Kartanokiertueella Sawossa

 

Kiersin viikonloppuna synnyiseudullani Savossa. Täytyy sanoa, että ainakin Mikkelin seudulla kartanoperinteet on mukavalla tavalla rakennettu nykyaikaisiksi matkailukohteiksi, joissa on tarjolla kaunista miljöötä, herkkuja massulle, elämyksiä kaikenikäisille ja tasokkaita shoppailuja.

Itselleni uusi kohde oli Wehmaan kartano, joka on edelleen saman ruotsinkielisen suvun hallussa kuin edeltävätkin vuosisadat. Kartanoon on Juvan kirkonkylältä muutaman kilometrin matka, sangen idyllinen peltojen ja metsälaitumien poikki kulkeva reitti muuten ja keltaiseen kartanoon johtaa kaunis koivukuja, kuten asiaan kuuluu. Tilan emäntä pitää aitoissa merkkivaatteiden putiikkia Butiken på landet ja siihen sivuun on perustettu aitoenglantilanen teehuone. Lisätietoa täältä.

Kartanossa nykyisin asuva perhe mainostaa nettisivuillaan miten he ovat onnistuneet säilyttämään ruotsinkielisyytensä savolaisten keskellä vuosisatojen ajan ja miten miniät edelleen noudetaan Ruotsin suunnalta. Itse vaateshoppailut eivät tällä kertaa innostaneet, mutta teehuonetta päätin kokeilla jälkikasvuni ja isäni kanssa. Menuusta valitsimme viittä eri teelajia (valikoimaa oli yli 60) ja lisäksi nautimme skonsseja, leipäsiä, kakkusia ja jäätelöä.

En olisi uskonut miten viehättävä tuollainen Afternoon tea voikaan olla. Pitää selkeästi elvyttää teekutsuperinnettä omallakin kohdalla. Leppoisasti istuimme teepannujemme äärellä ja nautiskelimme, äänet vaimenivat ympärillä ja itsekin rentouduin, vaikka olin kiireistä ohjelmaa suorittamassa teinien kanssa kaukana kotoa. Note to myself: täytyy varmaan hankkia asiaan kuuluvat ruusukupit lähitulevaisuudessa.

Leivät oli täytetty kinkulla, lohella ja kurkulla. Kurkkuleivät olivat sellerin ansiosta aika näpsäkät ja raikkaat, lohi- ja kinkkuleivät hyvin maistuvat, mutta tavanomaisemmat.

Mantelikakkupohjan päälle oli tehty pehmeä juustokuorrute ja rinnalla tarjottu puhaherukkahillo sointui kauniisti makean piiraan kanssa.

Paikalla oli mahdollisuus ostaa kaikkea ihanaa tee-aiheista tarpeistoa...

Joten lähti itselläkin mukaan teepannu ja vähän vauhdikkaampaa teetä, jossa mausteena on mm shamppanjaa, vaniljaa ja kermaa.

Harkitsin myös tätä Keep Calm and carry on - yhdistelmää, mutta ne eivät oikein käy jo omistuksessani olevien astoiden kanssa, joten turkoosi oli helpompi ostos.

Wehmaan kartanolle siis vahva suositus, jos liikut Juvan suunnalla.

Tertin kartanossa käyn vuosittain, aina kun Mikkelissä sukuloin. Olen kirjoittanut Tertistä aiemmin näin ja näin. Itse he kertovat itsestään näin. Tällä kertaa kiertelimme puutarhassa, jossa törmäsin merkittävään tietoon:

Tertissä kierrän aina myös aittaputiikin, vaikka viime vuosina en ole löytänyt mitään ostettavaa. Vesikannua vähän niinkuin himoitsen, mutta en raaski ostaa itselleni. Paikan erikoisuus ovat erilaiset tuotteet, jotka liittyvät ruusuihin, sillä Tertillä on oma ruusulajikkeensa, kukkasia voi myös ostaa itselleen.

Savolainen attituudi loistaa Tertissä.

Ruusumarmeladit olivat varmaan ensimmäinen karkki, joita poikani piti oudon makuisina. Maistuvat kuulemma käsisaippualta. No ei, hyviä ne on :)

Tertin kartanosta kun ajelee kohti Juvaa, saapuu legendaarisen Siiskosen leipomon pihaan. Punaisen piipun kievarissa käy aina kova kuhina ja onpa paikalla jopa Trip Advisorin suosituslätkä ovessa. Siiskosen kauraleipä on parasta leipää, mitä Suomesta saa. Täysin objektiivinen  mielipide siis. Ostin niitä taas pakastimeni puolilleen, takakonttiin lähti myös ruisleipää ja ruiskuoripiirakoita. Lisätietoa Siiskosen putiikista täältä.

Auringonkukat olivat iskussa Tertissä.

Idän pikajunassa

Työasiat kutsuivat itä-suomeen. Suuntasin reissulle toiveikkain mielin, kuvittelin olevan sangen rentouttava kokemus junailla Kuopioon ja sieltä Joensuuhun ja takaisin. Alussa kaikki menikin hyvin.

Junanetti oli tyydyttävä, metsamaisema vilisi ohi ja niin sitä saavuttiin Jyväskylään ja sieltä Pieksämäelle. Hyinen tuuli ja masentava laiturinäkymä saivat seikkailijattaren tosin arvioimaan, että Pieksämäki selkeästi edustaa enemmän uhkaa kuin mahdollisuutta. Tulihan se Kuopion juna lopulta, kun olin niin jäässä että kesti melkein Kuopioon asti toipua. Ihme arktiset olosuhteet, kuinka ihmiset voivat asua täällä?

Kuopiossa eksyin tapani mukaan ruhtinaallisella tavalla. Pakkasta hillittömästi, lunta, tuulta ja hävyttömän mäkinen kaupunki. Torin löydettyäni olin varma, että täältä löytyy Hotelli Puijonsarvi, no ei  kyllä hakuammunnalla löytynyt. Kiertelin ja kaartelin ja varmana en kysy yhdeltäkään savolaisnatiivilta, joutuu muuten varmaan puhumaan kaikkea ylimääräistäkin. Googlemapskin on kaltaiselleni hahmottamishäiröiselle aika haastava työkalu.

No löysin sen hotellin lopulta. Ihan itte. Hotellin läheisyydessä on kirkko ja Snelkun patsas. Miksi ne pöljät savolaiset ei ole lykänneet toria, Snelkkua, kirkkoa ja rantaa samaan yhteyteen niin kuin järkevissä kaupungeissa on tehty? Oulussa kaikki on ihan tykönä. Mikkelissä kaikki on aikalailla lähekkäin myös. Tampereella on ryssitty torin suhteen ja se onkin iso miinus. 

Mielestäni suomalainen kaupunki arvoidaan seuraavien kohtien perusteella: onhan oma murre? Onhan oikea tori keskellä kaupunkia? Onhan rantaa ja vesiulottuvuutta? Syy, miksi en voinut esimerkiksi muuttaa Riihimäelle, vaikka se oli kerran suunnitelmissa: ei merkittävää murretta, rantaviivaa ja toritilannekin oli selkeän puuttellinen. Jyväskylässäkin oli niin heikko murretilanne ja onneton torikulttuuri, että en sielläkään viihtynyt, kun opiskeluaikoina siellä pari vuotta asustin. Se mitä Tampere toisaalta häviää torissa, korvautuu rouskealla murteella.

Illalla asemakaavahistorioitsija saa tyytyväisen mielen, sillä tässä Snelkun paikkeilla on tosiaan ennen ollut tori. Noniin.

Kirkon läheisyydessä sijaitsevat sekä Kuopion museo, että taidesellainen. Kuopion museo on hienoinen pettymys, korttelimuseossa olisi ollut enemmän Minna Canth-aiheistoa, mutta sinne en ehtinyt. Ja Minna on ihana, ihan idolini. Aika kiva luonnontieteellinen osasto museossa kuitenkin on ja oikean kokoinen mammutti, vaikuttava otus. Kuopiossa on myös Snelmannin museo, mutta se on auki vain kerran vuodessa. Pöh.

Taidemuseo sen sijaan on puhutteleva. Näyttely on modernia taidetta ja taas kerran käy mielessä, että pitäisi harrastaa taidemuseoita huomattavasti enemmän. Uusia ajatuksia ei tule sillä, että tekee aina samoja juttuja. Taidemuseossa on myös kiva museokauppa.

Kipaisen myös rantsuun, varmasti kaunista on täällä kesäisin, mutta muuten en ole jotenkin ihan vaikuttunut. Kuopiolaiset tuntuvat suhtautuva kaltaisiini etelä-savolaisiin, ihan kun ei oltaisi oikeita savolaisia. Puheet illan dinnerillä ovat aika metkat, susien kanssa painitaan ja karhuja nukkuu takapihalla, siis hyvää seuraväkeä, mutta olen sen verran hämäläistynyt, että on ihan hävinnyt tatsi siihen, mikä on hyvä määrä liioittelua tarinan kuljetuksessa.

Memphisin halloumileivän pesto on vähän äklöä, mutta ilmaiseksi pöytään kannetut popparit olivat jotenkin aika raikas idea. Plussaa salaatin kurpitsansiemenistä, olen ihan koukussa nykyisin kurpitsansiemeniin.

Kuopiosta saan onnekaasti autokyydin Joensuuhun. Junalla matkailu olisikin vienyt koko päivän. Tie halkoo läpi ihmellisten maisemien, korkeita mäntyjä, jylhiä rantoja, koruttomia kivikirkkoja...olen aina Joensuussa käydessäni ihastellut maisemia ja ihmisiä, ruokaa ja kaikkea, tällä kertaakaan en pety.

Joensuun historiallinen museo hakee voimakasta tuntumaa Sortavalaan ja keskustelen illalla pitkään paikallisten kanssa karjalaisuudesta, evakoista ja Sortavalan halvasta bensiinistä. Automatka Arkangeliin nousee elämäni isolle TODO-listalle keskustelun jälkeen. Makeita juttuja. Idässä on asennetta. Karjalaisuus on pop.

Taidemusosta löytyy kaunis Virginie ja vaikka mitä muuta. Vahva suositus! Vierailen paikallisessa kahvila Houkutuksessa ja ihastelen letkeää murretta, rapsakoita karjalanpiirakoita, tunnelmaa, kaikkea. Vila-liikkeen myyjätär on niin hurmaava, puhelias ja aloittelias, että suoritan mainittavan määrän shoppingia. "Tää näyttää hökötykseltä, mutta soppii siulle ihan varmana! Kokkeile tätäkin! Miä voin kokkeilla siun puolesta, eikö oo ihaaana? Onnee siun uusille vaatteille ja tuu toistekkii!"

Illalla lipsuu viinin kanssa. Kimmel-hotellin savuinen viskikin tulee testattua tunnetuin seurauksin. Aamulla junamatka Joensuusta Tampereelle tuntuu kestämättömältä. Mutta lähteä täytyy.

Vintage VR ei tarjoa nettiä ja iphonen akku vetää viimeisiään. Voimat ovat vähäiset ja istun vapisten Pieksämäelle osti. Junanvaihto Pieksämäellä voimaannuttaa kuitenkin matkailijan, ostan Jaffaa ja Pringlesiä ja vähät välitän, miltä se muiden silmissä näyttää. Ravintolavaunun varusmiehet puhuvat puumasta, kun kuljen ohi, mutta ei kai synnillisyys joka askeleessa sentään näy? Joku muu varmaan.

Buddha 1200-luvulta Joensuun taidemuseossa

Zeniläinen raukeus valtaa mielen Jyväskylän tietämillä. Tulen selviytymään. Tunnen mellerimäistä luovuutta katsellessani kanssamatkaajia: opiskelijamiestä syömässä ilmeikkäästi mäkkärin ateriaansa. Voisin kirjoittaa novellin, no ainakin runon, hänen hapsottavasta tukastaan. Edessä istuvan venäläispojan piraattitallennettu leffaa pyörii kiinalaisin tekstityksin läppärin näytöllä ja tuijotan aivot tyhjänä pitkät tovit sitä, käsittämättä mitään. Olen seesteinen ja tässä. Naapuripenkin mies etsii äärettömän kauan lippuaan, konnarin odottaessa rauhallisena. Juna täyttyy, mutta on hiljaista. Olen Hämeessä.

Kotona mies noutaa pyynnöstäni salt-vinegar-sipsejä ja jään eloon.

Kulkurin valssia Savossa

Torpparisuvun jälkeläinen voi meidän aikoina kiertää ihan niin monta kartanoa ja talonpoikaispytinkiä kuin haluaa. Kartanoita ja pappiloita tässä maassa riittää ja tosi monet ovat elpyneet uuteen kukoistukseen, ainakin kesän ajaksi.

Aloitin turneen vähän vaatimattomasta, eli Marjamäen pajutilalta Kangasalan puolelta. Kävin siellä kaverin kanssa kakkukaffella. Amerikkalainen suklaakakku on pomminvarma äklötys ja koko palasen pystyvät syömään vain todelliset tekijät - taas jäi itseltä kesken. Tilalta saa ostaa kaikenlaista hienostunutta ranskalaistyyppistä sisustustavaraa, joka on hinnoiteltu hieman yläkanttiin..mutta käymisen arvoinen kaffittelupaikka ehdottomasti.

Sitten lähdimme perinteiselle Savon turneelle, joka alkoi suosikkikartanosta eli Tertistä. Tertin kartanossa on hauskat vesikannut ja seisova lounaspöytä katettuna joka päivä. Hinta on hunajainen ja vaikka safkat olivat taas hyvät, vähän ryöstön makua tässä putiikissa on. Kartano oli ahdettu täyteen äänekkäitä keski-ikäisiä suomalaisia ja me istuimme ulkona sateen ropistessa katokseen. Koitimme lämpimiksemme saada lautaset täyteen marimekkokansan vyöryessä päälle, lapsiakin tuupittiin ihan mennen tullen herkkupöydän äärellä - tätä ei kyllä tapahdu edes Italiassa. Kukaan ei edes pyytänyt anteeksi, huitaisivat vain ohi mennessään. Toisaalta savolaiseen tyyliin joka paikkaan jäätiin tukkimaan kulkuväylät ja jorisemaan joutavia välittämättä vähääkään haluaako joku päästä ohi.

Jotenkin Tertin niin hienostunut konsepti kärsii siitä, että on vain rahastaminen mielessä. Viittaan tässä suosikkiravintolaani Berthaan, sillä vaikka he pitävät lomat, pyhät ja vapaat -  ja vaikka saisivat helposti tuvat aina täyteen: he eivät ota enempää väkeä sisään, kuin mitä ehtivät palvella kunnialla. Kun lomaillaan, ehditään myös kehittää menuuta ja makuja, ei vain ryöstöviljellä samoja ideoita over and over.

Kukaan ei minulta kysy, mutta neuvoni on nyt ilmainen: lasketaanko hintoja ja ollaan reilusti kansan syvien rivien suomalainen buffapöytä vai sanotaanko reilummin ei sisäänpyrkiville joukoille, jolloin paikassa säilyy tunnelmaa, ruuasta voi nauttia rauhassa ja ruokailija saa tarvitsemaansa palvelua ja huomiota, jota tuolla hinnalla olettaa saavansa.

Tertin lisäksi katsastettiin Kenkäveron pappila. Siellä päivän lounas on kympin halvempi ja taso ei ihan niin hifistelyä. Kenkäverossa ei ole ylimääräistä diivailua, kansa vaeltaa puutarhoissa ja käsityöpajoissa ja ihan edullisiakin löytöjä on mahdollista tehdä. Safkassa oli hyvä hinta-laatusuhde ja miljöö ihan Tertin veroinen.

Sitten poikettiin metsään. Ristiinasta löytyvät Pohjoismaiden suurimmat kalliomaalaukset Astuvansalmesta, jonne ravattiin suomalaisessa kesäsäässä: kaikkea muuta taisi tulla niskaan, ei sentään lunta. Välillä paistoikin.

Ei hämmästytä että kampakeraamisen ajan väki on tänne piirrellyt, alueella on selvää magiikkaa. Ilmeisesti porukka on hakenut piirroksilla itselleen metsästysonnea sillä alue on arkeologisten löytöjen valossa todettu varhaisten metsästäjien kulttipaikaksi.

Maalaukset ovat noin 5000 vuotta vanhoja ja sisältävät tyypillisiä rituaalikuvia: hirvi, kädenjälki, sarvipäisiä shamaaneja ja erikoisuutena aseistautuneen naishahmon.

Maalausten vieressä on Pien-Toijalan talonpoikaismuseo, jonka vanhimmat rakennukset eli savupirtti on 1600-luvulta, noin vanhoja säilyneitä puutaloja ei Suomessa ole varmaan monia. Tila on ollut saman suvun hallussa sieltä asti ja suvun uusin polvi asuttaa läheistä taloa, joka on vuodelta 1939.

Museo käsittää parikymmentä rakennusta viimeisten 400 vuoden ajalta ja esineitä sinne on koottu satoja. Jos tänne tulee lasten kanssa  Koiramäen-kirjasarjaa on syytä vilkaista ennakkoon ja avot - lapset pärjäävät ihan hyvin.

Vaikka oli siellä hauskojakin juttuja, tässä esimerkiksi pirtukanistereita, jotka lavastettu vähän sivistyneemmän näköisiksi :)

Tie vie pienelle piian tuvalle, toinen rakennus on ehta savusauna. Sanoisin että aika suomalainen miljöö. Vaikka kai nykylapsille ABC-huoltamo on se suomalaisin näky.

Kävimme myös Juvan suunnalla, Mikkelin taidemuseon näyttelyitä katsomassa, tarkistamassa Mannerheimin sijainnin Mikkelin torin laidalla ja bongasimme paljon venäläisiä, natiivisavoa herkusti viäntäviä ja tyttären mukaan huomattavan määrän lyhytjalkaisia ihmisiä. Juu, taidamme olla täysin hämäläistyneitä nykyisin.

Mannerheimin hoodseilla

Tällä viikolla olen ollut ahkera kotimaan matkailija. Visiitti lapsuuden kotiseudulla Mikkelissä on aina nostalgiatraippailun a-luokkaa ja tälläkin kertaa tein havaintoja kaikilla aisteilla. Mikkeli näyttää menettävän nopeassa tahdissa suuren sotilasalueen luonnettaan. Aluksi lähti Savon prikaati ja katukuvasta poistuivat iloiset, iltalomailevat varusmiehet.

Nyt näyttää nimistö kokevan rankkaa uudistushenkisyyttä. Minun lapsuudessani Mikkelissä nimettiin kaikki Mannerheimin, päämajan, nuijasodan, Porrassalmen taisteluiden tai muuten vain savolaisen suuren sotilasmenneisyyden mukaisesti. Oli ravintola Päämajaa, Nuijamiestä ja Kauppakeskus Marskia. Nyt on sitten Einoa, Hillaa, Stellaa ja Aleksia. Joka paikkaan rakennetaan maanisella innolla kahviloita, kuppiloita ja terasseja.

Toisaalta lapsuudessani Mannerheimin patsas sijaitsi Marskin kioskin vieressä, kaukana tuomiokirkon takana, poissa vasemmistolaisten kuntapolitiikkojen painajaisista. Sangen tajunnan räjäyttävää olikin sitten joitakin vuosia sitten nautiskella jokakesäiset torikaffet marskin valvovan silmän alla siinä torin laidalla, ykköspaikalla. Punainen Tampere ei tule lähimmän vuosikymmenen aikana olemaan valmis moiseen tekoon ja manselainen Mannerheim pysynee Vehmaisten pusikossa.

Mikkelissä voi tietysti edelleen fiilistellä Mannerheimin hengessä ja yleensä tätä toteutankin, sillä minulla on Carl Gustafiin spesiaalisuhde. Olin opiskeluaikoina moneen otteeseen kesätöissä Päämajamuseossa ja Viestikeskus Lokissa. Pystyin latelemaan kaikki faktat, myytit ja juorut Mannerheimista vetävän opastuksen muodossa ja lopussa tarjoilin vielä sen aidon ja oikean marskin ryypyn reseptin. Kun sen kertoi juuri oikealla sävyllä, sopivilla pausseilla, museovieraat suorastaan repivät marskin ryyppylasit museokaupan vitriinistä.

Mikkeliin matkailevalle, sotahistoriasta kiinnostuneelle suosittelen siis kyseisiä museoita ja viipyilevästi kannattaa hengailla myös Taidemuseon liepeillä, sillä siellä Mannerheim välistä majaili sota-aikana. Kupunsa kannattaa ehdottomasti täyttää Tertin kartanon notkuvissa herkkupöydissä. Siis ehdottomasti. Kyseinen kartano oli myös eräs Mannerheimin sota-ajan majapaikkoja ja nyttemmin kartanossa palvelee korkeatasoinen ravintola hyvin viehättävinen pikkuputtiikeineen. HS ruokatoimitus taisi jo Michelinin tähtiä olla Tertille lupailemassa, sen tasoisesta ruokapaikasta on kyse.










Tertin kartano kesäkuu 2011












Tertin kartanon tunnelmista siirryin Helsinkiin. Minut oli kutsuttu kesäpäivien viettoon Helsingin edustalle paikallisen purjehdusseuran huvilaan. Seuralla on ollut oma osuutensa Suomen lipun valinnassa, sillä seuran lippu oli mallina siniristillemme. Kuvassa alkuperäinen.

 Kuvassa ihastuttava huvila rannasta katsottuna.

Luonnollisesti kohtalon sormi johdatti minut valitsemaan juuri sen illallispöydän, jossa Mannerheim oli kuulemma aina istunut. Keittiömestarina toimi Top Chef-kokkikisan voittanut Akseli Herlev ja ahneen otteella kasasin lautaselle kaikkea: saaristolaisleipää itä-suomalaisella kirnuvoilla, ihania uusia perunoita tillivoissa, Caesar-salaattia, katkarapusalaattia, savustettua lohta ja mielettömän hyviä marinoituja punasipuleita.

Erityisesti noita punasipuleita tekee mieli kokeilla kotikeittiössäkin, joten jos jollakulla on hyvä resepti jo olemassa, vinkit otetaan kiitollisin mielin vastaan. Noi sipulit oli tosi raikkaat, ei tuliset, ei tönkkösuolaiset tai limaiset. Raikkaat, rapsakat ja kepeät. Nams! Onkohan siinä Akselin kirjassa niihin ohje?

pizzaa, hampurilaista ja valkosipuliherkkua

Lapset ovat kesäisin parisen viikkoa isällään. Hetki on mitä suotuisin istua muutaman kerran terassilla, syödä kaikkea pikaista ja epäterveellistä ja muutenkin viettää epäsovinnaista  ja boheemia elämää. Koska helteet iskeytyivät juuri lapsivapaalle weekendille, tuli ensiksi hartaudella tsekattua terassielämää.

Seuraavana päivänä ei todellakaan tehnyt mieli kokkailla kahvia kummempaa, joten suoritin nuoruuden hangover-tradition maksimaalisena, ensiksi pizzaa ja illalla vielä hampurilaiset. Oli kerrankin, jopa kaltaisellani ahmatilla, sellainen olo, että on saanut kuvun täyteen.

Tampereella on lukuisia hyviä pizzerioita. Nyt oli aika käydä taas siinä perinteisimmässä. Aleksanterinkadun Napoli on toiminut samassa osoitteessa vuodesta 1978 lähtien. Olen aina käynyt siellä lauantaisin iltapäivällä ja silloin se vaikuttaa olevan tupaten täynnä, olipa talvi tai kesä. En tiedä onko se aina yhtä suosittu.

Napolin erikoisuus on, että sieltä saa 100 erilaista pizzaa, joten kukaan ei todellakaan voi valittaa, ettei oikein löydy mieleistä. On myös erikoisuuksia, kuten täytteenä vaikkapa strutsia, peuraa tai mustaa makkaraa. Itse otin normisettini eli tomaattia, rucolaa, mozzarellaa, sipulia ja pinjansiemeniä. Lotrasin viellä dagen efter-asenteella pöytään kannettua valkosipulia niin, että muut maut kärsivät tästä aika lailla.

Mutta aijees, aurinko paistoi, elämä alkoi voittaa, hartaudella mässytin pizzaa, oli aika hyvä just siinä.

Illalla miehen teki vielä mieli mäkkäriin. Käyn nykyisin tosi harvoin, sillä lapset eivät välitä hampurilaisista ja itsekään en ole mikään suuri fani. Oli aika, jolloin mäkkärin McFeast oli kuitenkin ehdoton ja sitä oli saatava tasaisin väliajoin. Olen sitä sukupolvea, joka Tukholman tai Lontoon reissuilla söi aina Mc Donaldsissa sillä kotikaupungissa ei moisista voinut nuoruusvuosina haaveillakaan. Oli ihan tapaus käydän hampurilaisilla.

Nykysukupolvi ei etuoikeutetusta asemastaan mitään tajua. Näyttävät käyttäytyvän  mealien äärellä tasan yhtä välinpitämättömästi, äänekkäästi ja sotkuisesti kuin koulussakin. En ihmettele, että teineille on jaettu porttikieltoja joihinkin Suomen pikaravintoloihin.

Tilasin kanahampurilaisaterian pekonilla. Mäkkärin ranskalaiset ovat kyllä tasokkaat, hampurilainen rasvainen ja jotenkin mauton, ketsuppi suosikkiani.

Seuraavana päivänä oli moottoritie kuuma joten tien päälle. Mikkeli, tuo savolaisten kaupunki, on tunnettu Suomi-grillin valkosipuliherkustaan. Tämä on totta ainakin ikäluokalleni, joka teinivuodet ja sitä seuranneet baarivuodet nahisteli pitkissä grillijonoissa säässä kuin säässä. Gurmee oli useimmiten kohdallani valkosipuliherkku, vaikka sitä ei kiitellytkään aamutuimaan.

Valkosipuliherkkuun kuuluu lohkoperunat valkosipulisuolalla maustettuna, pihvi valkosipulivoilla ja vielä aimo loraus valkosipulimajoneesia. Oijoi. Tämä nautittiin ajon päälle, matkalla haetun Rönnvikin viinitilan roseen kanssa. En suosittele kombinaatiota, en edes camp-hengessä. Mutta oli nyt sellainen fiilis.