus on pop.

Taidemusosta löytyy kaunis Virginie ja vaikka mitä muuta. Vahva suositus! Vierailen paikallisessa kahvila Houkutuksessa ja ihastelen letkeää murretta, rapsakoita karjalanpiirakoita, tunnelmaa, kaikkea. Vila-liikkeen myyjätär on niin hurmaava, puhelias ja aloittelias, että suoritan mainittavan määrän shoppingia. "Tää näyttää hökötykseltä, mutta soppii siulle ihan varmana! Kokkeile tätäkin! Miä voin kokkeilla siun puolesta, eikö oo ihaaana? Onnee siun uusille vaatteille ja tuu toistekkii!"

Illalla lipsuu viinin kanssa. Kimmel-hotellin savuinen viskikin tulee testattua tunnetuin seurauksin. Aamulla junamatka Joensuusta Tampereelle tuntuu kestämättömältä. Mutta lähteä täytyy.

Vintage VR ei tarjoa nettiä ja iphonen akku vetää viimeisiään. Voimat ovat vähäiset ja istun vapisten Pieksämäelle osti. Junanvaihto Pieksämäellä voimaannuttaa kuitenkin matkailijan, ostan Jaffaa ja Pringlesiä ja vähät välitän, miltä se muiden silmissä näyttää. Ravintolavaunun varusmiehet puhuvat puumasta, kun kuljen ohi, mutta ei kai synnillisyys joka askeleessa sentään näy? Joku muu varmaan.

Buddha 1200-luvulta Joensuun taidemuseossa

Zeniläinen raukeus valtaa mielen Jyväskylän tietämillä. Tulen selviytymään. Tunnen mellerimäistä luovuutta katsellessani kanssamatkaajia: opiskelijamiestä syömässä ilmeikkäästi mäkkärin ateriaansa. Voisin kirjoittaa novellin, no ainakin runon, hänen hapsottavasta tukastaan. Edessä istuvan venäläispojan piraattitallennettu leffaa pyörii kiinalaisin tekstityksin läppärin näytöllä ja tuijotan aivot tyhjänä pitkät tovit sitä, käsittämättä mitään. Olen seesteinen ja tässä. Naapuripenkin mies etsii äärettömän kauan lippuaan, konnarin odottaessa rauhallisena. Juna täyttyy, mutta on hiljaista. Olen Hämeessä.

Kotona mies noutaa pyynnöstäni salt-vinegar-sipsejä ja jään eloon.

Leipää, tahnoja, salaatteja, lihapullia ja Baileys pannacotta

Darlings,

nyt on pitänyt kiirusta. Kesäkuun alkuun mahtui päätyötä, kahden käsikirjoituksen tiukkaa viimeistelyä ja niiden aiheet ihan eri maailmoista, yhden lapsen matka Ranskaan, toisen kiekkoleiri Kuortaneelle, sitten lapset siirtyivät isälleen kahdeksi viikoksi -huoh, jokainen yh tietää mitä pakkaamishelvettiä tämä pitää sisällään. Sitten kipaisin Helsinkiin Tampereelta vuoropäivinä ja lopulta Tallinnaan. Välissä juoksin työhaastatteluissa ja olin viikkotolkulla stressin ja paniikkihäiriön välimaastossa.

Ja sitten alkoi loma. Ja kaikki oli pesty, pakattu, kirjoitettu ja hyvästelty. Syke oli vielä tosin korkealla.

Loma alkoi parhaalla mahdollisella moodilla. Vanhoja kavereita tuli kylään, päivitettiin vuosikymmenen kuulumiset, syötiin välimerellistä safkaa ja juotiin viiniä, istuttiin terassilla ja lopulta yökerhossa tappiin asti. Kyllä sitä joskus vanhakin vielä jaksaa.

Tarjoilin alkuiltaan muiden blogien anteja (Lauran tähti ja Kädenvääntöä -kiitos!) mielestäni aika onnistuneesti ja sovelsin jotain omaakin:

ensinnäkin tein simppeliä ja maistuvaa leipää, 18 tunnin kohotusta lukuunottamatta täysin vaivaton juttu:

maalaisleipää

ja sen kanssa oli tarjolla ostettua tapenedea eli mustaa oliivitahnaa +

paprikatahnaa joka soveltui yhtälailla lihapullien kanssa kuin leivänkin päälle +

artisokkatahnaa joka oli aivan taivaallista, mutta jota kannattaa tehdä kaksinkertainen annos, niin on suhteessa saman verran kuin tuota paprikatahnaa

Salaatteina tarjosin oman blogin couscous-salaattia ilman kanaa, sillä joukossa oli vegetaristi, ohje löytyy siis tästä +

Sitruunaista fetapastasalaattia  (joka on ihanaa myös hangover-aamuna :)

Lisäksi oli tsatsikia, ohje tässä:

Tsatsiki

1/2 l kreikkalaista jugurttia
1 kurkku
1 valkosipulinkynsi
viinietikkaa
oliiviöljyä
mustapippuria, minttua

Oli niin jankkia jugurttia siinä partasuupurkissa (vai oliko se mummo tällä kertaa..) että en valuttanut.

Kurkku pilkotaan niin pieneksi kuin jaksetaan ja sitten ripotellaan merisuolaa päälle ja annetaan valua siivilässä puoli tuntia.

Kurkku ja jugurtti sekoitetaan ja sekaan tuoretta minttua, puristettu valkosipulinkynsi, ripaus mustapippuria, reilu ruokalusikallinen omenaviinietikkaa, tujaus oliiviöljyä. Sekoitetaan ja annetaan maustua hetken aikaa.

Lisäksi tein lampaanjauhelihasta aika mietoja kreikkalaishenkisiä lihapullia (kaikessa muussa oli aika reippaasti makua, joten en halunnut luoda enää voimallisempaa kilpailuasetelmaa) 

Lihapullat

600 g lampaanjauhelihaa
2 dl vettä
4 rkl korppujauhoja
1/2 hienonnettu ja kuullotettu sipuli
1 1/2 tl suolaa
valko- tai mustapippuria

Hienonna ja kuullota sipuli voissa. Laita korppujauhot kulhoon veden kanssa turpoamaan hetkeksi. Lisää loput ainekset ja vaivaa taikinaksi. Pyöritä pieniksi lihapulliksi ja paista uunissa 200 astetta reilut 10 minuuttia.

Koska mukana tosiaan oli vegetaristi, tein myös soijaversion pullista tällä ohjeella, tuli ihan okei, mutta lisäisin seuraavalla kerralla mukaan paprikajauhetta ja pari perunaa muussattuna...

soijarouhepullia

Ja jälkkäriksi oli tarjolla Baileys-pannacottaa. Se toimi myös korjaavana tuotteena seuraavana aamuna :)

Baileys pannacotta

6dl kuohukermaa
1 vaniljatanko
1 dl sokeria
6 liivatelehteä
2 1/2 dl Baileys-likööriä
valmista suklaakastiketta tai sulatettua tummaa suklaata

Liivatelehdet kylmään veteen. Kerma ja halkaistu vaniljatanko kattilaan. Keitä hiljalleen n 15 min. Poista vaniljatanko, lisää sokeri ja Baileys. Purista liivatteista vedet ja hujauta ne  kuumaan kermaan. Kaada seokset pieniin tarjoilukuppeihin. Hyydytä kylmässä tunteja. Kaadoin tarjoiluvaiheessa vielä valmista suklaakastiketta päälle.


Juhlien jälkeen pakkasin miehen kanssa laukut suurpiirteisellä otteella ja suuntasimme vajaaksi viikoksi Barcelonaan. Sieltä kotiuduimme eilen. Nyt on löytynyt täysin rento ja boheemi lomaolo. Toivottavasti pystyn pitämään sen, kun lapset tänään kotiutuvat. Viiden yön jälkeen lähdemme kohti ITAliaa.

Loistavaa lomamoodia edisti sekin, että sain Barcelonassa tietää tulleeni valituksi tosi kiinnostavaa työpaikkaan, jonka otin vastaan nauttien kylmää cavaa Barcelonan yössä.

Nyt siis päivitän tätä blogia vähän aktiivisemmin ja luvassa siis seuraavaksi Kataloniaa, viinejä, Sagrada Familiaa, Välimeren aaltoja..

exodus krapula

Mulla oli parisen viikkoa sitten mahtava, puhdistava, alkuvoimainen krapula. Krapulat on yleisesti täysin aliarvostettuja juttuja, joiden avulla ihminen matkaa kiirastulen läpi, nöyrtyy, ymmärtää pienuutensa ja lopulta kohoaa tavanomaisuutensa yläpuolelle.

Pidän epäilyttävinä ihmisinä niitä, jotka eivät näitä koe. Mitä heillä on salattavaa? Miksi he eivät heittäydy?

Jos ihminen on kaltaiseni kontrollifriikki, totaalihangover on ainoa tila kun minut saa oikeastaan rennoksi. Tunnen jopa, että olen silloin mahdollisesti aidoimmillani. Välitän aika lailla siitä, mitä muut minusta ajattelevat, mutta krapulassa irtaudun sosieettien paineista ja painan pääni rauhallisesti vessan lattiaan. Se tuntuu kylmältä ja turvalliselta.

Hankin krapulan mieluiten viskillä. Savuisella ja skottilaisella. Viimeksi meni tiliotteen perusteella 15 kappaletta. Ja viinit ja safkat sitä ennen. Että ei tässä mistään pikkutissuttelusta ollut kyse. Kun minä juon, se ei ole naisellista puuhaa.

Olen saanut joskus melko tyydyttävän krapulan aikaiseksi myös tequilalla (roseella) ja muutamia kertoja ihan viinilläkin. Mutta ei ne ole kyllä mitään verrattuna alkukantaiseen viskikrapulaan. Viskin kanssa se menee näin: heräät aamulla, eikä mitään tajua vielä, miten pahalta kohta tuntuu. Vasta sellainen hiipivä avuttomuus ilmassa.

Nouset sieltä, minne oletkin sitten sammahtanut, useimmiten olen itse joko omin avuin tai kaverin kannattelemana selvinnyt sänkyyni, kerran pari olen löytänyt itseni alakertani vessan lattialta. Viimeeksi heräsin hotellista, Lahden Cumuluksesta. Noniin. Nouset ja ihmettelet, että onkohan asiat ns. kunnossa, onko puhelin, rahat lähietäisyydellä. Olet toivottavasti yksin, etkä vieraassa seurassa. Et missään ns. väärässä paikassa. Jos nämä kohdat täyttyvät: menee jo hyvin. Itselläni näin useimmiten on. Kerran olen kadottanut kännykän ja kerran rakkaan sormuksen. En ole koskaan herännyt oudosta paikasta, jos omaa vessaa ei katsota sellaiseksi. Aika pienillä vahingoilla siis, kun puhutaan aikamoisista tajunnan alentunteista tiloista. Kellon tarkistus kohdallani osoittaa yleensä, että on varhainen aamu.

Korostan tässä vaiheessa, koska siis tosiaan välitän jossain määrin siitä mitä ihmiset ajattelevat -niin, koen kunnon krapulan yleensä 1-2 kertaa vuodessa. En aina silloinkuin siihen tähtään. Joskus se pakenee luotani ja sieluni ei saa kaipaamaansa varjosta valoon vaellusta. Joskus se tulee yllättäin ja silloin se on parasta. Niin kävi viimeeksi.

Mutta siis, vessaan selvittyään alkaa tuntua pahalta. Haadeksen kuolettava voimat iskeytyvät vatsaan ja oksettaa. Yleensä rajusti ja monta kertaa. Niiden jälkeen olo on taas kuin lottovoittajalla. Parhaimmillaan huolettoman hilpeä. Tekee mieli jakaa oma selviytymistarina jonkun kanssa.

Hetken päästä positiivisuus kokee matalasuhdanteen ja olo heikkenee voimallisesti. Tässä kohdassa olisi tärkeää aavistella oikein, elää oikein intuition laajoilla äärirajoilla. Mikä on oikea juoma? Oikea eines? Onko nyt sellainen vaihe, että suihku helpottaa? Vai peti?

Viimeeksi krapulani kumuloituminen aivan megalomaaniseksi johtui siitä, että vaihtoehtoja ei ollut. Oli periaatteessa mentävä töihin tai siis koulutukseen, jonka päättymistä sitä oltiin oltu juhlimassakin. Päivä vierähti vessaan säntäilyssä ja kesäyliopiston vessan lattiaa hamutessa. Ulospäin näytin varmaan säälittävältä ihmisrauniolta, mutta sisälläni elin voimaisaa kevättä ja syntymistä.

Krapula aaltoilee hyvästä huonoon, pienin askelin kohti hetkeä, että jotakin voi syödä luottavaisin mielin. Tämän milestonen jälkeen saattaa iskea iso luovuustunne. Mieli kristallisoi elämän perusasiat eteesi: mistä haluat pitää kiinni, mikä on kaunista ja oikein. Sitä oiken liikuttuu siitä, miten vähän on paljon.

Saattaahan siinä sitten iskeä muitakin vaiheita, mutta viimeeksi keskityin nollaamaan päätä seksifantasioiden sijaan.

Mitä vanhemmaksi tulee sen pidemmälle aallot ylettävät. Viimeeksi ensimmäinen päivä meni tyystin hunningolla ja vasta päivänä 2 kykenin luovaan toimintaan. Kyllä silloinkin vielä sielu värisi.

Pidän krapulan tuomasta eeppisestä lopputulemasta niin paljon, että se on oikestaa parempaa kuin humala. Parempaa ainakin kuin lasku. Nousua nyt ei voita mikään.

Puritaania absolutistia minusta ei tule, en näe siinä kerta kaikkiaan mitää järkeä.

Lasten nähden en juopottele, hullukaan ei halua krapuloida niiden ollessa samassa talossa. Mutta muulloin, silloin tällöin jatkossakin aion askeltaa viinan valtatielle. Eikä edes hävetä. Tähtään viskin kepeään vanhuuteen.. ainakin silloin kun lapsenlapset eivät ole kylässä. Elämä tyystin selvinpäin, jota omakin enimmäkseen on, se on hienoisesti yliarvostettua.