Provencen La Tapenade -paras oliivitahna

On jo tovin pitänyt postata tämä provencelainen ihanuus, Tapenade, jota nautitaan sielläpäin yleensä rapean patongin päällä ja pastis-juoman kanssa. Itse tehty Tapenade sointuu myös oivallisesti grillattujen kanafileiden päälle, uunilohen seuraksi tai vaikka pastan sekaan (lisäksi vaikka vuohenjuustoa, kirsikkatomaatteja). Tapenadea tarjotaan Ranskassa myös keksien seurana tai dippikastikkeena sadonkorjuun vihanneksille. Tapenade on älyttömän hyvää kuuman päivän ruokaa, joten sopii hyvin tähän suomalaiseen intiaanikesään. (Kuljen flipareissa syyskuussa, ennenkuulumatonta!)

Tapenade on ilmeisesti aikoinaan Marseillesta maailmalle levinnyt tumma tahna, joka koostuu oliiveista, oliiviöljystä, sitruunasta, valkosipulista, kapriksista, tuoreesta timjamista, laakerinlehdestä ja sardiineista. Laittoa myydään kivoissa pikku purnukoissa kaikissa kaupoissa, nykyisin myös Suomessakin, mutta taas kerran on niin, että oma pieni vaivautuminen asialle oikeasti kannattaa.

Provencen Tapenade
Huuhtele pari purkillista mustia kalamata-oliiveja, jotta liiat suolat liukenevat pois, jos tuli ostettua kivellisiä, niin hakkeroi ne kivet pois
Purista yhden sitruunan mehu kippoon/mortteliin ja haarukoi sekaan valkosipulin kynsi, murskaa haarukalla tai mikä nyt käteen sattuukaan sopivasti, valkosipulia sitruunan sekaan, kunnes saat ne sileäksi tahnaksi tai ainakin sekaisin kunnolla
Lämmitä 4 rk oliiviöljyä pienessä kattilassa ja lisää 3-4 sardiinin pikkufilettä sekaan, murskaa ja sulata sardiinit oliiviöljyyn ja kiehauta ihan pieni momento, sitten lisää valkosipuli sitruunamehuineen sekaan ja kuumenna toinen pieni tovi
Kiepsauta kulhoon oliivit, sardiiniseokset, 3 rkl kapriksia, pieneksi murskattu puolikas laakerinlehti ja reilu satsi tuoretta timjamia ja surrauta sauvasekoittimella hieman, liian sileää ei ole tarkoitus saada ja pureskeltavaa tuntumaa täytyy olla

Lorgues on mun anoppila ja henkinen koti tällä hetkellä. Outoa, että nämä kaksi toteutuvat yhdessä :) Olen aivan pohjattoman ihastunut Provencen Var -seutuun.

Alkostakin saa pastista, jota kaadetaan lasiin muutama sentti ja sitten jääkylmää vettä päälle. Parasta kuuman päivän juomaa, vaikka ei tämä ihan Suomessa toimikaan, kuten täällä avauduin.

La Maison Provencen sydänmailla

...ja niin sitä saavuttiin rakkaaseen Provenceen. Ensimmäisenä aamuna otin pohjoisen asukin asenteen ja parkkeerasin uima-altaan äärelle. Tarkkailin nenän edessä tuoksuvaa laventelipuskaa, joka houkutteli lentäviä pienelämiä valtaisin määrin. Anoppi ja appiukko katsoivat grillaamistani epäuskoisina ja varmoina siitä, että palan. Epäilivät että altaan vesi kiehahtaisi, jos sukeltaisin sinne.

Muutamassa tunnissa vajosin aurinkonirvanaan, tunsin hengityksen kulkevan syvältä vatsanpohjasta, hahmotin kroppani äärilaidat, ihon pinnassa helmeili hiki, joka jätti madamen rajat pihan kaakelilaatoitukseen, en ajatellut tulevia, en menneitä, vain tätä tässä nyt. Aurinko. Toinen maailma. (En palanut.)

Välillä hiljaisessa äänimaailmassa kantautui ääniä, vierasmaalaisten hyönteisten erikielistä säksätystä, lähellä kulkevan hiljaisen tien satunnaisia äkkiä suhahtavia pyöräilijöitä, näkökentässä leijui eksoottisia perhosia ja naapurin pellon pitkät viinirypälerivistöt...

Kevyen lounaan jälkeen joskus klo 16 kipaisimme katsastamaan Lorguesin keskustan tilanteen. Jouluna hiljaista talviunta nukkunut pikkukaupunki olikin hyvin vireässä tunnelmassa. Paljon ilmiselviä ulkomaalaisia, punehtuneita brittejä bistrojen terasseilla siemailemassa olutta, paikallisia äitejä lapsineen, jopa paloautolla oli missiota yhden talon edustalla, vaikutti kissan hätätilanteelta puussa. Kuljimme katuja pitkin ja iphone napsutteli käsissäni lakkaamatta.

Rakastan näitä Provencen maaseudun pieniä kyliä, joissa joka askeella voit tunnelmoida historian kerrostumien äärellä. Vanhan kaupunkikaavan ja satojen vuosien ajan tallattujen kapeiden kujien rinnalla on vilkkaita boulangereita, josta haetaan päivän patongit ja kuulumiset, mutta mitään paikkaa ei ole jyrätty 2000-luvun ehdoilla (vrt. Suomi).

Jos parisataa vuotta sitten Lorguesissa asunut henkilö matkaisi aikakoneen avulla kesään 2013 väitän, että hän pian osaisi suunnistaa kylässä tuttujen maamerkkien avulla. Kirkko on siellä, missä se on seisonut jo 1400-luvun vilkkaina vuosina, jolloin kylän tienoossa oli useampikin suurehko luostari. Pyykkärinaiset olisivat vaatteineen muurin äärellä, jonne lähdevesi edelleen kulkeutuu läheisiltä vuorilta. Silloinkin kaupunkia ovat ympäröineet pellot ja viereiselle vuorelle on kivuttu turvaan (jonka pitkät kiviportaat munkit rakensivat omia kuritusharrastuksiaan varten, nyt siellä tosin löytyisi lihaa kurittavia vapaa-ajan kuntoilijoita), jos toisilta, kauempana siintäviltä vuorilta on lähestynyt vihollinen.

Ne kaukana siintävät vuoret näkyvät miehen vanhempien terassille hyvin. Ne ovat aina erilaiset, tietyssä valossa niiden yksityiskohtaiset kivimuodostelmat näkyvät selkeästi, kun taas toisina päivinä ne näkyvät hämärästi, sumun läpi, vaaleanpunaisina tai sinertävinä. Vuoria kutsutaan Maureiksi, pohjoisafrikkalaisten hyökkääjien mukaan. Täällä on kulkenut kreikkalaisia, roomalaisia, sittemmin kansainvaellusten myötä frankkeja, alemanneja, saraseeni-merirosvoja ja nyt tänne ovat tehneet invaasion englantilaiset eläkeläiset kirjailija Peter Maylen Provence-kirjallisuuden imussa.

Miehen vanhemmat kehoittavat kirjoittamaan kirjan Provencesta, kirjoita ja muuta tänne. Ehkä tänne sitten tulee suomalaisia, he miettivät. He kertovat elämästään eläkeläisyhteisössä, jossa pelataan petankkia aina tiistaisin, miesten ja naisten sarjat läpi kahdesti, juodaan viiniä ja mennään viinistä ja pelitunnelmista uupuneina loppuillan kestäville torkuille kotien varjoisille sohville. Tavataan etanajuhlien ja juustolautasten äärillä, viime vuonna on tanssittu Abba-bileitä, puhutaan lapsista ja lapsenlapsista siellä jossain kaukana pohjoisessa. Pohjoisen säät kauhistuttavat, mutta omiakin päivitellään. Paikallisten puheissa mistral-tuulilla on jumalaisia voimia ja sitä onkin palvottu aikoinaan monien muiden jumalten rinnalla. Jos pilvi peittää auringon tovia pidemmäksi ajaksi, provencelainen ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena.

Miehen vanhemmat juovat paljon viiniä, he eivät ole alkoholisteja, eivät juovu, mutta viini kuuluu aterialle kuin Suomessa maito. Viinit haetaan läheisiltä tiloilta, viinitiloja on useita kymmeniä parinkymmenen kilometrin säteellä. Ajamme yhdelle niistä täydentämään rosee-varastoja. Olen lukenut, että rosee on nostanut huikeasti suosiota ruotsalaisten kesäterassien pöydissä ja saman buumin oletetaan saapuvan Suomeenkin. Tervehtisin sitä ilolla, Alkon suppeat valikoimat lannistavat vuodesta toiseen.

Sekin hurmaa. Viini haetaan viinitilalta ja samalla rupatellaan vuoden 2009 tulvista, miten se vaikutti vuosikertaan, miten tätä kyseistä punaviiniä hankitaan vain kellariin, odottamaan tulevien vuosien kuivan kylmiä talvi-iltoja. Patongit ja croissantit haetaan yhdestä boulangeriesta, mutta muut leivonnaiset ja kakut toisesta. Putiikissa voit keskustella itse leipurimestarin kanssa. Vihanneksia pyritään kasvattamaan itse ja yrtit kasvavat villinä kaikilla tien pientareilla. Villisikoja tuntuu vilisevän metsissä, olen nyt yhteensä kolmella Provencen matkallani nähnyt niitä jo 4. Ne ovat isoja ja vaikuttavia eläimiä ja en haluaisi törmätä niihin autolla.

Provence, tämä ei tule olemaan viimeinen matkaraporttini. Meidän kaunis suhteemme on vielä alkuhurmoksessa, mutta aavistelen jo syvempiä vivahteita yhteisessä tulevaisuudessamme..

Aamun ensimmäinen ateria nautitaan suoraan puusta...

Tiukka petankkipeli meneillään..

Taidan nyt ainakin ilmoittautua ranskan kursseille ensi syksynä. Jospa sitä vielä tällä iällä jonkun fraasin oppisi..

Pyhät Mariat, flamingot ja Cezannen vuori

Legendan mukaan tyhjän hautakammion ja ylösnouseen Jeesuksen ensimmäisiä todistajia olivat kolme Mariaa eli Magadalan Maria, Maria Salome ja Maria Jacobe. Kristittyjen vainojen aikana he pakenivat Egyptin Aleksandriasta merelle ja nousivat maihin eteläisen Ranskan Saintes Maries del la Merin (suomeksi Merten Mariat tms) kaupungissa. Jotkut legendat ovat sitä mieltä, että mukana oli myös tumma palvelijatar Saara tai "musta Saara", joka on sittemmin noussut romanien tärkeimmäksi kristilliseksi pyhimykseksi. Naisten pyhäinjäännöksiä voi näinäkin päivinä vaeltaa katsastamaan Provenceen, kun taas puolestaan tuhannet romanit saapuvat vuosittain toukokuussa juhlimaan Saaraa ja tuomaan hänen hahmonsa rannalta juhlinnan saattamana kaupunkiin. Näitä bileitä on ollut todistamassa monia populaarikulttuurin hahmoja, kuten Bob Dylan ja Tori Amos on kirjoittanut aiheesta aika fiilistelevän oheisen Marys of the Sea -laulunkin. 

Joten olihan se sitten itsekin päästävä sitä rantaa mittailemaan...

Muuten Merten Marioiden kaupunki ei tehnyt erityisen syvällistä vaikutelmaa, kaupunki muistuttaa jollakin merkillisellä tavalla Key Westiä, pikkukaupunki, joka on ahtautunut täyteen turisteja, jotka ovat jotenkin rempseällä asenteella liikenteessä. Ilma tuoksuu suolalta. Vastaankävelevät kulkevat omistajan elkein. Meri pauhaa riehakkaana. 

Kaupunki sijaitsee Rhone-joen suistossa, joka on eurooppalaisittain erikoinen kosteikkoalue, siellä on myös laguuni joka on kymmenientuhansien flamingojen ja muiden suurten lintujen koti. Tällä Camarguen alueella voisi viettää useammankin tovin kuin yhden iltapäivän, mutta joitakin havaintoja ehdimme sentään tehdä. 

Aluella on tosiaan suuria suolakaupunkeja, mutta myös riisipeltoja. Anopin mukaan kaupoista voi osaa Camarguen riisiä ja suolaa, niillä on erityistä markkina-arvoa. Painoin tiedon mieleeni tulevia matkoja varten..

Lintuparvien lisäksi alue on tunnettu camarguenhevosista, jotka polveutuvat esihistoriallisissa luolamaalauksissa vilistävistä hepoista. Hevosia elää ilmeisesti alueella villinä, mutta erityisesti  lukuisissa talleissa, joita on perustettu harvakseltaan rakennettujen teiden varsille. Hevoshullut kautta maailman tulevat tänne sitten ratsastamaan näillä hevosilla.  Hetken ajan visioin itseäni laukkaavan valkoisen oriin selässä, leudot tuuloset ympärillä merenrannan jatkuessa silmän kantamattomiin. Hmh. No ehkä ei sitten kuitenkaan. Alue on myös härkätaistelujen aluetta ja paikalliset mustat härät ovat satojen vuosien ajan kasvatettu tähän tarkoitukseen.

Seuraavat kuvat Camarguesta ja Saintes Maries de la Merin tuntumasta.

Piipahdimme Parc Ornithologique de Pont de Grau -lintupuistossa, jossa toden totta oli hämmentävät määrät kaikenmoisia lintuja, lähinnä vapaasti lentelemässä ja pesimässä. Paikalla oli ymmärrettävästi paljon innokkaita bongareita pusikot väärällään, jotka takuulla paheksuivat meitäjuntteja kun hölkkäsimme läpi lähinnä isoimpia ja värikkäimpiä eli flamingoja kuvaten.

Flamingot ovat kauniita lintusia, mutta ne pitävät tympeää honottavaa ääntä. Tässä rantsussa teki mieli aiheuttaa Miami Vice -efekti.

Nähtiin myös usemman hevosen porukka, ne olivat yllättävän isoja ja jotenkin pelottavia lähietäisyydeltä. Jostain syystä aloin laulella "Vieläkö on villihevosiaa, vieläkö jossain mustalainen laulaa..." Kaikki hepat kääntyivät tuijottamaan minua. Pelotti. Kipaisin äkkiä pois, en laulanut enää.

Camarguesta suunnistimme kohti Aix en Provencea, jonka ohi ajaessamme kohti Lorguesia on vuori, jonka äärellä ovat asuneet useat taitelijat, tunnetuimpina Cezanne ja Picasso. Syntyperäinen provencelainen ja Aixin erakkona sekä ensimmäisenä modernina taidemaalarina tunnettu Cezanne maalasi tätä paikallisten valkeaksi vuoreksi kutsumaa vuorta hartaasti vuosien ajan.

Picasso lehäytti paikalle Cezannen ja Van Goghin jälkeen (joka asusti siinä Marioiden kaupungin naapurikaupungissa Arlesissa luomisvoimaisimmat vuotensa ja maalasi myös ainakin Saintes Maries de la Merin katunäkymiä, Arlesista lisää seuraavissa bloggauksissa). Alla kuvassa Picasson asumus Aixin läheisyydessä.

Vuoristoisilla teillä on kiva ajella navigaattorin kanssa. Parempi pysyä nälkäisenä kuin liian kylläseinä...

Vuori Mont Sainte Victoire kauempaa...matkan ensimmäinen päivä johti lopulta tuttujen laaksojen jälkeen Lorguesiin ja miehen vanhempien herkkupöytien äärelle.

Michelinin tähtiravintola pyhiinvaelluksen etapilla

Provencen vierailulla oli tarkoitus myös juhlistaa miehen vanhempien 40-vuotista aviosatamaa. Päätimme viedä heidät syömään, jonnekin vähän paremmin ja antaa armoa jatkuvasta keittiövuorosta, jota vierailumme aiheutti.

Koska Lorgues sijaitsee noin tunnin ajomatkassa Nizzasta, keskellä viinitilojen ja historiallisten pikkukylien Provencea, valinnan varaa paikkojen suhteen todellakin oli. Päädyimme noin 10 minuutin ajomatkan päässä sijaitsevaan Arc sur Argens -kylän Le Relais des Moines- ravintolaan, jolla on Michelinin tähti ja josta juhlakalut jo ennestään pitivät. (Myös paikallinen tryffeleihin erikoistunut Brunon ravintola olisi kiinnostanut, mutta vaikka turistit kehuvat paikka yltäkylläisesti esim TripAdvisorissa, itse Brunoa miehen vanhemmat inhosivat niin, etteivät halunneet mennä sinne missään nimessä). Le Relais des Moines tarkoittaa munkkien levähdyspaikkaa ja nimen taustalla oli ihan aito tarina: vuoren jyrkänteellä katse kohti vehreään laaksoon sijoittunut keski-aikainen kivirakennus on tosiaan ollut munkkien levähdyspaikka pyhiinvaellusmatkalla kohti Santiago de Compostelaa. Kesäisenä iltana meidän ohjattiin kuten muutkin asiakkaat kuitenkin rakennuksen tunnelmalliselle terassille.

Olen aina miettinyt, millaisia juttuja ne oikein ovat, jotka tekevät jostakin laaturavintolasta Michelinin tähtiputiikin. Ainakin tässä paikassa kaikki oli tosi kohdallaan: upea miljöö (olisi jo itsessään ihastuttanut kaltaistani historioitsijaa), palvelu oli aivan täydellistä (mutta ei erityisen englanninkielistä, mistä tällä kertaa ei ollut harmia, koska mukana olleista kaikki muut kuin minäjuntti ymmärsivät ranskaa) ja ruoka erittäin maukasta. Lisäksi annosten välissä eteemme kiikutettiin ylimääräisiä herkkuja. Miehen isä kehui paikan viinilistaa ja jo alkushamppanjoista lähtien oli selvää, että tästähän tulee ikimuistoinen ilta.

Shamppanjat korkeissa ja avarissa laseissa välkkyen, ilta alkaa punastua Maureiksi kutsuilla vuorilla ja eteemme tuodaan ensimmäiset yllärit. Lasissa oli käsittämättömän hyvää maa-artisokkakeittoa, rinnalla osteri ja lusikassa kalaa tartar. (En muistaa enää edes tuon fisun nimeä englanniksi ja missään vaiheessa ei valjennut sen suomalainen nimi). Kaikki maistui ranskalaisen keittiön parhaiden perinteiden mukaan juuri siltä oikealta tuotteelta, ei ole vedetty mausteilla, suolalla, öljyllä, kermalla, ei millään YLI alkuperäisen tuotteen oman maun. Olen kerran jos toisenkin ährännyt maa-artisokkasoppaa, mutta tämä keitto oli niin täyteläistä, olematta oikeastaan kermainen.

Seuraava annos kulkee ilman kuvallista todistusaineistoa ja se oli myös ylläri. Pieni kipollinen mahtavaa linssikeittoa joka sisälsi linssejä (eivät lössön pehmeitä, eivät kovan rapsakoita) täyteläisessä aavistuksen kermaisessa lihaliemessä. Lihaliemi oli satavarmasti sivutuote jonkin menuun toisen lihan pitkästä kypsennystoimenpiteestä, se oli oikean lihan kohdallaan oleva maku - ei suolainen, ei maustettu jollakin...

Ensimmäinen tilatun menuun annoksemme oli parsaa: annoksessa oli raakaa parsaa, keitettyä parsaa, parsaa sorbettina, parsaa hillottuna. Sekä kananmuna joka oli takuuvarmasti paistettu jonkun mittarin kanssa absoluuttisen varmaan kiinteän ja pehmeän väliseen olotilaan. Annos oli kekseliäs, kaunis ja toi hymyn kasvoille myös maun osalta. Ravintolassa annokset laskettiin aina pöytään vanhimmasta rouvasta alkaen, päättyen seuran nuorimpaan mieheen ja kastike kaadettiin päälle vasta pöydässä. Joten eipä tosiaan ollut seissyttä ja kiinteän olomuodon saavuttanutta kastiketta täällä.

Pääannos oli nautaa, minikurpitsaa, rosmariinia, naudan luuydintä pikku palleroksi friteerattuna (!), itkettävän kanelisen mausteisen täydellisiä munakoisoviipaleita, kanttarelleja ja viinikastiketta, jonka kaavin ahnaasti jokaikisen tipan lautaselta. Lihaakin annoksessa oli muuten huomattava määrä, tämä oli ihan tuhti paketti. Suomessa kun asiakkaiden navat täytetään perunoilla, nyt masuun oli uponnut vain hienoja makuja ja paikallista viiniä. Tässä kohtaa tosin oli alkavaa täyteyden tunnetta - mikä ei tietysti millään tavalla pidätellyt jatkoruokailun suhteen.

Juustot sai valita melko mittavasta valikoimasta. Meinasin siis pyörtyä onnesta tarjottimen nähdessäni. Olisi saanut kaikkiakin maistaa, mutta en kehdanut. Kaikista kerrottiin yksityiskohtaisia tietoja ja tarinoita, valitsin lopulta oheiset ja tarjoilija asetteli ne järjestykseen, jossa ne kuuluu syödä - miedoimmasta kohti voimakasta. Suussa sulavia vuohenjuustoja viikunahillolla, pähkinöillä ja kuivatuilla aprikooseilla. Viimeinen juusto oli varmaan kuitenkin se yllättävin makuelämys ikinä: savuinen juusto sai mielessäni täysin uuden kontekstin. Tämä juusto oli erittäin kuivaa, kovaa ja suussa se poltti kuin paraskin savuinen skottiviski. Oikeasti siis poltti savuaromilla. Miten sitä sellaista juustoa voi olla?

Jälkiruuaksi tilasin pistaasikakkua mansikoilla, osa mansikoista oli metsämansikoita, rinnalla oli kirsikkakastiketta ja vaniljamoussejäädykettä, jonka päälle erittäin hienostuneesti sipaistiin MAUSTEpippuria. Erikoista. Toimi.

Laskun jälkeen saimme vielä pienet marjarahkat (!) suklaafondantit ja mansikkaleivokset.

Aivan mahtava elämys, ateria ja ilta.

Paluu Provenceen -yritys päivittää blogi taas nykymoodiin

Blogi on elänyt hiljaiseloa, minä en. Totuttuun tapaani olen leiponut (viimeisin on Brita, joka löytyy täältäkin), laittanut ruokaa (kepeetä kesäsafkaa, erilaisia salaatteja tällä viikolla esim couscous-salaatti), maalannut kotini seiniä (valkoista, sitruunankeltaista, sekä vaihtanut kaikkien alakerran taulujen paikkoja), opiskellut opetushallinnon tutkintoa varten (toivottavasti meni läpi), ihmetellyt miten ihmiset jaksavat samoissa duuneissa ja kriisiytynyt ajatuksesta, että kesän jälkeen menen samaan paikkaan takaisin kuin mistä jäin lomalle, jota ei ole tapahtunutkaan muutamaan vuoteen..

Lisäksi reissasin miehen vanhempien hoodseille Provenceen. Ihana matka. Minusta on kasvanut sen tason Provence-fani, että haaveilen a) muuttavani sinne, tosin en tiedä millä rahalla eläisin siellä, b) meneväni naimisiin jollakin paikallisella viinitilalla, kukaan ei ole kosinut, joten ei vaikuta yhtään todennäköisemmältä kuin kohta a, ja c) voitan lotossa, ostan viinitilan. Jep. Vaikuttaa vahvasti siltä, että seuraavakin vuosikymmen taittuu mansessa.

Provenceen menimme tällä kertaa lentäen Gironaan ja siitä autolla läntistä reittiä Lorguesiin. Vierailimme Nizzassa, Arlesissa ja Camarguessa ja ensimmäistä kertaa elämässäni söin Michelinin tähden saanesssa ranskalaisravintolassa. O la laa.

Bloggauksen sijaan olen innostunut instagramista, foursquaresta ja uusimapana 23AndMe:stä. Instagramissa jaan kuvia suurieleisesti noin kolmelle kaverille, jotka eivät edes ole lähimpiä kavereitani, koska en ole onnistunut puhumaan sinne ketään sellaista, joka haluaisi katsella kuviani ja kommentoida niitä päivittäistasolla ja jakaisi itse matskua samalla intensiteetillä. Jaan sitten kuvia instagramin kautta myös faceen ja seurailen tuntematonta ranskalaisvalokuvaajaa ja paria muuta heppua, jotka ottavat mielestäni kiinnostavia ja kauniita kuvia.

Foursquarea tarkkailen human interest-pohjalta. Tsekkailen missä ihmiset käyvät, mitä jättävät jälkeensä, missä paikoissa saa ekstraa tsekkautuessaan sisään, ihmettelen erilaisten työ-, koulu- ja yritysyhteisöjen passiivisuutta tässä. En jaa näitäkään juttuja kuin muutaman kaverin kanssa ja en edes siellä facessa. Toistaiseksi suurimmat bonukset ovat tulleet Berliinin Hard Rock Cafen ilmaisesta kahvista, muutamista wifi-salasanoista ja Tampereen Amarillon 1 euron mahtavasta nacholautasesta (normaalisti muistaakseni 9 euroa). Muutamassa paikassa olen ollut lähellä jättää murskapalautteet, mutta en ole vielä kuitenkaan. Parissa paikassa olen vinkannut, että teidän kannattaisi katsoa ja ottaa teidän foursquare haltuun ja oikeasti aktivoitua - näissä yrityksissä kaikki ovat ainakin kiinnostuneena kuunnelleet paasaukseni.

23AndMe saapui tietoisuuteeni keväällä. ITK-seminaarissa Teemu Arina piti aiheesta kiinnostavan puheenvuoron, tutkiskelin hänen sanojaan muutaman kuukauden, taustaselvittelin ja sitten tilasin kipot ja kamat jenkeistä, sylkäisin purkkiin ja kappas, nyt minulla on täydet tiedot dna:stani ja mahdollisista terveysriskeistäni, perinnöllisista sairauksistani, sekä esi-isieni seksuaalisista kanssakäymisistä Neanderthal-väen kanssa. Alun perin aihe kiinnosti terveyskantilta, mutta samassa paketissa saa myös tiedot sukujuuristaan ja kaikista niistä mahdollisista sukulaisista, jotka ovat jo dna:ta sinne toimittaneet.

Tulosten saapumisen jälkeen aivan uusi maailma on avautunut, nyt onkin satoja potentiaalisia 1-5 serkkuja, lähinnä Suomessa ja Yhdysvalloissa, jotka viestittelevät minulle, haluavat tutkia sukupuutani ja kommentoida sitä. Koska sukuni edellinen polvi on teettänyt selvityksiä, olen yrittänyt niitä nyt täydentää sivustolle ja miettiä missä kohtaa minulla ja newyorkilaisella Rosella on yhteinen kantaäiti/isä. Olen ihan pihalla koko putiikin genome-ketjuista, mutta toivon oppivani ja ei haittaa, jos sivussa löytyy joku ennestään tuntematon serkkukin.

Yritän nyt tuottaa tänne blogiini pari juttua Provencen turneelta ennenkuin ensi viikolla suuntaan lasten kanssa Amsterdam-Brugge-Liege-Trier-Strasbourg-roadtripille. Vaikuttaa siltä, että blogi on luiskahtamassa ennenkaikkea matkablogiksi, ainakin tällä hetkellä..

Pientä esimakua seuraaviin postauksiin:

Kohti Pyreneitä ja Ranskaa

Camarguen flamingoja

Ihana Lorgues ja paikalliset mummot

Ja vielä lisää Provencea...

Edelliseen blogaukseen viritin jo tietoa ja tarinaa, mutta koska jouluinen matka oli esteettisesti itselle jotenkin kauhean iso kokemus ja synnytti voimallisen tunteen siitä, että haluan asua tuolla vielä, niin tässä lisää...

Thorenetin luostari aatonaattona.

Ihanaa, kun ei ole liikaa kaikkea sitä krumeluuria. Pohjoismainen sielu lepää.

Lorgues, joka on välillä kuin auringonkukka.

En ihmettele, en yhtään, että niin monet taitelijat, kirjailijat ja muut, jotka tarvitsevat inspiraatiota elääkseen, ovat asuneet Provencessa.

Kaupungit on kaiken lisäksi kiehtovan erilaisia. Marseille on ihan eri kuin Nizza, joka oikeastaan on Rivieraa. Avignon ja Aix on tyystin eri valtakuntaa ja sitten nämä kaikki pikkukaupungit, on luonteeltaan vaihtelevia. Lorgues on pikkukaupunki, jossa on kansainvälinen ailahdus, sillä sinne on muuttanut eläkepäiviään viettämään väkeä Isosta-Britanniasta, Alankomaista ja Ruotsista, no, tietysti Ranskasta myös.

Marseillen satamaa. Marseille on Välimeren suurin (?) satamakaupunki ja kyllä sieltä ulos ajellessa niitä konttirivistöjä saikin ihmetellä.

Ennen kaupungit perustettiin sinne, minne saatiin vesiyhteydet. Provencen kaupunkeihin on jätetty näitä vanhoja, kauniita vesipisteitä näkösälle.

Lisää Marseillen satamaa, taustalla kirkko, josta bloggasin edellisessä postauksessa. Söin mainitsemani bouillabaissen tuossa koristeellisemmassa, keltaisessa rakennuksessa.

Lorgues näyttää tältä kylään saapuville. Epäilen, että näky olisi tuttu vielä niille, jotka matkasivat tänne satoja vuosia sitten.

Toulon Joulupäivänä.

Ja vielä Thorenitin luostariin, joka on perustettu 1100-luvulla.