Kesäinen viikonloppu Oslossa

En ollut aiemmin käynyt Norjassa, joten kun kaverin kanssa saimme idean tehdä pienen kesävisiitin jonnekin ja Norwegian tarjosi edullisia lentoja Osloon, olimme oitis valmiina. Matka alkoi Helsingistä perjantaina illansuussa ja lyhyehkön ilmatilanvierailun jälkeen olimmekin jo kohteessa. Lentokenttäjuna kiidätti meidän Oslon rautatieasemalle, jossa totesin ensivaikutelmaksi, että hyvännäköisiä miehiä ja huomattavan paljon vilinää.

Norwegian muuten on ihan asiallinen yhtiö. Siistit koneet ja jämäkkä meno. Ei mitään valittamista.

Oslo on värikäs, monikulttuurinen ja yllättävän matalaprofiilinen kaupunki. Odotin sen pursuilevan wow-arkkitehtuuria ja hienoja näkymiä, mutta muutamaa prameampaa rakennusta lukuunottamatta vaikutelma ei tosiaan ollut elvistelevän moderni tai sliipattu. Paremminkin rento ja suorastaan vaatimaton. Kävelimme edulliseen keskustahotelliimme, jossa harmillisesti huoneessa tarjolla oli vain parivuode. Kun näimme miten kapea sekin oli, tilanne oli melko huvittava, mutta mitäs, nukuttiin sitten vähän ahtaammin. Muuten tämä Rica travel hotel oli ihan mainio, hyvä hintaan sisältyvä aamupala ja keskeinen sijainti.

Laukut hotelliin jätettyämme suuntasimme läheiseen puistoon, jossa oli päämissiona tietysti kuninkaanlinna. Yläkuva linnan edessä olevalta aukiolta. Allaolevassa kuvassa tunnelmaa kuninkaanlinnaa ympäröivistä puistoista, joissa oli ruotsalaisilla jotain outoa meneillään.

 

Oopperatalo sitten tosiaan edustaa sitä vaurasta ja modernia Osloa. Pytinki on komeasti vuonon rannassa ja katolle pääsee kuljeskelemaan ja näkymiä ihastelemaan. Sisälle asti emme yrittäneet, mutta uljasta puuarkkitehtuuria siellä näytti olevan.

Kaverin anoppi oli suositellut ruokapaikaksi Cafe Christianiaa, joka oli ihan keskustassa sekin, joten suuntasimme sinne dinnerille. Tarjoilijapoika tekaisi meille pyynnöstä "jotain tyypillistä norjalaista alkudrinksua" jossa oli ainakin vodkaa, perunalikööriä, minttua, limea ja Seven uppia. Norjalainen versio Mojitosta selvästi ja ihanan raikas.

Halusin syödä kalaa, koska sitä nyt Norjassa kuuluu mielestäni syödä, mutta paikan wifi ei ollut yhteistyössä ja ei ollut mitään havaintoa lukuisten kalojen joukosta, että mitä ne suomeksi tarkoittavat. Tilasin sitten alkupalaksi hummeria, joka tuli parmesanilla ja paikallisella leivällä, sekä rucolalla täydennettynä. Oikein nams. Pääruuaksi pyysin halibuttia joka hotellin wifin äärellä paljastui ruijanpallaaksi. No ei se suomeksikaan oikein mitään minulle sanonut. Google paljasti kyseessä olevan uhanalainen laji, jota syödään Norjassa ja aika rumilus muutenkin oli kyseessä ;) No hupsista.

Ravintolassa oli kiva tunnelma, vähän outo sisustus ja hinnat oli juu aika kovat. Sen toki tiesin jo ennalta, että Norja on kallis, mutta, kummasti lompakko keveni jo yhden valkkarilasin äärellä.

Oslossa on älyttömän paljon patsaita. Tässä yksi pääkadun varrelta, jossa moni tuntui toteuttavan pikkutuhmaa poseeraustarvetta. Varsinkin vanhemmat naiset äitiyivät todella rohkeisiin otoksiin, itse jäädyin ihan sievistelyasteelle.

Lauantaina päädyimme simppeliin ja hieman hintavaan ratkaisuun eli paikallisen turistibussin kyytiin. Se kiidätti meidät läpi sateisen Oslon aluksi Holmenkollenille, joka on muutes rakennettu tosi hienolle paikalle vesistön keskelle. Sinänsä yllättäin Holmenkollenilla olisi voinut viettää enemmänkin aikaa, siellä oli kaikkea kammottavaa hyppelyä ja simulaattoria tarjolla, joten turistibussin nopea pysähdysaika oli vähän harmi. Muutamat otokset ja tunnelmoinnit toki ehti tehdä.

Alue on myös korkealla, joten jos lähtee jalkaisin lähestymään, toivottavasti olet hyvässä kunnossa. Olin itse ihan tätimäisen tyytyväinen, kun matkasimme ylös ja alas pitkät tovin mukavasti bussissa istuen. Itse matkaopas kertoi kyllä olennaisia asioita, mutta ei tullut erityisen antaumuksellista vaikutelmaa ja muutenkin palvelualttius oli vähän niin ja näin. Olen tainnut taantua amerikkamatkojen jälkeen amerikkalaisturistin tasolle ja kohta kirjoittelen TripAdvisoriin tyypillisimmät jenkkikommentit ever "hirvittävän kapea vuode ja suihku, ei palvelua, ei katsekontaktia, ei kiitosta tai näkemiin, en suosittele" -tyyppisen vuodatuksen.

Oslolaiset siis tosiaan rakastavat patsaita, siltä vaikuttaa. Ja erityisen monta patsasta on Vigelandin puistossa, jossa kaikki ovat saman kuvanveistäjän toteuttamia 1800-1900-lukujen vaihteesta. Teemana on vaatimattomasti ihmisen elämä ja tulkitsin kuvion niin että kaikki alkaa keskellä jököttävästä falloksesta. Sen ympärillä sitten oli ihmisen elämänkaaren tapahtumia, kuten lapsuus, parisuhde, vanhemmuus, vanhuus. Pohjoismaista mutkattomuutta oli kuvista aistittavissa.

Ylivoimaisesti suosituin patsas on puistossa sillalla, jossa on kiukkuinen poika. Jotenkin puhutteleva se kyllä on. Ihan hieno puisto siis ja suhteellisen nopeasti opit paljon norjalaisesta mentaliteetista, ehkä.

Kierroksen kohokohta itselläni oli tietysti Viikinkilaivamuseo, jossa oli muutama alkuperäisistä osista koottu komea laiva. Että noilla on Atlantin yli menty, huimaa on. Kierrokseen kuului myös kaksi muuta meriaiheista museota samalla suunnalla, joten ilmeistä on että norjalaiset ovat merenkulkukansaa ja reippaita purjehtijoita edelleen.  Museot eivät olleet nekään mitenkään erityisen prameassa kunnossa. Viikinlaivamuseo oli jopa aavistuksen rähjäinen. Että ei niitä kaikkia öljyrahoja ole kulttuuriin laitettu.

Oslon vanhimmassa ravintolassa, jossa jopa Edvard Munch tapasi aterioida eli Engebret Cafessa, nautittiin sitten lauantai-illan menuu. Halusin ehdottomasti valasta ja hetken hämmästelin, miksi se on lihalistalla, eikä kaloissa. Joo, ei ole tuo biologia vahvinta alaa. Jos asut meressä, olet mielestäni kala, piste.

Valas oli lihaisaa tonnikalamaista, uudet perunat rapsakoita ja karamellisoitu sipuli makeaa. Hyvää ruokaa ja kylmää viiniä, mutta hintaa tuli tällekin visiitille.

Illalla kuljeskelimme vielä linnoituksen tuntumassa ja sinne kipusimme sitten sunnuntaina uudestaan. Ehdin ottaa allaolevan kuvan juuri ennen suurta japanilaishyökkäystä. Niillä on nykyisin mukana pitkät kepit, jonne ne kännykän sijoittaa niin saa näppärästi itsestään selfien vähän kauempaa katsottuna. Mielenkiintoista.

Sunnuntaisen aamun hotelliaamiaisella maistelin kalojen lisäksi norjalaista ruskeaa juustoa. Hyvää.

Sunnuntaina teimme myös pienen lauttamatkan läheiselle Hovedoyan saarelle, jossa paikansimme vanhat luostarin rauniot. Idyllinen pikkusaari, jonne paikalliset hakeutuivat lämpöisenä päivänä rantsuun ja jäätelölle. Jos haluaa lauttamatkailla, kannattaa yrittää ostaa lippu sataman automaatista, sillä se maksaa enemmän laivassa ja maksukortti ei kelpaa. Jos ehtii tunnissa pikkusaaren kiertää, pääsee samalla lipulla sitten takaisin. Paatteja kulkee tauotta ja saariakin on muutamia.

Luostarin rauniot olivat ihan komeat ja siis putiikki oli perustettu viikinkiaikana, mutta uskonpuhdistuksen myötä sitten ryöstetty ja tuhottu. Osa kivistä oli viety esimerkiksi jo kuvatun Oslon vanhan linnoituksen rakennustarpeiksi. Sitten koko höskä oli unohdettu, kunnes tuli löydetyksi 1900-luvulla.

Kipaisimme myös kansallismuseon, jossa katsastaa piti Munchin tuotanto ja se kuuluisa Huuto. Koska kyseessä on ylikaupallistettu ja populaarikulttuurin ylikäyttämä teos, sen edessä ei tullut mitään ahaa-elämystä vaan että onhan tämä nähty jo tuhannesti.

Sataman läheisyydessä kipaisimme myös Nobel centerissä, mutta  vain museokaupassa. Aika alkoi olla kortilla ja iltalennolla sitten takaisin Helsinkiin. Lentokentällä oli muuten ihastuttava sushipaikka, jossa sai suuren maailman tyyliin valita annoksia liukuhihnalta, suosittelen, jos moisesta tykkää. Norjassa kannatti tosiaan syödä kalaa :)

Yhteenvetoa roadtrip: Kalifornia, Nevada, Arizona 13/14

Kotona on nukuttu kaksi sinisen pehmeää yötä. Olo on silti puuroinen, vetelä, laiska. Olen niin harvoin tämmöisissä tiloissa, että ihan kiinnostava kokemus. Kärsin jetlagista länsirannikon suuntaan ja näköjään samat tanhut on nyt edessä. Eipä mitään, kyllä tää ohi menee.

Laukut on tosiaan purettu ja lapset on saaneet yltäkylläiset tuliaiset, itsehän ostin vain yhden villatakin Gapista, toisen Loftista, yhden paidan Polo Laurenilta, yhden hameen Gapilta, yhden intiaanikäsilaukun ja Converset. Joo ja Guessin lompakon. Niin tuota, kasan alusvaatteita Victoria's secretiltä ja lotionit, huulikiillot sun muut. No ei mielestäni kuitenkaan mitenkään holtittomat shoppailut. Lapset sai tuplamäärät, kun Hilfigerin hinnat oli vähän kuin H&M:llä oli ollut, Gapissa, Old Navyssa ja Guessilla oli kans hyvät outlet-hinnat. Että kokonaisuudessa mopo keuli pahasti, visa on tapissa ja tätä maksetaan vielä pitkä tovi. Mutta kerrankos sitä synttäreitä vietetään.

Matkaa suunniteltiin siis puolisen vuotta ja alusta alkaen ideana oli roadtrippi. Mietittiin Route 66 ajamista alunperin, onneksi, voi onneksi, suunnitelma muuttui, sen verran ärhäkkää talvea on pitänyt Chicagon kulmilla, että olis ollut mutkikkaammat olot alkumatkasta. Joten tavoitteena oli nähdä LA, Death Valley, Las Vegas, Grand Canyon, San Francisco, Sideways-viinitilat, Hollywood. Ja tämä me suoritettiin, 12 päivässä.

Auto vuokrattiin Alamolta, Losin kentältä, vajaat 2 viikkoa maksoi vajaat 400 taalaa. Bensoihin meni alle 300. Lentoihin Tampere-Tukholma-Chicago-Los Angeles ja samaa reittiä takas, meni alle 600 dollaria/per tyyppi.

Yöpymisiin meni noin 90 dollaria/yö, kallein hotelli taisi olla El Tovar Grand Canyon Villagessa ja toinen vastaavan hintainen oli HWY 1:n varrella Moonstone Landing Hotel. Kummatkin oli selkeesti hintansa väärtejä. Halvin oli Vegasin Boutique Rumor, myös La Quintat ja Holiday Innit saatiin järkeviin hintoihin, viimeiset Hotwiren sivun kautta tien päällä. Kaikki hotellit oli tosi siistejä ja oltiin periaatteessa niihin tyytyväisiä, vähän vaatimattomampikin taso olisi voinut olla, mutta ei nyt haluttu riskeerata epämääräisten majoitusliikkeiden kanssa.

 Losin kentän Hiltonista oleva kuva on hyvin tyypillinen amerikkalainen hotellihuone, jättisänky, jättityynyt, siistiä, avaraa.

Kallein aamiainen nautittiin Venice Beachin Gjelinassa, hipsteriaamiainen oli mun 40. synttäripäivä ja paikka oli aivan ihana. Hintaa aamiaiselle taisi tippien kanssa tulla melkein 90 dollaria.

Joissakin hotelleissa aamiaiset kuului hintaan. Ei ne niin ihmeellisiä koskaan olleet, Anderssonin Pea Soup Buelltonissa tarjottiin tanskalaista leipää. Jaaha. Että näitä

Pikaruokaa syötiin kiintiöt täyteen myös, tässä viimeisen illan LA:n parhaaksi mall-ateriapaikaksi nimetty Westfield Culvertonin Cafe Creole: paahdettua leipää, perunasalaattia, jamssia, grillatua kanaa ja ahventa. Ei ehkä kuva vakuuta, mutta huippuhyvää oli ja hintaa Snappersin kanssa oli 15 dollaria.

Kalliita aterioita syötiin muutamia, Kanjonin El Tovarissa mahtava buffaloateria, San Franciscon Bubba Gumpissa rapuja ja mahi maheja. Hitching Post II tarjoili grillattua lihaa. Moonstone landingin kalaravintola oli upea kans. Ne oli viineineen yli satasen aterioita varmaan kaikki.

 Parasta matkalla oli Grand Canyon. No doubt about that. Huikea.

Paras hotelli oli El Tovar ton kanjonin vieressä. Yli satavuotias hotelli oli kuin Twin Peaks ja Villi Pohjola yhdessä, vanhan maailman charmia ja villin lännen tunnelmaa. Tarjoilijoita ja respaa myöten työntekijät oli luonnikkaita, ei mitään hajuttomia tai mauttomia haamuja. Paras tarjoilija meillä oli kuitenkin San Franciscon Bubba Gumpissa, hän teki illasta aivan spesiaalin. Paras palvelu hotelleista oli El Tovarin lisäksi Hollywood Celebrity hotellissa, jossa oli äärettömän auttavainen respa.

Lapset ihmetteli kun en ruskettunut matkalla. No istuin suurimman osan ajasta autossa. Kyseessä oli roadtrip. Ajettiin valoisat ajat ja levättiin pimeät ajat. Ei tuonne mennä pimeässä ajamaan, jos on tarkoitus nähdä jotakin. Nähtiin sit paljon valtateitä.

 Mutta myös viinitiloja.

Mainoskylttejä..

On ihan häpeällistä, että historioitsija ei matkallaan poikkea museoihin. Oli yritystä pari kertaa, mutta ne oli suljettu. Ei edes muistomerkkejä mitenkään touhukkaasti bongailtu, tässä kuitenkin James ja Hollywood. Ja käytiinhän me US Pampanitossa, eli toisen maailmansodan aikaisessa sukellusveneessä, siis oikeastaan museossa, sinnekin päästiin vasta toisella yrityksellä.

Takakontissa oli riittävästi piristävää juotavaa, sill yöunet oli vähäisiä ja ajamista paljon. Kickstartteja meni myös...

Amerikassa on vaikka mitä hienoa, mutta kahvimaidot paremmissakin paikoissa on näin epämääräiset.

Sitten amerikkalaisilla on hassu tapa leikkiä pyyhkeillä. Tässä El Tovarin versio, joka oli innovatiivisin.

Jotku aamupalat ei olleet niin ikimuistoisia. Tässä Jack in the boxin rasvainen hiilariversio Las Vegasin jälkeen…

Jättimäisin aamiainen oli Las Vegasi Pepperimilissä. Naurettava annoskoot. Ikimuistoinen oli myös San Franciscon Mama's.

Omituisin vessa oli erittäinkin siisti, mutta nojooo, San Franciscon Papalote, joka on tunnettu burritoistaan.

Hauskin drinksu oli Bubba Gumpin tämä tässä näin:

"Valkosipulileivät" ei tehneet suurta vaikutusta Hitching Postissa.

Mutta jotkus illalliset ei olleet ihan kauheen mahtavan hienoja. Tässä Hollywoodin Celebrity Hotellin ruoka-automaatin tarjonta.

Toiseksi paras juttu matkalla oli Tyynimeri. Tässä Moonstone Landingin biitsi aamutuimaan. Aika ihana.

Hollywood, Downtown, Dr Phil 12/14

Kirjoittelen tätä tosiaan Stokiksen Arlandan loungesta, kone saa taas virtaa, mutta pää on jetlagissa, ns viimeyönä nukuin 15 minuuttia. Vaikka Losissa olisi vielä kyllä se yö menossa. Mutta tässä siis lähdetään siitä, mihin viimeeksi jäätiin:

Aamu alkoi tosiaan viinitilojen tuntumasta ja jos olet Sideways-leffan faneja, tässä Andersen's Pea Soup Innissä kuvattiin suurin osa leffan hotellikohtauksista. Varsinaisesti Jack ja Miles yöpyivät lähellä sijaitsevassa Days Inn Windmillissä, mutta päädyimme tähän hassun nimiseen hotelliin Trip Advisorin suositusten perusteella. Itse hotelli oli siisti ja kiva, mutta wifi oli vähän yhtä tyhjän kanssa.

Kävimme syömässä Hitching Post II:ssa oikein mainion illallisen, erityisesti  mies valkkasi sellaisen avogrillillä paistetun pihvin, että en tiedä, olenko koskaan niin hyvää lihaa maistanut. Aika paha annoskateus iski. 

Huvittavaa oli, että tarjoilijoita pommittivat Sideways-fanit läpi illan, ja näistä pareista muitakin yöpyi samassa hotellissa meidän kanssa. Yhtäaikaa kamerat laukoivat kuvia kohteesta. Tarjoilija sanoi että vielä näin 10 vuoden jälkeenkin leffa vetää seudulle päivittäin väkeä. Lisää tietoa viinitiloista ja siitä strutsifarmista esim täältä.

Ylipäätään näin tällä matkalla enemmän ruoka-annosten kuvailijoita kuin aiemmin. Näin myös useiden paikkojen yhteydessä "Like us on foursquare" ja Suomessa ei ole edes vaivauduttu moniin paikkoihin sivua tekemään, tuolla oli tarjolla vaikka mitä palkintoa ja badgea, jos chekkautui sisään.

Mutta näin ihanasti aurinko alkoi paistaa kun päästiin taas eteläiseen Kaliforniaan ja San Franciscon sateet olivat muisto vain.

Tanskalaisvaikutteisen aamupalan jälkeen, tämä pikkukaupunki on ilmeisesti ollut joku tanskalaisten kolonna aikoinaan, suuntasimme HWY 1:lle ja kohti Hollywoodia. Mullholland driven kautta mentiin ja Calabasissa piti ihmetellä tovi sitä, että täällä asuvat esimerkiksi Nikki Sixx ja tämä vähemmän kiinnostava J. Bieber.

Hollywoodissa olikin sitten ruuhkaisempaa liikennettä, ei mitään kovin kummallista, mutta selkeästi ruuhkaisin alue, mitä me tuon kahden viikon aikana kierrettiin. Lisäksi ei ihan harmitonta, aika röyhkeästi piti ajella ja erilaista friikkisirkusta kävi ikkunoita kolistelemaan, joten kokemus sinänsä.

Suuntana oli legendaarinen, jo 1930-luvulla samassa paikassa sijainnut hodarimesta Pink's.

Oli aika paha nälkä, ne tanskalaispullat ei oikein enää tuntuneet missään, joten tilattiin sitten kaksi erilaista hodariaannosta ja ranskalaiset originalit ja ranskalaiset chili-juustokastikkeella. Voi jessus. Oli niin järkyn kokoiset annokset, että jaksoin omistani ehkä puolet ja seuraava isompi ateria oli vasta seuraavan päivän illallinen. Ehdoton must on tämä kioski siis, takana on iso parkkipaikka ja siistit restroomit.

Pinkiltä ajeltiin Griffith Observatoryn pihaan, josta on näköalat paitsi sinne Hollywood-kyltille niin myös koko kaupunkiin. Itse observatorio oli maanantaina harmillisesti suljettuna, mutta kivan tunnelman ja näköalojen takia tuonne kannattaa ehdottomasti vaivautua. Kyseessä on ilmeisesti monien filmitähtien ja muun väen kuntoilupaikka, joten jos olet sellaista tyyppiä, niin lenkkarit mukaan ja lenkille. Ainakin Vicotoria Beckham kuulemma juoksentelee tuolla usein.

Reissun 9. hotelli oli Hollywood Celebrity Hotel, joka oli kaverin suosittelema ja kokeilema, eikä suotta. Aivan ässähyvä palvelu deskillä, saatiin lainaksi vaaka, jotta voitiin punnita laukut ja päivitellä tilannetta, meille avattiin itse paikalle hinattu viinipullo, autettiin ruoka-automaatin kanssa kärsivällisesti jne. Aamupala olisi kuulunut hintaan, mutta sitä ei ehditty  nauttia Dr Philin vierailun takia.

Hotelli oli muutenkin siisti ja iso parkkipaikka, mutta ainoa hotskuista tällä reissulla, jossa ei ollut saippuaa tai shampoota. Ihan muutaman sadan metrin päässä on SE Chinese Theater ja Hollywood Bulevard.

Kierreltiin sitten niitä kulmia kävellen ja autoillen.

Hollywoodin turistikaupoista saa tietty Oscareita.

Itse kuuluisaa teatteria ei päästy tämän lähempää katsomaan sillä oli joku Robocopin ensi-ilta ja filmitähdet oli punaisella matolla kuvattavana.

Todettiin että Gunnareitten Paradise Cityksi nimeämä Sunset Strip on hieman liian pitkän iltakävelyn päässä, joten ajettiin sitten autolla katsasamaan Viper, jossa River Phoenix veti yliannostuksen ja Whiskey a Go Go jossa on esiintynyt esimerkiksi Doors, Mötleÿ Crüe ja Hanoi Rocks. Periaatteessa kaikki tärkeät siis.

Läheisyydessä on myös Barneys Beanery, jossa Morrison pissasi tiskin eteen ja Joplin veti viimeiset Southern Comforttinsa. Paikka on nykyisin urheilupainotteinen saluuna ja maanantai-iltana tyhjillään. Ei mekään sinne sitten menty, kun ei ollut vielä yhtään nälkä niiden hodarien takia, kurkattiin vain ovelta.

Tässä samassa tuntumassa on myös Marmont Hotel, jossa kuvattiin yksi suosikkileffoistani Somewhere ja Roosevelt-hotelli, jossa kuulemma kummittelee itse Marilyn.

Rooseveltin kummituksia ei päästy tarkkailemaan mutta kaduilla kyllä oli outoa väkeä..

Kuvasin näitä takaapäin, sillä muuten kuvista olisi pitänyt maksaa.

Matkan viimeisenä kokonaisena päivänä meillä oli vuorossa vierailu Dr Philin studioyleisössä. Olin jo hyvissä ajoin kartoittanut mitä audience-mahdollisuuksia sattuisi niille päiville, kun ollaan Hollywoodissa. Vaihtoehtoja oli paljonkin itse asiassa, mutta Kimmelin ja Dr Philin väliltä päädyin lopulta itse tohtoriin.

Netistä löytyy siis ohjeet kuinka yleisöön ilmoittaudutaan, yleensä joko soittamalla tai s-postitse. Sähköposteja saa sitten laittaa muutamia, sillä ainakin meiltä halutiin kolme vahvistusta että ollaan varmasti tulossa. Käskettiin saapua aamulla klo 8 tietylle ovelle, ei saanut pukeutua valkoiseen, koska se näyttää kuvissa huonolta. Ekaksi paikalle saapuneet pääsevät varmimmin sisään, joten me oltiin kadunkulmassa jo klo 7.30. Parkkipaikka ainakin siihen aikaan löytyi helposti.

Ne, jotka käyvät vakituisesti näitä katsomassa saavat sinisen kortin ja pääsevät aina ekaksi sisään. Meillä ei sellaista ollut, joten jouduttiin odottelemaan enemmän, mutta eipä se haitannut. Liikuntarajoitteiset saavat oranssin kortin ja silläkin pääsee luvan kanssa etuilemaan.

Yhdessä päivässä klo 9-14.30 välisenä aikana kuvattiin kolme episodia ja kyllä se aika intensiivinen pläjäys oli. Alussa piti allekirjoittaa paperi, että pärstää saa käyttää ikuisesti heidän tarkoituksiin ja huom kautta universumin ja ettei haasta ketään oikeuteen.

Paikalla oli kymmenisen nuorta ja kohteliasta miestä ja naista, jotka pitivät tunnelmaa yllä, tanssittivat porukkaa ja kertoivat tarinoita Paramount Picturesin studiosta. Samalla studiolla on kuvattu esim Kummisetä. Kun Dr Phil asteli lavalle, se oli menoa, ei mitään uusintaottoja, kauhea draivi ja vauhti ja ei se mistään papereista kyllä katsellut apuja ja hyvin oli koko ajan tietoinen mitä on tapahtunut kenelle ja milloin. Todella hyvin niihin kuvauksiin on siis valmistauduttu. Vaimo istui eturivissä niinkuin asiaan kuuluu, leikattuna ja älyttömän laihana.

Jos olisi halunnut Dr Philin mukin muistoksi, olisi pitänyt tanssia. Kaksi tilaisuutta hypähtää lavalle keinuttamaan oli tarjolla, taustalla hittipoppia ja kun näin miten muilla mammoilla oli rytmi veressä, jestas nyt hei niitä mustia vaikka, niin totesin, että Dr Philin muki ei ole noin pahan nöyryytyksen arvoinen. En tanssinut, en saanut mukia.

Olimme siis 12. kauden jaksoissa, joissa ekassa oli kyseessä riitainen nuorenparin ero ja taistelu lapsen huoltajuudesta. Se taistelu oli saanut aika omituisia piirteitä ja työllisti kovasti poliisia. Toinenkin episodi oli sitä peruskamaa eli anopin ja pojan vaimon välistä riitaa, jossa oli myös poika vahvasti mukana maustamassa tilannetta.

Kolmas episodi olikin sitten heviä kamaa. Meillehän oli muistuteltu koko ajan, että pitää olla kunnioittava, nämä ovat oikeita ihmisiä ja oikeita tarinoita. Nyt lavalle asteli vankilassa velipuolensa murhasta istunut 17-vuotias kundi, joka oli vapautunut sieltä hiljattain, kun hänen huumeisiin taipuvainen isänsä oli tunnustanut poikapuolen murhan. Itse murhatun pikkupojan isä uskoi, että nuori kundi oli mitä suurimmassa määrin syyllinen yhdessä isänsä kanssa ja pian studio olikin täynnä sukua ja serkkua, jotka olivat kaikki suunnilleen olleet myös romattisissa tunnelmissa keskenään ja otettiin yhteyksiä myös Kentuckyn vankilaan, jossa isä nyt istuu.  Äidit olivat kaikki huumeiden viemiä. Lopulta mentiin valheenpaljastuskoneeseen.

Oli kyllä sellaista väkeä siinä lavalla huumeiden värittämine tarinoineen, että oltiin sen shown jälkeen muutama tunti aika vaisuina.

Hollywoodista ajeltiin  Pat &Lorraine dineriin, jossa kuvattiin Reservoir dogsin kuuluisa diner-kohtaus, mutta se oli ehtinyt jo mennä kiinni, on siis lähinna aamupalapaikka, ja hieman epäilyttävällä seudulla.

Vielä hurjemmat kulmat oli sitten Downtownissa, jossa bongattiin täsmänä Bradbury Buiding, jossa on kuvattu mm leffat Blade Runner eli aika synkkää menoa ja sitten nätti versio 500 days of Summer. Joka muuten on niin söpöisä leffa, että katsoin sitä pätkät lentokoneessa mennen tullen. Ja olen nähnyt sen kyllä siis kolme kertaa aikaisemmin.

Bradburyssa oli ihan itse Chaplinkin paikalla. Rakennus on toimistokäytössä, mutta turistit saavat tulla ekaan kerrokseen kuvailemaan, jos ovat hiljaa.

Bradburyn läheisyydessä on kansalaisrohkeutta vaativat kadut, joilla on Central Market, esimerkiksi kiinalaista ja meksikolaista ruokaa olisi tarjolla halvalla ja hyvin autenttisen näköistä. Me etsimme kuitenkin kehutun kirjakaupan Last Book Store, josta löytyikin Tommyland 6 taalalla.

Downtown on pakattu täyteen pilvenpiirtäjiä. Aika epämiellyttävää aluetta, monta on dimen pyytelijää ja muuta tuijottelijaa ja seisoskelijaa siellä.

Downtownista suunnistimmekin sitten jo viimeisille shoppailuille lentokentän läheisyyden Wesfield-malliin ja sitten laukut Days Inniin ja auto palautukseen.

Se on hei hei Amerikka! Palaan vielä ainakin yhdellä bloggauksella aiheeseen, jahka olen kotiutunut ja järjestänyt pään järkevään kuntoon. Jos se nyt on ylipäätään mahdollista.