sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Pyhät Mariat, flamingot ja Cezannen vuori

Legendan mukaan tyhjän hautakammion ja ylösnouseen Jeesuksen ensimmäisiä todistajia olivat kolme Mariaa eli Magadalan Maria, Maria Salome ja Maria Jacobe. Kristittyjen vainojen aikana he pakenivat Egyptin Aleksandriasta merelle ja nousivat maihin eteläisen Ranskan Saintes Maries del la Merin (suomeksi Merten Mariat tms) kaupungissa. Jotkut legendat ovat sitä mieltä, että mukana oli myös tumma palvelijatar Saara tai "musta Saara", joka on sittemmin noussut romanien tärkeimmäksi kristilliseksi pyhimykseksi. Naisten pyhäinjäännöksiä voi näinäkin päivinä vaeltaa katsastamaan Provenceen, kun taas puolestaan tuhannet romanit saapuvat vuosittain toukokuussa juhlimaan Saaraa ja tuomaan hänen hahmonsa rannalta juhlinnan saattamana kaupunkiin. Näitä bileitä on ollut todistamassa monia populaarikulttuurin hahmoja, kuten Bob Dylan ja Tori Amos on kirjoittanut aiheesta aika fiilistelevän oheisen Marys of the Sea -laulunkin

Joten olihan se sitten itsekin päästävä sitä rantaa mittailemaan...



Muuten Merten Marioiden kaupunki ei tehnyt erityisen syvällistä vaikutelmaa, kaupunki muistuttaa jollakin merkillisellä tavalla Key Westiä, pikkukaupunki, joka on ahtautunut täyteen turisteja, jotka ovat jotenkin rempseällä asenteella liikenteessä. Ilma tuoksuu suolalta. Vastaankävelevät kulkevat omistajan elkein. Meri pauhaa riehakkaana. 

Kaupunki sijaitsee Rhone-joen suistossa, joka on eurooppalaisittain erikoinen kosteikkoalue, siellä on myös laguuni joka on kymmenientuhansien flamingojen ja muiden suurten lintujen koti. Tällä Camarguen alueella voisi viettää useammankin tovin kuin yhden iltapäivän, mutta joitakin havaintoja ehdimme sentään tehdä. 

Aluella on tosiaan suuria suolakaupunkeja, mutta myös riisipeltoja. Anopin mukaan kaupoista voi osaa Camarguen riisiä ja suolaa, niillä on erityistä markkina-arvoa. Painoin tiedon mieleeni tulevia matkoja varten..




Lintuparvien lisäksi alue on tunnettu camarguenhevosista, jotka polveutuvat esihistoriallisissa luolamaalauksissa vilistävistä hepoista. Hevosia elää ilmeisesti alueella villinä, mutta erityisesti  lukuisissa talleissa, joita on perustettu harvakseltaan rakennettujen teiden varsille. Hevoshullut kautta maailman tulevat tänne sitten ratsastamaan näillä hevosilla.  Hetken ajan visioin itseäni laukkaavan valkoisen oriin selässä, leudot tuuloset ympärillä merenrannan jatkuessa silmän kantamattomiin. Hmh. No ehkä ei sitten kuitenkaan. Alue on myös härkätaistelujen aluetta ja paikalliset mustat härät ovat satojen vuosien ajan kasvatettu tähän tarkoitukseen.

Seuraavat kuvat Camarguesta ja Saintes Maries de la Merin tuntumasta.



Piipahdimme Parc Ornithologique de Pont de Grau -lintupuistossa, jossa toden totta oli hämmentävät määrät kaikenmoisia lintuja, lähinnä vapaasti lentelemässä ja pesimässä. Paikalla oli ymmärrettävästi paljon innokkaita bongareita pusikot väärällään, jotka takuulla paheksuivat meitäjuntteja kun hölkkäsimme läpi lähinnä isoimpia ja värikkäimpiä eli flamingoja kuvaten.

Flamingot ovat kauniita lintusia, mutta ne pitävät tympeää honottavaa ääntä. Tässä rantsussa teki mieli aiheuttaa Miami Vice -efekti.



Nähtiin myös usemman hevosen porukka, ne olivat yllättävän isoja ja jotenkin pelottavia lähietäisyydeltä. Jostain syystä aloin laulella "Vieläkö on villihevosiaa, vieläkö jossain mustalainen laulaa..." Kaikki hepat kääntyivät tuijottamaan minua. Pelotti. Kipaisin äkkiä pois, en laulanut enää.



Camarguesta suunnistimme kohti Aix en Provencea, jonka ohi ajaessamme kohti Lorguesia on vuori, jonka äärellä ovat asuneet useat taitelijat, tunnetuimpina Cezanne ja Picasso. Syntyperäinen provencelainen ja Aixin erakkona sekä ensimmäisenä modernina taidemaalarina tunnettu Cezanne maalasi tätä paikallisten valkeaksi vuoreksi kutsumaa vuorta hartaasti vuosien ajan.

Picasso lehäytti paikalle Cezannen ja Van Goghin jälkeen (joka asusti siinä Marioiden kaupungin naapurikaupungissa Arlesissa luomisvoimaisimmat vuotensa ja maalasi myös ainakin Saintes Maries de la Merin katunäkymiä, Arlesista lisää seuraavissa bloggauksissa). Alla kuvassa Picasson asumus Aixin läheisyydessä.





Vuoristoisilla teillä on kiva ajella navigaattorin kanssa. Parempi pysyä nälkäisenä kuin liian kylläseinä...


Vuori Mont Sainte Victoire kauempaa...matkan ensimmäinen päivä johti lopulta tuttujen laaksojen jälkeen Lorguesiin ja miehen vanhempien herkkupöytien äärelle.











lauantai 29. kesäkuuta 2013

Michelinin tähtiravintola pyhiinvaelluksen etapilla

Provencen vierailulla oli tarkoitus myös juhlistaa miehen vanhempien 40-vuotista aviosatamaa. Päätimme viedä heidät syömään, jonnekin vähän paremmin ja antaa armoa jatkuvasta keittiövuorosta, jota vierailumme aiheutti.

Koska Lorgues sijaitsee noin tunnin ajomatkassa Nizzasta, keskellä viinitilojen ja historiallisten pikkukylien Provencea, valinnan varaa paikkojen suhteen todellakin oli. Päädyimme noin 10 minuutin ajomatkan päässä sijaitsevaan Arc sur Argens -kylän Le Relais des Moines- ravintolaan, jolla on Michelinin tähti ja josta juhlakalut jo ennestään pitivät. (Myös paikallinen tryffeleihin erikoistunut Brunon ravintola olisi kiinnostanut, mutta vaikka turistit kehuvat paikka yltäkylläisesti esim TripAdvisorissa, itse Brunoa miehen vanhemmat inhosivat niin, etteivät halunneet mennä sinne missään nimessä). Le Relais des Moines tarkoittaa munkkien levähdyspaikkaa ja nimen taustalla oli ihan aito tarina: vuoren jyrkänteellä katse kohti vehreään laaksoon sijoittunut keski-aikainen kivirakennus on tosiaan ollut munkkien levähdyspaikka pyhiinvaellusmatkalla kohti Santiago de Compostelaa. Kesäisenä iltana meidän ohjattiin kuten muutkin asiakkaat kuitenkin rakennuksen tunnelmalliselle terassille.

Olen aina miettinyt, millaisia juttuja ne oikein ovat, jotka tekevät jostakin laaturavintolasta Michelinin tähtiputiikin. Ainakin tässä paikassa kaikki oli tosi kohdallaan: upea miljöö (olisi jo itsessään ihastuttanut kaltaistani historioitsijaa), palvelu oli aivan täydellistä (mutta ei erityisen englanninkielistä, mistä tällä kertaa ei ollut harmia, koska mukana olleista kaikki muut kuin minäjuntti ymmärsivät ranskaa) ja ruoka erittäin maukasta. Lisäksi annosten välissä eteemme kiikutettiin ylimääräisiä herkkuja. Miehen isä kehui paikan viinilistaa ja jo alkushamppanjoista lähtien oli selvää, että tästähän tulee ikimuistoinen ilta.

Shamppanjat korkeissa ja avarissa laseissa välkkyen, ilta alkaa punastua Maureiksi kutsuilla vuorilla ja eteemme tuodaan ensimmäiset yllärit. Lasissa oli käsittämättömän hyvää maa-artisokkakeittoa, rinnalla osteri ja lusikassa kalaa tartar. (En muistaa enää edes tuon fisun nimeä englanniksi ja missään vaiheessa ei valjennut sen suomalainen nimi). Kaikki maistui ranskalaisen keittiön parhaiden perinteiden mukaan juuri siltä oikealta tuotteelta, ei ole vedetty mausteilla, suolalla, öljyllä, kermalla, ei millään YLI alkuperäisen tuotteen oman maun. Olen kerran jos toisenkin ährännyt maa-artisokkasoppaa, mutta tämä keitto oli niin täyteläistä, olematta oikeastaan kermainen.

Seuraava annos kulkee ilman kuvallista todistusaineistoa ja se oli myös ylläri. Pieni kipollinen mahtavaa linssikeittoa joka sisälsi linssejä (eivät lössön pehmeitä, eivät kovan rapsakoita) täyteläisessä aavistuksen kermaisessa lihaliemessä. Lihaliemi oli satavarmasti sivutuote jonkin menuun toisen lihan pitkästä kypsennystoimenpiteestä, se oli oikean lihan kohdallaan oleva maku - ei suolainen, ei maustettu jollakin...



Ensimmäinen tilatun menuun annoksemme oli parsaa: annoksessa oli raakaa parsaa, keitettyä parsaa, parsaa sorbettina, parsaa hillottuna. Sekä kananmuna joka oli takuuvarmasti paistettu jonkun mittarin kanssa absoluuttisen varmaan kiinteän ja pehmeän väliseen olotilaan. Annos oli kekseliäs, kaunis ja toi hymyn kasvoille myös maun osalta. Ravintolassa annokset laskettiin aina pöytään vanhimmasta rouvasta alkaen, päättyen seuran nuorimpaan mieheen ja kastike kaadettiin päälle vasta pöydässä. Joten eipä tosiaan ollut seissyttä ja kiinteän olomuodon saavuttanutta kastiketta täällä.



Pääannos oli nautaa, minikurpitsaa, rosmariinia, naudan luuydintä pikku palleroksi friteerattuna (!), itkettävän kanelisen mausteisen täydellisiä munakoisoviipaleita, kanttarelleja ja viinikastiketta, jonka kaavin ahnaasti jokaikisen tipan lautaselta. Lihaakin annoksessa oli muuten huomattava määrä, tämä oli ihan tuhti paketti. Suomessa kun asiakkaiden navat täytetään perunoilla, nyt masuun oli uponnut vain hienoja makuja ja paikallista viiniä. Tässä kohtaa tosin oli alkavaa täyteyden tunnetta - mikä ei tietysti millään tavalla pidätellyt jatkoruokailun suhteen.



Juustot sai valita melko mittavasta valikoimasta. Meinasin siis pyörtyä onnesta tarjottimen nähdessäni. Olisi saanut kaikkiakin maistaa, mutta en kehdanut. Kaikista kerrottiin yksityiskohtaisia tietoja ja tarinoita, valitsin lopulta oheiset ja tarjoilija asetteli ne järjestykseen, jossa ne kuuluu syödä - miedoimmasta kohti voimakasta. Suussa sulavia vuohenjuustoja viikunahillolla, pähkinöillä ja kuivatuilla aprikooseilla. Viimeinen juusto oli varmaan kuitenkin se yllättävin makuelämys ikinä: savuinen juusto sai mielessäni täysin uuden kontekstin. Tämä juusto oli erittäin kuivaa, kovaa ja suussa se poltti kuin paraskin savuinen skottiviski. Oikeasti siis poltti savuaromilla. Miten sitä sellaista juustoa voi olla?



Jälkiruuaksi tilasin pistaasikakkua mansikoilla, osa mansikoista oli metsämansikoita, rinnalla oli kirsikkakastiketta ja vaniljamoussejäädykettä, jonka päälle erittäin hienostuneesti sipaistiin MAUSTEpippuria. Erikoista. Toimi.




Laskun jälkeen saimme vielä pienet marjarahkat (!) suklaafondantit ja mansikkaleivokset.


Aivan mahtava elämys, ateria ja ilta.

Paluu Provenceen -yritys päivittää blogi taas nykymoodiin

Blogi on elänyt hiljaiseloa, minä en. Totuttuun tapaani olen leiponut (viimeisin on Brita, joka löytyy täältäkin), laittanut ruokaa (kepeetä kesäsafkaa, erilaisia salaatteja tällä viikolla esim couscous-salaatti), maalannut kotini seiniä (valkoista, sitruunankeltaista, sekä vaihtanut kaikkien alakerran taulujen paikkoja), opiskellut opetushallinnon tutkintoa varten (toivottavasti meni läpi), ihmetellyt miten ihmiset jaksavat samoissa duuneissa ja kriisiytynyt ajatuksesta, että kesän jälkeen menen samaan paikkaan takaisin kuin mistä jäin lomalle, jota ei ole tapahtunutkaan muutamaan vuoteen..

Lisäksi reissasin miehen vanhempien hoodseille Provenceen. Ihana matka. Minusta on kasvanut sen tason Provence-fani, että haaveilen a) muuttavani sinne, tosin en tiedä millä rahalla eläisin siellä, b) meneväni naimisiin jollakin paikallisella viinitilalla, kukaan ei ole kosinut, joten ei vaikuta yhtään todennäköisemmältä kuin kohta a, ja c) voitan lotossa, ostan viinitilan. Jep. Vaikuttaa vahvasti siltä, että seuraavakin vuosikymmen taittuu mansessa.

Provenceen menimme tällä kertaa lentäen Gironaan ja siitä autolla läntistä reittiä Lorguesiin. Vierailimme Nizzassa, Arlesissa ja Camarguessa ja ensimmäistä kertaa elämässäni söin Michelinin tähden saanesssa ranskalaisravintolassa. O la laa.

Bloggauksen sijaan olen innostunut instagramista, foursquaresta ja uusimapana 23AndMe:stä. Instagramissa jaan kuvia suurieleisesti noin kolmelle kaverille, jotka eivät edes ole lähimpiä kavereitani, koska en ole onnistunut puhumaan sinne ketään sellaista, joka haluaisi katsella kuviani ja kommentoida niitä päivittäistasolla ja jakaisi itse matskua samalla intensiteetillä. Jaan sitten kuvia instagramin kautta myös faceen ja seurailen tuntematonta ranskalaisvalokuvaajaa ja paria muuta heppua, jotka ottavat mielestäni kiinnostavia ja kauniita kuvia.

Foursquarea tarkkailen human interest-pohjalta. Tsekkailen missä ihmiset käyvät, mitä jättävät jälkeensä, missä paikoissa saa ekstraa tsekkautuessaan sisään, ihmettelen erilaisten työ-, koulu- ja yritysyhteisöjen passiivisuutta tässä. En jaa näitäkään juttuja kuin muutaman kaverin kanssa ja en edes siellä facessa. Toistaiseksi suurimmat bonukset ovat tulleet Berliinin Hard Rock Cafen ilmaisesta kahvista, muutamista wifi-salasanoista ja Tampereen Amarillon 1 euron mahtavasta nacholautasesta (normaalisti muistaakseni 9 euroa). Muutamassa paikassa olen ollut lähellä jättää murskapalautteet, mutta en ole vielä kuitenkaan. Parissa paikassa olen vinkannut, että teidän kannattaisi katsoa ja ottaa teidän foursquare haltuun ja oikeasti aktivoitua - näissä yrityksissä kaikki ovat ainakin kiinnostuneena kuunnelleet paasaukseni.

23AndMe saapui tietoisuuteeni keväällä. ITK-seminaarissa Teemu Arina piti aiheesta kiinnostavan puheenvuoron, tutkiskelin hänen sanojaan muutaman kuukauden, taustaselvittelin ja sitten tilasin kipot ja kamat jenkeistä, sylkäisin purkkiin ja kappas, nyt minulla on täydet tiedot dna:stani ja mahdollisista terveysriskeistäni, perinnöllisista sairauksistani, sekä esi-isieni seksuaalisista kanssakäymisistä Neanderthal-väen kanssa. Alun perin aihe kiinnosti terveyskantilta, mutta samassa paketissa saa myös tiedot sukujuuristaan ja kaikista niistä mahdollisista sukulaisista, jotka ovat jo dna:ta sinne toimittaneet.

Tulosten saapumisen jälkeen aivan uusi maailma on avautunut, nyt onkin satoja potentiaalisia 1-5 serkkuja, lähinnä Suomessa ja Yhdysvalloissa, jotka viestittelevät minulle, haluavat tutkia sukupuutani ja kommentoida sitä. Koska sukuni edellinen polvi on teettänyt selvityksiä, olen yrittänyt niitä nyt täydentää sivustolle ja miettiä missä kohtaa minulla ja newyorkilaisella Rosella on yhteinen kantaäiti/isä. Olen ihan pihalla koko putiikin genome-ketjuista, mutta toivon oppivani ja ei haittaa, jos sivussa löytyy joku ennestään tuntematon serkkukin.

Yritän nyt tuottaa tänne blogiini pari juttua Provencen turneelta ennenkuin ensi viikolla suuntaan lasten kanssa Amsterdam-Brugge-Liege-Trier-Strasbourg-roadtripille. Vaikuttaa siltä, että blogi on luiskahtamassa ennenkaikkea matkablogiksi, ainakin tällä hetkellä..

Pientä esimakua seuraaviin postauksiin:


Kohti Pyreneitä ja Ranskaa
Camarguen flamingoja


Ihana Lorgues ja paikalliset mummot