exodus krapula

Mulla oli parisen viikkoa sitten mahtava, puhdistava, alkuvoimainen krapula. Krapulat on yleisesti täysin aliarvostettuja juttuja, joiden avulla ihminen matkaa kiirastulen läpi, nöyrtyy, ymmärtää pienuutensa ja lopulta kohoaa tavanomaisuutensa yläpuolelle.

Pidän epäilyttävinä ihmisinä niitä, jotka eivät näitä koe. Mitä heillä on salattavaa? Miksi he eivät heittäydy?

Jos ihminen on kaltaiseni kontrollifriikki, totaalihangover on ainoa tila kun minut saa oikeastaan rennoksi. Tunnen jopa, että olen silloin mahdollisesti aidoimmillani. Välitän aika lailla siitä, mitä muut minusta ajattelevat, mutta krapulassa irtaudun sosieettien paineista ja painan pääni rauhallisesti vessan lattiaan. Se tuntuu kylmältä ja turvalliselta.

Hankin krapulan mieluiten viskillä. Savuisella ja skottilaisella. Viimeksi meni tiliotteen perusteella 15 kappaletta. Ja viinit ja safkat sitä ennen. Että ei tässä mistään pikkutissuttelusta ollut kyse. Kun minä juon, se ei ole naisellista puuhaa.

Olen saanut joskus melko tyydyttävän krapulan aikaiseksi myös tequilalla (roseella) ja muutamia kertoja ihan viinilläkin. Mutta ei ne ole kyllä mitään verrattuna alkukantaiseen viskikrapulaan. Viskin kanssa se menee näin: heräät aamulla, eikä mitään tajua vielä, miten pahalta kohta tuntuu. Vasta sellainen hiipivä avuttomuus ilmassa.

Nouset sieltä, minne oletkin sitten sammahtanut, useimmiten olen itse joko omin avuin tai kaverin kannattelemana selvinnyt sänkyyni, kerran pari olen löytänyt itseni alakertani vessan lattialta. Viimeeksi heräsin hotellista, Lahden Cumuluksesta. Noniin. Nouset ja ihmettelet, että onkohan asiat ns. kunnossa, onko puhelin, rahat lähietäisyydellä. Olet toivottavasti yksin, etkä vieraassa seurassa. Et missään ns. väärässä paikassa. Jos nämä kohdat täyttyvät: menee jo hyvin. Itselläni näin useimmiten on. Kerran olen kadottanut kännykän ja kerran rakkaan sormuksen. En ole koskaan herännyt oudosta paikasta, jos omaa vessaa ei katsota sellaiseksi. Aika pienillä vahingoilla siis, kun puhutaan aikamoisista tajunnan alentunteista tiloista. Kellon tarkistus kohdallani osoittaa yleensä, että on varhainen aamu.

Korostan tässä vaiheessa, koska siis tosiaan välitän jossain määrin siitä mitä ihmiset ajattelevat -niin, koen kunnon krapulan yleensä 1-2 kertaa vuodessa. En aina silloinkuin siihen tähtään. Joskus se pakenee luotani ja sieluni ei saa kaipaamaansa varjosta valoon vaellusta. Joskus se tulee yllättäin ja silloin se on parasta. Niin kävi viimeeksi.

Mutta siis, vessaan selvittyään alkaa tuntua pahalta. Haadeksen kuolettava voimat iskeytyvät vatsaan ja oksettaa. Yleensä rajusti ja monta kertaa. Niiden jälkeen olo on taas kuin lottovoittajalla. Parhaimmillaan huolettoman hilpeä. Tekee mieli jakaa oma selviytymistarina jonkun kanssa.

Hetken päästä positiivisuus kokee matalasuhdanteen ja olo heikkenee voimallisesti. Tässä kohdassa olisi tärkeää aavistella oikein, elää oikein intuition laajoilla äärirajoilla. Mikä on oikea juoma? Oikea eines? Onko nyt sellainen vaihe, että suihku helpottaa? Vai peti?

Viimeeksi krapulani kumuloituminen aivan megalomaaniseksi johtui siitä, että vaihtoehtoja ei ollut. Oli periaatteessa mentävä töihin tai siis koulutukseen, jonka päättymistä sitä oltiin oltu juhlimassakin. Päivä vierähti vessaan säntäilyssä ja kesäyliopiston vessan lattiaa hamutessa. Ulospäin näytin varmaan säälittävältä ihmisrauniolta, mutta sisälläni elin voimaisaa kevättä ja syntymistä.

Krapula aaltoilee hyvästä huonoon, pienin askelin kohti hetkeä, että jotakin voi syödä luottavaisin mielin. Tämän milestonen jälkeen saattaa iskea iso luovuustunne. Mieli kristallisoi elämän perusasiat eteesi: mistä haluat pitää kiinni, mikä on kaunista ja oikein. Sitä oiken liikuttuu siitä, miten vähän on paljon.

Saattaahan siinä sitten iskeä muitakin vaiheita, mutta viimeeksi keskityin nollaamaan päätä seksifantasioiden sijaan.

Mitä vanhemmaksi tulee sen pidemmälle aallot ylettävät. Viimeeksi ensimmäinen päivä meni tyystin hunningolla ja vasta päivänä 2 kykenin luovaan toimintaan. Kyllä silloinkin vielä sielu värisi.

Pidän krapulan tuomasta eeppisestä lopputulemasta niin paljon, että se on oikestaa parempaa kuin humala. Parempaa ainakin kuin lasku. Nousua nyt ei voita mikään.

Puritaania absolutistia minusta ei tule, en näe siinä kerta kaikkiaan mitää järkeä.

Lasten nähden en juopottele, hullukaan ei halua krapuloida niiden ollessa samassa talossa. Mutta muulloin, silloin tällöin jatkossakin aion askeltaa viinan valtatielle. Eikä edes hävetä. Tähtään viskin kepeään vanhuuteen.. ainakin silloin kun lapsenlapset eivät ole kylässä. Elämä tyystin selvinpäin, jota omakin enimmäkseen on, se on hienoisesti yliarvostettua.

Mä en koskaan...

muuta Pohjanmaalle.

Uskon niin. Tää on jotenkin vierasta kulttuurialuetta. En osaa lukea ihmisten sanatonta viestintää, enkä tulkitse sanallistakaan oikein. Ihmiset sinänsä hauskoja, rohkeita, jopa repäiseviä. Ainakin ne, joita tapasin. Mutta ei. Mun koti ei oo täällä. Ennemmin vaikka siellä Rovaniemellä, siellä niillä oli pientä hulluutta silmäkulmissa. Jotain on the edge meininkiä.

Kokkola on tavallisen oloinen suomalainen pikkukaupunki, jolla on merkittävä menneisyys. Yllättävää, mutta täällä on koettu monenmoisia sotavaiheita ja vielä venäläisten toimesta, vaikka voisi ajatella, että eikö ne ole ollet ns. kaukana kotoa. Niinku minäkin.

Yövyin Sokos hotel Kaarlessa. Ihan okei, sisällä ei osaa sanoa onko Helsingissä, Varsovassa vai Köpiksessä. They're all the same. Aamupala oli parempi kuin Oulun Holiday Innissä, mutta vähemmän sanomalehtiä tarjolla. Eikä ollut graavilohtakaan. Puuroon oli taas kaikkea kivaa rouhetta ja hulautettavaa, laajin juustovalikoima so far, tuoreita hedelmiä mukavasti: kiwiä, veriappelsiinia, päärynää, omenaa ja melonia. Paikallislehden pääaiheisto näytti olevan homekoulut, niinkuin Oulussakin.

Huone oli taas tosi rauhallinen ja mukavin sänky tällä turneella ja tyyny aivan täydellinen.

Olen pettynyt omaan suoritukseeni. Kuvittelin, että kun mulla, kiireisellä yh-äidillä on peräti kolme iltaa aikaa rentoutua hotellihuoneessa, ehdin sheivata sääriä ja katsella telkkaria, olla light hearted ja puhdistaa ihoa. Voi jeesus ei tosiaan. Vanhoissa meikeissä olen kaatunut iltaisin punkkaan, yrittänyt livistää aamusuihkusta ja nukkua vähän pidempään, telkkaria en ole ehtinyt avata, enkä varsinkaan olla mitenkään kevyen tyytyväinen. Olen stressaantunut, väsynyt ja huono ihminen, vaikka mut laitettais minne.

En osaa edes hotellikuolla. Pah. Kun minä saavun hoodseille kierrän maanisena vaikka missä räntäsateessa paikalliset nähtävyydet ja museot. En osaa pysähtyä. Slow life. Hah.

Kokkolassa on: sisustusputiikkeja, etnisiä ravintoloita, miehekkäitä miehiä ja julmetusti kauppoja. Ja olihan se vanhakaupunki kaunis. Ihankuin olis kävellyt johonkin Kaari Utrion romaaniin. Tai johonkin omaan menneeseen elämään. Mun yksi sukujuureni on rannikolta, Iniön Grönlundeja, merimiehiä ja sellaisia. Täytyy käydä sielläkin, ensi kesänä menen.

Kadonneiden kummitusten jäljillä

Rovaniemen juna saapui kymmenisen minuuttia myöhässä Ouluun, jossa oli meneillään tunnelmallinen lumisade. Junassa istumisen jälkeen raikas ilma, pieni pakkanen ja valkeat nietokset houkuttelivat kävelemään hotellille. Olin kirjaimellisesti vain vilkaissut netistä, missä Holiday Inn on ja oli sellainen vaikutelma, että lähellä. En muistanut kyllä missä suunnassa. Päättelin että kohti keskusta hop ja lähdin tarpomaan. Kahden laukun kanssa lumisohjoinen kävelylenkki alkoi pian epäilyttää, varsinkaan kun mitään havaintoja hotellista ei ollut lähikortteleiden alueella. Sitten havaitsin, että kaupungilta löytyy kyllä karttoja, mutta ne olivat mukavan haasteellisten lumiesteiden takana, kuten tämä Rantatien tuntumassa oleva.

Koska oli sentään laskiainen, pysähdyin pullakaffelle  Cafe Mazarineen tai vastaavaan ja kysyin vaivihkaa reittiä hotellille. Laskiaispulla oli ihanasti täytetty mantelikinuskilla ja kermavaahdolla ja sain vielä seikkaperäisen piirroksenkin mukaan. Hotelli löytyi. Pienen hengailun jälkeen (langaton netti ei lähtenyt toimimaan voi äh) päätin suunnistaa lähituntumassa olevaan Pohjois-Pohjanmaan museoon. Reitti sinne olikin lyhyt, pytinki vain epäilytti. Pohjanmaalaista suuruudenhulluutta olin havaitsevinani tässä kookkaassa rakennuksessa, yleensä vastaavat museot ovat paljon vaatimattomampia.

Museokierros oli kuitenkin  antoisa. Tuolta löytyi aika perusnäyttely esihistoriasta, Oulun osuus oli ihan jees, yläkerroksissa oli sota-aikoja, tervaa, laivoja ja koteja eri vuosikymmeniltä. Hyvin rakennettu ja erityisen kivoja oli meriarkeologinen näyttely ja seikkaperäinen opastus tervaan ja sen merkitykseen Oululle. Alakerrasta löytyi vaihtuva näyttely oopperan puvuista ja Koiramäki-osasto, joka oli perheen pienille suunnattu. Museokauppa olisi voinut olla runsaampikin. Lisäksi oli valokuvanäyttelu Oulun teatterin vaiheista. Museorakennuksen suurellinen taustakin selvisi, sen oli tullu perintönä kaupungille, testamentin ehtona oli käyttää rakennusta kulttuuritarkoitukseen. Alkuperäinen huvila oli myöhemmin palanut (Oulu on palanut peräti 10 kertaa) ja tuo rumilus rakennettu tilalle 1930-luvulla. Talossa on toiminut jopa kirjasto aiemmin.

Museoturneen jälkeen suuntasin Kauppatorille katsomaan ne somat vanhat rakennukset, jotka muistan aiemmilta reissuilta. Siellähän ne nököttivät..Oulussa näytti oleva todella paljon vanhoja, kauniita rakennuksia.

Ja joillakin sedillä oli kiva jobi, rakentaa isoa lumilinnaa.

Kauppahallissa ilmeni Oulun sijainti eri kulttuuripiirien välimaastossa. Savolaisen kalakukon rinnalla tarjolla oli kainuulaista versiota. Ouluun on tullut väkeä monessa aallossa. Jo saamelaiset ovat pitäneet Oulua kauppapaikkana, myöhemmin tänne muutti savolaisia, sittemmin on tullut näitä junan tuomia, kuten pohjoisessa sanotaan. Oulussa on rentoa väkeä verrattuna pohjalaisiin, mutta ihan savolaisia jutunkertojia he eivät kyllä ole.

Siinä sitten kävellessäni kohti hotellia, minut yllätettiin tämän patsaan luona. Hymyilevä nainen lähestyi minua ja hetken mietin kierränkö patsaan toiselta puolen, kun jos se vaikka kysyy jotain, mihin en tiedä vastausta. Mutta kävelin sitten kuitenkin hymyilevää naista kohti, koska sellainen olen, en mikää kiireinen puskiin juoksija. Tästä seurasikin varsinainen seikkailu.

Minulta tosiaan kysyttiin sellaista, mihin en osannut vastata eli kuka tämä tyyppi Franzen tuossa patsaassa on. Sain kuulla hänen olleen runoilija, opettaja ja pappi, joka syntyi Oulussa, mutti myöhemmin Ruotsiin ja on heidän kuulun pääministerinsä Olof Palmen esi-isä. Ilmeni, että hymyilevä nainen on opas ja nyt oli kansainvälinen opaspäivä ja hän tarjoutui kertomaan minulle Oulusta, sen historiasta ja että hän on erikoistunut kummituskävelyihin.

Pikkaisen hyvä tuuri. Ja jännä, että kummitukset tulivat taas agendalle, viime viikolla kuuntelin erästä kummitusten etsijää yhdessä koulutuksessa vähän ihmeissäni. And now they're back.

Aiemmin päivällä olin pohtinut pitkään lausetta kirjasta, jota luen: sillä tuntemattoman ihmisen ystävällisyyden muistaa aina, koska loppujen lopuksi tuntemattoman ihmisen ystävällisyys, kuten itse aikakin, parantaa haavamme.. Että onko todellakin niin, että meitä lohduttaa enemmän tuntemattoman ihmisen ystävällisyys, kuin sellaisen, jonka tunnemme.

Näitä pohtiessani, sitten kohtaan tuntemattoman ystävällisen ihmisen, joka haluaa kertoa minulle tarinoita, keskellä päivää, aurinkoisessa Oulussa. Ja minä olen valmis.

Kuulen hauskoja, liikuttavia ja uskomattomia tarinoita Oulussa liikkuvista kummituksista. Sellaisia tarinoita, jotka ovat kuulemma totta ja sitten sellaisia, joiden totuudesta kiistellään, tai sitten ollaan erimielisiä siitä, onko joku kummitus lapsivuoteeseen kuollut 21-vuotias Franzen-sukuinen vai itse Sara Wacklin.

Minut viedään Tuomiokirkkoon, jossa harjoitellaan illan urkumaratonia varten. Kuulen tarinoita parista taulusta ja kattoon nostetusta laivasta. Nämä ovat yleisiä rannikkoseutujen kirkoissa, jos on pelastunut täpärästi merionnettomuudesta, tapana oli tuoda kirkkoon laiva kiitokseksi.

Oulun tuomiokirkko on palanut kerran  ja tämä nykyversio on ystävämme Engelin käsialaa. Kirkko on komea ja korkea, sillä rakennusaikanaan 1800-luvulla Oulu oli varakas tervakaupunki. Tuona aikana rakennettiin myös nykyinen kaupungintalo, joka on toiminut jopa Seurahuoneena kieltolakiin saakka.

Turnee kaupungintalon sisätiloissa paljasti sen samantyyppiseksi kuin Tampereen vastaavan. Ulkona oli hauska patsassarja, joka kuvaa Oulun historiaa. Ensimmäinen patsas on perustajakuningas ja viimeinen on 2000-luvun poika istumassa rennosti ja katsomassa kohti tulevaa.

Hotellin vieressä oleva vaikuttava kivijalka kuuluikin Oulun vanhimmalle rakennukselle, kellari on 1600-luvulta. Kierroksen jälkeen olin innoittunut. Kiitos Oulu mahtavasta seikkailusta historiasi hämäriin. Korkokenkäni olivat märät ja minä punaposkinen ja kylmissäni. Teekupponen hotellihuoneessa ja olin valmis illan haasteisiin.

Haasteita olikin luvassa. Hmh. "Onko meillä kiire, vai käytetäänkö tietotekniikkaa..."

Yön nukuin täysin hiljaisessa huoneessa liian massiivisen tyynyn kera. Aamupala oli tavis, plussaa hyvästä kaurapuurosta, graavilohesta ja tuoreista veriappelsiineista. Taksilla rautatieasemalle ja neitsytmatkani Kokkolaan alkoi.

Kansainvälisyyden ytimessä

Helsinki-Vantaalta lähtevä Finnairin kone oli sitten lopulta myös täyteen buukattu. Koneeseen meitä ahtautui monipuolinen otanta väkeä: ulkomaalaisia turisteja, pääasiassa ranskalaisia ja saksalaisia (lento oli Air Francen yhdistetty), suomalaisia äitejä pikkulasten kanssa (varmaan isä posotti autolla kohti pohjoista lasketteluviikkoa) ja sitten kaltaisiani epämääräisiä yksinäisiä naisia tai miehiä tai pieniä porukoita, selvästi työmatkalla.

Finnairin kone oli kivan siisti ja kliininen. Olen viime aikoina lentänyt kaiken maailman rupuyhtiöillä, joten kyllä eron noteeraa. Lentoemännissäkin oli yksi klassinen kaunotar, jolla tuikki ylimääräistä huumoria kasvoilla, aika yllättävä yhdistelmä. Oli mielenkiintoista tarkkailla, kuinka vanhemmat turistimiehet kuolasivat laatublondin perään. Ne uudet Finnairin asut, joita varmaan vasta viime viikolla mediassa esiteltiin ei kyllä ole kovin ihmeelliset, vaan vähän kömpelön näköiset. 

Lento kestää vähän yli tunnin ja sen aikana saa ilmaisen kahvin tai teen, lapset mehun. Että se siitä paremmasta laadusta.

Nukuin suurimman osan matkaa, vaikka mulla oli tosi hyvä kirjakin mukana Yiyui Li: Kultapoika, smaragdityttö, jota Keltainen kirjasto markkinoi surumielisiksi novelleiksi nyky-Kiinasta. Eka novelli on ainakin todella nautittavaa luettavaa. Kirjoittaja asuu Yhdysvalloissa ja kirjoittaa englanniksi, vaikka on aikanaan Kiinassa syntynyt ja muuttanut jenkkeihin vasta opiskelemaan. Käytän paljon aikaa sen pohtimiseen, että joku tuollainen kansainvälisesti arvostettu kirjoittaja, ei mikään light-osaston köykäilijä kirjoittaa jollakin muulla kuin äidinkielellä.

Rovaniemen lentokentällä japanilaisturistit sekoavat: he ottavat valokuvia ihan kaikesta mitä näkeävät. No sama tapahtui itselle viimeeksi Floridan Evergladesissa ja Key Westissä, joten kyllä mä oikeasti ymmärrän. Katselen itsekin lumista metsää tarkemmin, että puhutteleeko se mua uudella tavalla täällä Laplandissa.

Laukku saapuu nätisti ja ulkona on jonossa takseja, jotka vie suoraan hotelleihin. 7 euron kyyti melkein 10 kilsan matkasta ei ole paha ollenkaan. Istun itävaltalaispojan vieressä, joka koko matkan kuvaa lumipenkkoja ja havupuita. Boy, you're gonna see lot of those.

Koska Hotelli Pohjanhovi oli täynnä, vaikka meidän iltatilaisuus on siellä, mulla on huone Scandicissa. Iso huone ylimmässä kerroksessa. Scandic sijaitsee ihan keskustassa ja ikkunasta näkee kaikki perusputiikit mitä tästä maasta suunnilleen löytää. On kauhea nälkä, mutta en jaksa lähteä mihinkään, joten tavoilleni täysin poikkeuksellisesti syön kaapista Pringlesit ja Pepsin. Ne ei muista kysellä muuten seuraavana aamuna chekkauksessa minibaarista, enkä mä muista kertoa.

Lähden parin tunnin hengailun jälkeen kävelemään kaupungille eli kohti Pohjanhovia. Kemijoki on paikoillaan. Aika kaunista. Kemijoki on Suomen pisin joki ja kuulemma vain tosi harvoin jäätyy näillä paikkeilla.

Turisteille on Rovaniemellä tarjota vaikka mitä, paikalliset matkamuistomyymälät on suomalaisellekin eksoottisia. Melkein aloitan villasukkashoppailut, mutta en sitten jaksakaan. Pohjanhovin liepeillä on monta moottorikelkkasafaria, meneillään ja lähdössä. Kun kävin ekaa kertaa Lapissa joskus 8 vuotta sitten Rovaniemen villi moottorikelkkailu siellä sun täällä oli musta tosi hämmentävää.

Mulla on ihan hillitön nälkä ja päädyn syömään Pohjanhovissa porosalaatin. Se on ihan O' la laa. Raikasta salaattia, parsaa, tomaattia, papua, kurkkua,  paljon poroa ja kirpsakkaa karpalohilloketta. Ihanaa lämminta Lapin rieskaa oikealla voilla.

Illalla syömme vielä Pohjanhovissa buffeen tuhannen venäläisen kanssa, joista joku kaatuu tuolilla komeasti. Noutopöytä ei ole ihan hirveän ihmeellinen: sen tähtikohdat on yllättäin hyvin maustettu riisi, feta, oliivit ja murea lihapata. Olisin ollut onnellinen pelkällä riisillä ja fetalla, mutta syön nyt sitten itseni lihavammaksi..voi äh.

 Hotelliin kävellessäni Rovaniemi on ihan tavallinen suomalainen pikkukaupunki. Arkkitehtuuri ei ole erityisen innoittavaa, päinvastoin. Saksalaiset toki poltti varmaan kaiken kauniin ja vanhan II maailmansodan jälkeen, mutta joku on päästänyt öykkärit liikkeelle myös 1970-80-luvuilla.

Hotellihuoneessa olen juuri suihkunraikkaana alastomana sängyllä selaamassa kanavia, kun joku yrittää sitkeästi päästä huoneeseeni sisään. Varmaan sillä on siis mielessä väärä huone, mutta jokseenkin kauhistuttavaa, kun joku tuntematon hiljaa nykii ohuen oven ulkopuolella korttinsa kanssa.

Scandicin aamupalapöydissä näen ortodoksijuutalaisen miehen. Olen blogannut niistä ennekin. Oijoi. Silloin ollaan kansainvälisillä alueilla, kun niitä tulee vastaan. Tuijotan häpeilemättä kiehtovaa poskikiehkuramiestä. Onhan siellä sitten italialaisia, venäläisiä, brittejä, amerikkalaisia ja ties mitä.

Harmillisesti aamupalalla ei kuitenkaan tarjota rieskaa, mutta sentään tosi hyvää ruisleipää, jossa on mielettömän rapea kuori ja pehmeä, patonkimainen tumma sisus. Täysjyväpuuroon saa sekoitettua talkkunaa, rusinoita, ruisleseitä ja sivuun vielä kuivattua ananasta. Pakko ottaa taas vähän liikaa, koska ei mulla ole mitään itsekuria.

Taksi rautatieasemalle maksaa 8 euroa, joten ei se ole kaukana. Juna lähtee kohti etelää, Oulua.

Bittersweet in Helsinki-Vantaa

Tiedän ihan aikamonta huonompaakin tapaa aloittaa viikko, kuin tämä. Lähdin toki jo törkeän aikaisin kotipesästä läpi lumen ja jään kohti Tampere-Pirkkalaa. Note to myself: vaikka netissä lukee, että laukkujen dropping sulkeutuu klo 5.15, se oikeasti vasta alkaa silloin.

Täyteen ahdettu pikkuflybe kohosi Hämeen pimeälle taivaalle ja nenät kohti Helsinki-Vantaata. Nyt on typerän monta tuntia hukattavana täällä, mutta eihä se haittaa. Ihmisten katselu, lentsikoiden bongailu, matkafiiliksen tunnustelu, nämä ovat elämän mukavia asioita. Varsinkin kun viime viikot on olleet toista kulmaa..

Olin elämäni epämiellyttävimmässä työhaastattelussa viime viikolla. Mikäs siinä. Näin on parempi, sillä kun paikkaa ei saa, se ei todellakaan harmita. Kuka haluaa työskennellä ylimieliselle ja simputtavalle, punakalle, keski-ikäiselle isolle pomolle, joka haastattelussa pyrkii etsimään sinusta vain vikoja? Joka aloittaa myöhässä, keskeyttää minut ja muut haastattelijat useasti ja hoputtaa kelloa vilkuillen. En minä.

Silmiin on sattunut viime päivinä juttuja siitä, miten työhaastattelussa pitäisi olla. Esimerkiksi eilen hesarissa. Ne neuvothan on ihan päivänselviä, perehdy tehtävään, osoita kiinnostusta ja aktiivisuutta, pukeudu fiksusti ja älä puhu sivu suusi. Itseltä nuo eivät vain enää tunnu onnistuvan..

Ensinnäkin tehtäviin perehtyminen. Lueskelin viime viikon haastattelua varten lukuisia nettisivuja ja kuulustelin tuttuja aiheen tiimoilta. Haastattelussa, siinä 10 minuuttia myöhässä alkaneessa ja 15 minuuttia kestäneessä, kysyttiin vain mitä tiedän tästä tehtävästä. Kolmea korkeassa asemassa olevaa ihmistä ei vaikuttanut kiinnostavan se, kuka minä olen, vain se, mitä minä heistä tiedän. En tainnut tietää paljoa. Hukkaan meni nekin valmistelut. (Viime haastattelussa kyseltiin oikeastaan vain sitä, kuka minä olen ja taisin siinä sortua puhumaan turhankin rennosti..)

Yleisfiilistä ei myöskään nostanut se, että pääpomo kysyi ensimmäiseksi: "Teillä ei koskaan ole ollut ilmeisesti vakituista työpaikkaa." Totesin, että pisin työsuhteeni on ollut neljä vuotta, johon tylysti todettiin "ja sekin oli määräaikaista pätkää". Kun sanoin, että tilanteessa on toki omat huonot puolensa, mutta myös hyvät, tyyppi puhui päälleni: "No niin, siirrytään eteenpäin."

En tehnyt vaikutusta millään osaalueella. Kun haastattelijat kysyivät tulevaisuuden suunnitelmistani, se stanan klassinen: "Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?" En jaksanut valehdella, että siellä. E-hei. Totesin, että viiden vuoden päästä luultavasti asun Tampereella, sillä lapseni ovat silloin vielä koululaisia, mutta 10 vuoden päästä tarkoitus on asua ulkomailla. Ja jos lahjat ja kutsumus riittäisivät, kirjoitan viiden vuoden päästä työkseni. Jep. Ilmeisesti näillä epämääräisillä haaveilla ei sovelluta kehittämistehtäviin. Toisaalta itse en arvosta kauheasti ihmisiä, joilla on selvät suunnitelmat seuraaville vuosille. Minusta he eivät ole varautuneet muutosprosessiin, joka iskee kyllä jokaiseen ja jolle pitää avata ovet ja ikkunat. Kaikki, mitä minä olen mennyt elämäni aikana vannomaan suunnitelmistani on ihan auttamatta nimittäin mennyt persiilleen. Niin olen oppinut olemaan suunnittelematta. Tarkoituskaan ei ole päästä perille, vaan nauttia matkasta.

Inkvisition aikana ehdittiin myös kartoittaa sitä, miten suhtaudun työpaikkakiusaamiseen ja huonoon henkeen. Olen antanut itselleni kertoa, että kyseisessä paikassa on luvattoman huono henki ja ihmisten polkeminen arkipäivää. Kun sitten rivien välissä kyseltiin omaa suhtautumistani asiaan, tapahtui jotain, mitä häpeän ja kadun eniten. Koska haastattelussa pitää olla aktiivinen, myönteinen ja tiesmitä, puhuin jotain epämäääräisiä siitä, että tulen kyllä aina ihmisten kanssa toimeen ja olen ratkaisukeskeisesti suuntautunut.

Oikeastihan en hyväksy minkäänsortin kiusaamista en yhtään, työpaikalla ei toisille vittuilla sarkasmin varjolla tai nöyryytetä kanssaihmisiä, jos omassa elämässä on kaikki kallellaan. Inhottavaa, että yritin mielistellä ihmisiä, joille olisi pitänyt oikeasti sanoa: "jos täällä on henkiongelmia, niihin pitää puuttua pikaisesti ja esimiehen pitää näyttää hyvää esimerkkiä siitä, kuinka ihmisiä kohdellaan tasa-arvoisesti ja kauniisti ja minä erityisesti kärsin nurjamielisestä ilmapiiristä, en hyväksy sellaista ollenkaan, joten pitäkää putiikkinne, jos ette itse sitoudu samaan."

Oikeastaan pahempaa kuin käydä näissä onnettomissa työhaaastatteluissa on vain jääminen nykyiseen määräaikaiseen työpaikkaani. Vähän niinkuin lose-lose-situation.

Sillä ihan niinkuin te kaikki haastattelijat haette osaavia, energisiä, valovoimaisia ja kaikkeen kykeneviä multitalentteja minullakin alkaa olla vaatimuksia. Voisitteko itse opetella olemaan osaavia ja mukavia, kun kohtaatte uusia ihmisiä? Voisitteko itse aloittaa haastattelut ajoissa ja tiedottaa ihmisille niistä kohteliaasti ennen ja jälkeenpäin. Varatkaa ystävällisesti haastatteluun tarpeeksi aikaa. Panostakaa siihen, että yritätte tutustua toiseen hieman, sillä hän on todennäköisesti uhrannut jo tunteja teihin ja teidän toiveisiinne kirjoittamalla hakemuksen, päivittämällä cv:n, valitsemalla sopivat vaatteet ja silittämällä ne edellisenä yönä, selvittämällä omalle pomolleen missä luuraa kesken työpäivän ja lukemalla teistä ja teidän jobeistanne pitkät tovit netissä, vaikka senkin ajan olisi voinut käyttää vaikka perheen kanssa.

Sillä olen minä ollut hyvissäkin haastattelutilanteissa. Vaikka niistäkään ei ole aina työpaikkaa irronnut olen siellä oppinut yhtä ja toista ko. paikasta ja ihmisistä. Olen niistä saattanut sanoa sanasen eteenpäin siellä ja täällä. Olen saattanut lähettää sinne jatkossa ihmisiä verkottumaan, opiskelemaan ja töitä hakemaan.

Nyt suljen koneen ja lähden etsimään oikeaa gatea. Seuraavina päiviän tarkoitus on tavata uusia ihmisiä, puhua oppilaiden ja opettajien asioista, vierailla kolmessa suomalaisessa pikkukaupungissa ja blogata taas vähän aktiivisemmin.

suomalaiskansallisessa moodissa: karjalanpaisti

On ollut oikein suomalainen viikko. Keli on pohjolaa parhaimmillaan (tai pahimmillaan) ja itse helmikuussa syntyneenä tämä aika on minulle osa suomalaisuuden ydinkokemusta. Täysin subjektiivinen mielipiteeni on, että helmikuussa Suomi on suomalaisin, puut on koristeltu ja puuteroitu viimeisen päälle, hanget, nietokset ne puhtaat ja valkeat, täydentävät sinistä taivasta ja ystävämme aurinko -jee, aurinko, kurkistelee viileän valkoisena tai vienon vaaleanpunaisena meitä. Sisälläni herää pieni Marja-Liisa Hämäläinen (en koskaan tottunut siihen Kirvesniemeen) ja harkitsen vuosittain suksien hankintaa...kuulen oikein korvissani miten sukset ja sauvat napsuttavat ja suikivat tuttua sivakoinnin ääntä..ensi vuonna ostan ne sukset.

Helmikuu on vuoden lyhyin kuukausi ja nimi tiettävästi tulee sydäntalven ilmiöstä: jäähelmistä. Mettä on jäähelmes  saattoi vanha kansa sanoa. Jäähelmet ovat seurausta kylmällä talvella hetkeksi yllättävästä suojasäästä, jolloin vesipisarat jäätyvät. Tätä ensimmäistä jäähelmeilyä vanha kansa seurasi tarkasti, sillä siitä oli 200 päivää rukiin tuleentumiseen. Tämä oli niin merkittävä asia, että koko kuukausi nimettiin tästä muistuttamaan. Virossa helmikuu on helmekuu, englannin february tulee latinan februmista, joka tarkoittaa puhdistautumista.Helmikuu on vuoden kylmin kuukausi ja jos helmikuussa olisikin lauhaa helmikuun helpot päivät maaliskuussa maksetaan tai helmikuun suoja, nälän tuoja, vanha kansa ennakoi.

Helmikuussa pitää hankkia tulppaaneja, kävellä rapsakalla lumipeitteellä, ihailla timanttisia kinoksia ja leipoa laskiaispullia ja ukko Runebergin kunniaksi leivottuja torttuja. Pah. Itse kutsun niitä kyllä Fredrikan tortuiksi, sillä hän ne leipoi, kätevänä emäntänä niistä aineksista, mitä kaapeissa oli, joulun viimeiset piparit ja muut sinne survottiin ja vähän mantelia, kun hienompaa väkeä sentään oltiin. Johan Ludvig oli tiettävästi katala aviomies, kirjoitteli rakkausrunoja vieraille naisille ja hempeili suuntaan jos toiseen, paitsi ei vaimolleen. Fredrika synnytti lapsen toisensa jälkeen ja hoiteli parhaansa mukaan, mutta ajan tavan mukaan saatteli aika monta hautaankin. Villejä poikia ne eloonjääneet olivat ja viriili, vieraissa juokseva ukko - ei ollut helppoa Fredrikalla.

Leivon joka vuosi noita "Fredrikan torttuja" ihan tavallisella kotitaloustunnilta aikanaan saadulla reseptillä. Seassa on mantelijauhetta pussillinen, digestive-keksi ja piparien muruja 2 desin verran, vehnäjauhoja vajaat 2 desiä, pari munaa, 150 g voita, 1 dl kuohukermaa ja sokeria ja fariinisokeria yhteensä 2 dl. Aluksi vatkaan voin ja sokerit, sitten tuuppaan muut joukkoon. Lopuksi vielä sujauta Stroh-rommia tujauksen. Paistan uunissa ja sitten päälle vadelmahilloa. Tänään en jaksanut tehdä valkoista sokerikuorrutetta päälle, joten en nyt sitten ottanut valokuvaa, mutta ihan perustorttujahan nuo ovat.

Olin suomalaiskansallisella tuulella, kun kerran vaalipäiväkin oli ja tein sitten karjalanpaistia ja perunamuussia. Meillä syötiin tätä lapsuudenkodissani aina, kun tuli ruokavieraita. Se oli savolaisen 1970-lukulaisen lähiöperheen ns. parempi ruoka. Keitettyjen perunoiden kanssa sitä yleensä vedettiin ja se ei tehnyt suurempaa vaikutusta minuun lapsuudessa.

Ensimmäisen lapsen synnyttyä tuli sitten pakkomielle tehdä karjalanpaistia ja kävin oikein ostamassa kunnon rautapadan sitä varten. Totesin sapuskan olevan aivan ihantellinen kotiäidin laitto - mitä vaan voi heittää pataan ja sitten uuniin ja minä pesueen kanssa pihalle. Jos teki suolattoman version, ruoka meni taaperoillekin pieneksi sauvasekoittimella vedettynä. Meillä syötiin tätä lasten ollessa pieniä niin usein, että tuli oikein monen vuoden tauko jossakin vaiheessa.

Parisen vuotta sitten päätin tehdä sitä tuolle ruotsalaiselle ja aplodien saattelemana olen sitä sittemmin tehnyt silloin tällöin. Lapset ovat tähän taas aika rakastuneita myös.

Ohje on äitini, mutta olen sitä ronskisti mukaillut. Kutsun sitä sudeettisavolaisen karjalanpaistiksi :)

I kg karjalanpaistilihoja pataan

pilko pari kuorittua porkkanaa sekaan

pari vähän parempaa ranskalaistyyppistä sipulia joukkoon

noin 10 kuivattua luumua joukkoon

katajanmarjoja pari, maustepippureita kaveriksi, reilusti suolaa

puoli pulloa olutta

ja sitten niin paljon vettä että lihat juuri peittyvät

Uuniin hautumaan vaikkapa 170 astetta ja monta tuntia. Kansi päälle, jos nestettä haihtuu liian kovaa vauhtia. Parasta huomenna tai ylihuomenna.