Moikka ja heippa: kirja kaupoissa ja uusi blogi tulilla

Siitä on pitkä tovi, kun olen täällä viimeksi ollut.

On ollut hyviä syitä separaatioon: joskus kesällä 2014 luisuin kirjoittelutaukoon muutamaksi kuukaudeksi. Tauko teki hyvää: tietokirjan idea humahti päähän syyskuussa ja täytti mielen ja arjen. Bloggailu jäi pysyvästi.

Kesällä 2016 lähti käsikirjoitus painoon ja syyskuussa sain sen oikeana kirjana kätösiin. Esikoiskirjani on nyt kaupoissa ja kirjastoissa: Tuntematon sotavanki -venäläistä isoisääni etsimässä kertoo meidän suvun isosta mysteeristä.

Uusi harrastukseni sukututkimus on kirjan myötä tullut niin isosti elämään, että sille oli syytä perustaa blogi. Toivottavasti haluat kurkata, se löytyy täältä. Siellä kerron siitä, mitä olen sukututkimuksesta oppinut, siellä pähkäilen millaista on olla kadonneen sukulaisen jäljillä, yritän auttaa muita etsijöitä, kerron DNA-testeistä ja siitä, millaista oli kirjoittaa tietokirja.

Koska tulevasta ei koskaan tiedä, voi olla, että nähdään vielä täälläkin. Never say never. Missä sitten kohdataankin, toivotan sulle tähtirikasta alkutalvea!

La Maison Provencen sydänmailla

...ja niin sitä saavuttiin rakkaaseen Provenceen. Ensimmäisenä aamuna otin pohjoisen asukin asenteen ja parkkeerasin uima-altaan äärelle. Tarkkailin nenän edessä tuoksuvaa laventelipuskaa, joka houkutteli lentäviä pienelämiä valtaisin määrin. Anoppi ja appiukko katsoivat grillaamistani epäuskoisina ja varmoina siitä, että palan. Epäilivät että altaan vesi kiehahtaisi, jos sukeltaisin sinne.

Muutamassa tunnissa vajosin aurinkonirvanaan, tunsin hengityksen kulkevan syvältä vatsanpohjasta, hahmotin kroppani äärilaidat, ihon pinnassa helmeili hiki, joka jätti madamen rajat pihan kaakelilaatoitukseen, en ajatellut tulevia, en menneitä, vain tätä tässä nyt. Aurinko. Toinen maailma. (En palanut.)

Välillä hiljaisessa äänimaailmassa kantautui ääniä, vierasmaalaisten hyönteisten erikielistä säksätystä, lähellä kulkevan hiljaisen tien satunnaisia äkkiä suhahtavia pyöräilijöitä, näkökentässä leijui eksoottisia perhosia ja naapurin pellon pitkät viinirypälerivistöt...

Kevyen lounaan jälkeen joskus klo 16 kipaisimme katsastamaan Lorguesin keskustan tilanteen. Jouluna hiljaista talviunta nukkunut pikkukaupunki olikin hyvin vireässä tunnelmassa. Paljon ilmiselviä ulkomaalaisia, punehtuneita brittejä bistrojen terasseilla siemailemassa olutta, paikallisia äitejä lapsineen, jopa paloautolla oli missiota yhden talon edustalla, vaikutti kissan hätätilanteelta puussa. Kuljimme katuja pitkin ja iphone napsutteli käsissäni lakkaamatta.

Rakastan näitä Provencen maaseudun pieniä kyliä, joissa joka askeella voit tunnelmoida historian kerrostumien äärellä. Vanhan kaupunkikaavan ja satojen vuosien ajan tallattujen kapeiden kujien rinnalla on vilkkaita boulangereita, josta haetaan päivän patongit ja kuulumiset, mutta mitään paikkaa ei ole jyrätty 2000-luvun ehdoilla (vrt. Suomi).

Jos parisataa vuotta sitten Lorguesissa asunut henkilö matkaisi aikakoneen avulla kesään 2013 väitän, että hän pian osaisi suunnistaa kylässä tuttujen maamerkkien avulla. Kirkko on siellä, missä se on seisonut jo 1400-luvun vilkkaina vuosina, jolloin kylän tienoossa oli useampikin suurehko luostari. Pyykkärinaiset olisivat vaatteineen muurin äärellä, jonne lähdevesi edelleen kulkeutuu läheisiltä vuorilta. Silloinkin kaupunkia ovat ympäröineet pellot ja viereiselle vuorelle on kivuttu turvaan (jonka pitkät kiviportaat munkit rakensivat omia kuritusharrastuksiaan varten, nyt siellä tosin löytyisi lihaa kurittavia vapaa-ajan kuntoilijoita), jos toisilta, kauempana siintäviltä vuorilta on lähestynyt vihollinen.

Ne kaukana siintävät vuoret näkyvät miehen vanhempien terassille hyvin. Ne ovat aina erilaiset, tietyssä valossa niiden yksityiskohtaiset kivimuodostelmat näkyvät selkeästi, kun taas toisina päivinä ne näkyvät hämärästi, sumun läpi, vaaleanpunaisina tai sinertävinä. Vuoria kutsutaan Maureiksi, pohjoisafrikkalaisten hyökkääjien mukaan. Täällä on kulkenut kreikkalaisia, roomalaisia, sittemmin kansainvaellusten myötä frankkeja, alemanneja, saraseeni-merirosvoja ja nyt tänne ovat tehneet invaasion englantilaiset eläkeläiset kirjailija Peter Maylen Provence-kirjallisuuden imussa.

Miehen vanhemmat kehoittavat kirjoittamaan kirjan Provencesta, kirjoita ja muuta tänne. Ehkä tänne sitten tulee suomalaisia, he miettivät. He kertovat elämästään eläkeläisyhteisössä, jossa pelataan petankkia aina tiistaisin, miesten ja naisten sarjat läpi kahdesti, juodaan viiniä ja mennään viinistä ja pelitunnelmista uupuneina loppuillan kestäville torkuille kotien varjoisille sohville. Tavataan etanajuhlien ja juustolautasten äärillä, viime vuonna on tanssittu Abba-bileitä, puhutaan lapsista ja lapsenlapsista siellä jossain kaukana pohjoisessa. Pohjoisen säät kauhistuttavat, mutta omiakin päivitellään. Paikallisten puheissa mistral-tuulilla on jumalaisia voimia ja sitä onkin palvottu aikoinaan monien muiden jumalten rinnalla. Jos pilvi peittää auringon tovia pidemmäksi ajaksi, provencelainen ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena.

Miehen vanhemmat juovat paljon viiniä, he eivät ole alkoholisteja, eivät juovu, mutta viini kuuluu aterialle kuin Suomessa maito. Viinit haetaan läheisiltä tiloilta, viinitiloja on useita kymmeniä parinkymmenen kilometrin säteellä. Ajamme yhdelle niistä täydentämään rosee-varastoja. Olen lukenut, että rosee on nostanut huikeasti suosiota ruotsalaisten kesäterassien pöydissä ja saman buumin oletetaan saapuvan Suomeenkin. Tervehtisin sitä ilolla, Alkon suppeat valikoimat lannistavat vuodesta toiseen.

Sekin hurmaa. Viini haetaan viinitilalta ja samalla rupatellaan vuoden 2009 tulvista, miten se vaikutti vuosikertaan, miten tätä kyseistä punaviiniä hankitaan vain kellariin, odottamaan tulevien vuosien kuivan kylmiä talvi-iltoja. Patongit ja croissantit haetaan yhdestä boulangeriesta, mutta muut leivonnaiset ja kakut toisesta. Putiikissa voit keskustella itse leipurimestarin kanssa. Vihanneksia pyritään kasvattamaan itse ja yrtit kasvavat villinä kaikilla tien pientareilla. Villisikoja tuntuu vilisevän metsissä, olen nyt yhteensä kolmella Provencen matkallani nähnyt niitä jo 4. Ne ovat isoja ja vaikuttavia eläimiä ja en haluaisi törmätä niihin autolla.

Provence, tämä ei tule olemaan viimeinen matkaraporttini. Meidän kaunis suhteemme on vielä alkuhurmoksessa, mutta aavistelen jo syvempiä vivahteita yhteisessä tulevaisuudessamme..

Aamun ensimmäinen ateria nautitaan suoraan puusta...

Tiukka petankkipeli meneillään..

Taidan nyt ainakin ilmoittautua ranskan kursseille ensi syksynä. Jospa sitä vielä tällä iällä jonkun fraasin oppisi..

Michelinin tähtiravintola pyhiinvaelluksen etapilla

Provencen vierailulla oli tarkoitus myös juhlistaa miehen vanhempien 40-vuotista aviosatamaa. Päätimme viedä heidät syömään, jonnekin vähän paremmin ja antaa armoa jatkuvasta keittiövuorosta, jota vierailumme aiheutti.

Koska Lorgues sijaitsee noin tunnin ajomatkassa Nizzasta, keskellä viinitilojen ja historiallisten pikkukylien Provencea, valinnan varaa paikkojen suhteen todellakin oli. Päädyimme noin 10 minuutin ajomatkan päässä sijaitsevaan Arc sur Argens -kylän Le Relais des Moines- ravintolaan, jolla on Michelinin tähti ja josta juhlakalut jo ennestään pitivät. (Myös paikallinen tryffeleihin erikoistunut Brunon ravintola olisi kiinnostanut, mutta vaikka turistit kehuvat paikka yltäkylläisesti esim TripAdvisorissa, itse Brunoa miehen vanhemmat inhosivat niin, etteivät halunneet mennä sinne missään nimessä). Le Relais des Moines tarkoittaa munkkien levähdyspaikkaa ja nimen taustalla oli ihan aito tarina: vuoren jyrkänteellä katse kohti vehreään laaksoon sijoittunut keski-aikainen kivirakennus on tosiaan ollut munkkien levähdyspaikka pyhiinvaellusmatkalla kohti Santiago de Compostelaa. Kesäisenä iltana meidän ohjattiin kuten muutkin asiakkaat kuitenkin rakennuksen tunnelmalliselle terassille.

Olen aina miettinyt, millaisia juttuja ne oikein ovat, jotka tekevät jostakin laaturavintolasta Michelinin tähtiputiikin. Ainakin tässä paikassa kaikki oli tosi kohdallaan: upea miljöö (olisi jo itsessään ihastuttanut kaltaistani historioitsijaa), palvelu oli aivan täydellistä (mutta ei erityisen englanninkielistä, mistä tällä kertaa ei ollut harmia, koska mukana olleista kaikki muut kuin minäjuntti ymmärsivät ranskaa) ja ruoka erittäin maukasta. Lisäksi annosten välissä eteemme kiikutettiin ylimääräisiä herkkuja. Miehen isä kehui paikan viinilistaa ja jo alkushamppanjoista lähtien oli selvää, että tästähän tulee ikimuistoinen ilta.

Shamppanjat korkeissa ja avarissa laseissa välkkyen, ilta alkaa punastua Maureiksi kutsuilla vuorilla ja eteemme tuodaan ensimmäiset yllärit. Lasissa oli käsittämättömän hyvää maa-artisokkakeittoa, rinnalla osteri ja lusikassa kalaa tartar. (En muistaa enää edes tuon fisun nimeä englanniksi ja missään vaiheessa ei valjennut sen suomalainen nimi). Kaikki maistui ranskalaisen keittiön parhaiden perinteiden mukaan juuri siltä oikealta tuotteelta, ei ole vedetty mausteilla, suolalla, öljyllä, kermalla, ei millään YLI alkuperäisen tuotteen oman maun. Olen kerran jos toisenkin ährännyt maa-artisokkasoppaa, mutta tämä keitto oli niin täyteläistä, olematta oikeastaan kermainen.

Seuraava annos kulkee ilman kuvallista todistusaineistoa ja se oli myös ylläri. Pieni kipollinen mahtavaa linssikeittoa joka sisälsi linssejä (eivät lössön pehmeitä, eivät kovan rapsakoita) täyteläisessä aavistuksen kermaisessa lihaliemessä. Lihaliemi oli satavarmasti sivutuote jonkin menuun toisen lihan pitkästä kypsennystoimenpiteestä, se oli oikean lihan kohdallaan oleva maku - ei suolainen, ei maustettu jollakin...

Ensimmäinen tilatun menuun annoksemme oli parsaa: annoksessa oli raakaa parsaa, keitettyä parsaa, parsaa sorbettina, parsaa hillottuna. Sekä kananmuna joka oli takuuvarmasti paistettu jonkun mittarin kanssa absoluuttisen varmaan kiinteän ja pehmeän väliseen olotilaan. Annos oli kekseliäs, kaunis ja toi hymyn kasvoille myös maun osalta. Ravintolassa annokset laskettiin aina pöytään vanhimmasta rouvasta alkaen, päättyen seuran nuorimpaan mieheen ja kastike kaadettiin päälle vasta pöydässä. Joten eipä tosiaan ollut seissyttä ja kiinteän olomuodon saavuttanutta kastiketta täällä.

Pääannos oli nautaa, minikurpitsaa, rosmariinia, naudan luuydintä pikku palleroksi friteerattuna (!), itkettävän kanelisen mausteisen täydellisiä munakoisoviipaleita, kanttarelleja ja viinikastiketta, jonka kaavin ahnaasti jokaikisen tipan lautaselta. Lihaakin annoksessa oli muuten huomattava määrä, tämä oli ihan tuhti paketti. Suomessa kun asiakkaiden navat täytetään perunoilla, nyt masuun oli uponnut vain hienoja makuja ja paikallista viiniä. Tässä kohtaa tosin oli alkavaa täyteyden tunnetta - mikä ei tietysti millään tavalla pidätellyt jatkoruokailun suhteen.

Juustot sai valita melko mittavasta valikoimasta. Meinasin siis pyörtyä onnesta tarjottimen nähdessäni. Olisi saanut kaikkiakin maistaa, mutta en kehdanut. Kaikista kerrottiin yksityiskohtaisia tietoja ja tarinoita, valitsin lopulta oheiset ja tarjoilija asetteli ne järjestykseen, jossa ne kuuluu syödä - miedoimmasta kohti voimakasta. Suussa sulavia vuohenjuustoja viikunahillolla, pähkinöillä ja kuivatuilla aprikooseilla. Viimeinen juusto oli varmaan kuitenkin se yllättävin makuelämys ikinä: savuinen juusto sai mielessäni täysin uuden kontekstin. Tämä juusto oli erittäin kuivaa, kovaa ja suussa se poltti kuin paraskin savuinen skottiviski. Oikeasti siis poltti savuaromilla. Miten sitä sellaista juustoa voi olla?

Jälkiruuaksi tilasin pistaasikakkua mansikoilla, osa mansikoista oli metsämansikoita, rinnalla oli kirsikkakastiketta ja vaniljamoussejäädykettä, jonka päälle erittäin hienostuneesti sipaistiin MAUSTEpippuria. Erikoista. Toimi.

Laskun jälkeen saimme vielä pienet marjarahkat (!) suklaafondantit ja mansikkaleivokset.

Aivan mahtava elämys, ateria ja ilta.

Paluu Provenceen -yritys päivittää blogi taas nykymoodiin

Blogi on elänyt hiljaiseloa, minä en. Totuttuun tapaani olen leiponut (viimeisin on Brita, joka löytyy täältäkin), laittanut ruokaa (kepeetä kesäsafkaa, erilaisia salaatteja tällä viikolla esim couscous-salaatti), maalannut kotini seiniä (valkoista, sitruunankeltaista, sekä vaihtanut kaikkien alakerran taulujen paikkoja), opiskellut opetushallinnon tutkintoa varten (toivottavasti meni läpi), ihmetellyt miten ihmiset jaksavat samoissa duuneissa ja kriisiytynyt ajatuksesta, että kesän jälkeen menen samaan paikkaan takaisin kuin mistä jäin lomalle, jota ei ole tapahtunutkaan muutamaan vuoteen..

Lisäksi reissasin miehen vanhempien hoodseille Provenceen. Ihana matka. Minusta on kasvanut sen tason Provence-fani, että haaveilen a) muuttavani sinne, tosin en tiedä millä rahalla eläisin siellä, b) meneväni naimisiin jollakin paikallisella viinitilalla, kukaan ei ole kosinut, joten ei vaikuta yhtään todennäköisemmältä kuin kohta a, ja c) voitan lotossa, ostan viinitilan. Jep. Vaikuttaa vahvasti siltä, että seuraavakin vuosikymmen taittuu mansessa.

Provenceen menimme tällä kertaa lentäen Gironaan ja siitä autolla läntistä reittiä Lorguesiin. Vierailimme Nizzassa, Arlesissa ja Camarguessa ja ensimmäistä kertaa elämässäni söin Michelinin tähden saanesssa ranskalaisravintolassa. O la laa.

Bloggauksen sijaan olen innostunut instagramista, foursquaresta ja uusimapana 23AndMe:stä. Instagramissa jaan kuvia suurieleisesti noin kolmelle kaverille, jotka eivät edes ole lähimpiä kavereitani, koska en ole onnistunut puhumaan sinne ketään sellaista, joka haluaisi katsella kuviani ja kommentoida niitä päivittäistasolla ja jakaisi itse matskua samalla intensiteetillä. Jaan sitten kuvia instagramin kautta myös faceen ja seurailen tuntematonta ranskalaisvalokuvaajaa ja paria muuta heppua, jotka ottavat mielestäni kiinnostavia ja kauniita kuvia.

Foursquarea tarkkailen human interest-pohjalta. Tsekkailen missä ihmiset käyvät, mitä jättävät jälkeensä, missä paikoissa saa ekstraa tsekkautuessaan sisään, ihmettelen erilaisten työ-, koulu- ja yritysyhteisöjen passiivisuutta tässä. En jaa näitäkään juttuja kuin muutaman kaverin kanssa ja en edes siellä facessa. Toistaiseksi suurimmat bonukset ovat tulleet Berliinin Hard Rock Cafen ilmaisesta kahvista, muutamista wifi-salasanoista ja Tampereen Amarillon 1 euron mahtavasta nacholautasesta (normaalisti muistaakseni 9 euroa). Muutamassa paikassa olen ollut lähellä jättää murskapalautteet, mutta en ole vielä kuitenkaan. Parissa paikassa olen vinkannut, että teidän kannattaisi katsoa ja ottaa teidän foursquare haltuun ja oikeasti aktivoitua - näissä yrityksissä kaikki ovat ainakin kiinnostuneena kuunnelleet paasaukseni.

23AndMe saapui tietoisuuteeni keväällä. ITK-seminaarissa Teemu Arina piti aiheesta kiinnostavan puheenvuoron, tutkiskelin hänen sanojaan muutaman kuukauden, taustaselvittelin ja sitten tilasin kipot ja kamat jenkeistä, sylkäisin purkkiin ja kappas, nyt minulla on täydet tiedot dna:stani ja mahdollisista terveysriskeistäni, perinnöllisista sairauksistani, sekä esi-isieni seksuaalisista kanssakäymisistä Neanderthal-väen kanssa. Alun perin aihe kiinnosti terveyskantilta, mutta samassa paketissa saa myös tiedot sukujuuristaan ja kaikista niistä mahdollisista sukulaisista, jotka ovat jo dna:ta sinne toimittaneet.

Tulosten saapumisen jälkeen aivan uusi maailma on avautunut, nyt onkin satoja potentiaalisia 1-5 serkkuja, lähinnä Suomessa ja Yhdysvalloissa, jotka viestittelevät minulle, haluavat tutkia sukupuutani ja kommentoida sitä. Koska sukuni edellinen polvi on teettänyt selvityksiä, olen yrittänyt niitä nyt täydentää sivustolle ja miettiä missä kohtaa minulla ja newyorkilaisella Rosella on yhteinen kantaäiti/isä. Olen ihan pihalla koko putiikin genome-ketjuista, mutta toivon oppivani ja ei haittaa, jos sivussa löytyy joku ennestään tuntematon serkkukin.

Yritän nyt tuottaa tänne blogiini pari juttua Provencen turneelta ennenkuin ensi viikolla suuntaan lasten kanssa Amsterdam-Brugge-Liege-Trier-Strasbourg-roadtripille. Vaikuttaa siltä, että blogi on luiskahtamassa ennenkaikkea matkablogiksi, ainakin tällä hetkellä..

Pientä esimakua seuraaviin postauksiin:

Kohti Pyreneitä ja Ranskaa

Camarguen flamingoja

Ihana Lorgues ja paikalliset mummot

Auschwitziin ja takaisin: Krakova osa 1/2

Saavuin tänään Krakovasta kotiin. Matka pysäytti, oli sellainen, jolta palatessaan ei ole sama, kuin lähtiessään. Hämmästelen, että olinko tosiaan poissa vain kolme yötä, tuntuu, että ainakin viikon. Pää on sekaisin harmaata Auschwitzin aavekaupunkia, hotellin aamiaishuoneen juutalaista klezemer-musiikkia ja sinisiä ratikoita, jotka halkovat Krakovan katuja loputtomana janana. Seuraavassa blogauksessa kaikkea muuta, tässä tulee vain tätä holokaustiin liittyvää.

Hotellimme oli Kazimierzissa, joka on aikoinaan ollut oma kaupunkinsa, mutta sijaitsee nyt noin 20 minuutin kävelymatkassa kohti etelää, jos suunnan ottaa vanhan kaupungin keskustorilta Rynekiltä. Hallitsija Kasimir Suuri 1400-luvulla salli juutalaisten asettua nimeään kantavaan Kazimierziin ja perustaa sinne kaupungin. Tuona aikana juutalaisia vainottiin kaikkialla, myös Puolassa, mutta synagogansa kaupunkiin perustanut rabbi Remu totesi: Jumala antoi tämän meille suojapaikaksi, muuten tilanne olisi meille kestämätön.

Ennen toista maailmansotaa Krakovassa asui 70 000 juutalaista, sodasta selviytyi hengissä vain 2 000. Heistä suurin osa muutti vasta perustettuun Israeliin ja vasta viime vuosina juutalainen Krakova on alkanut elpyä, Kazimierz ymmärrettävästi etunenässä. Slummiutunut kaupunginosa on muuttunut trendikkääksi ja hipahtavaksi mutkikkaiden kujien, juutalaisravintoloiden ja nuorison suosimien klubien ja kahviloiden keskittymäksi. Krakovassa asuu edelleen vain noin 300 juutalaista, mutta legendaarinen Remun synagoga toimii jälleen säännöllisesti ja sen hautausmaalle kokoontuu kabbala-henkisiä pyhiinvaeltajia New Yorkista Jerusalemiin.

Tämän hautausmaan vanhimmat haudat ajoittuvat jopa ennen 1400-lukua, joten juutalaisia on asunut alueella ennen Kazimierzin ja Krakovan perustamista. Kuten taksikuskimme Bob (hänestä myöhemmin lisää) sanoi "On aina ollut juutalainen Krakova." Kuvassa hauta, ei varmaankaan sen Remun, sillä paljon enemmän kiviä oli kiviaidan vierustan yhdellä haudalla. Kivet ovat merkki kunnioituksesta. Pieniä uuneja oli muutamilla haudoilla, ihmettelin niitä. Varsinkin, no, holokausti, polttouhri, hmmm.

Saksalaismiehityksen aikana synagogat tietysti tuhottiin ja juutalaiset pakotettiin kaivamaan hautakivet irti ja kiviä käytettiin muurien rakentamiseen ja katukivetyksenä. Kuvassa vanhoja Remun synagogan hautakiviä synagogaa kiertävässä muurissa.

Hitlerin porukoiden asettauduttua kaupungiin vuonna 1939, alkoi paitsi juutalaisten ryöstäminen ja tappaminen, myös puolalaisten sortaminen. Saksa ja Neuvostoliitto tekivät paktinsa, joka aiheutti Puolan jaon ja talvisodan. Krakovassa saksalaiset halusivat päästä eroon yliopistokaupungin kermasta, älymystöstä ja intellektuelleista, joten esimerkiksi 184 yliopiston professoria kuskattiin Saksaan keskitysleirille tapettavaksi. Miehittäjät usein tapaavat "puhdistaa" alueen tarpeettoman älykkäästä tai taisteluvalmiista kansanosasta, joten myös tuhansia antautuneita puolalaisupseereja tapettiin Katynin  metsiin.

Saksalaismiehitys merkitsi juutalaisille gettoon muuttamista. Juutalaiset pakotettiin jättämään Kazimierz ja muuttamaan etelämpään, Podgorzen alueelle, pienelle ja ahtalle kurjuuden kaistaleelle, joka ympäröitiin muurein. Siellä sitä asuttiin valtavissa kommuuneissa, niin rikkaat, kuin köyhät, nuoret ja vanhat, sairaat ja voimakkaat. Tästä vaiheesta aloittaa esimerkiksi Steven Spielbergin elokuva Schindlerin lista (vahva suositus katsottavaksi leffan Katyn ohella, jos suunnittelee matkaa Krakovaan).

Ohessa kartta osoittaa ylhäällä Krakovan vanhakaupunki Rynek Glowny, sitten Wawelin kuninkaanlinna, niiden alla sijaitsi Kazimierz, josta juutalaiset pakkosiirrätettiin paljon pienemmälle alueelle gettoon II maailmansodan alettua 1939. Monet geton juutalaisista työskentelivät siis Oscar Schindlerin tehtailla (nykyisin museo), joka sijaitsi geton ulkopuolella. Getto likvidoitiin eli tyhjennettiin 1943 ja ne jotka jäivät henkiin siirrettiin työleirille vielä etelämpään Plazowiin. Plazowista lähdettiin sitten Birkenaun kuolemanleirille tai Schindlerin tehtaille Tsekkoslovakiaan Schindlerin ostamana/pelastamana.

Geton muuria nyt. Muuri rakennettiin muistuttamaan juutalaisia hautoja, jotta juutalaiset ymmärtäisivät, että toivoa ei kannata elätellä. Äänestän tämän nyt tässä maailman ankeimmaksi leikkipuistoksi, en tajua kuka voi viedä pienet kullanmurunsa leikkimään geton muurin lähituntumaan? Toisaalta en ole ihan varma, kuinka paljon paikallisilla on mahdollisuuksia valita? Alue on maailman suurin juutalainen hautausmaa ja jos tuolla meinaa elää, ehkä ei kannata upota siihen ajautukseen, että täällä on varmaan joka kadunkulmassa tapettu ja ammuttu toisen maailmansodan vuosina.

Kazimierzista kävelimme siis joen yli geton alueelle, jossa nykyisin sijaitsee Geton sankareiden aukio. Aukiolla nakottaa jättituoleja muistuttamassa niistä hätäisistä hetkistä, kun perheet on käsketty laittautumaan lähtövalmiiksi juuri nyt ja ihmiset ovat paniikissa koittaneet ottaa mukaan tavaroitaan, arvoesineitään, valokuviaan, huonekalujaan, kaikkea sitä mitä me ihmiset tapaamme itsellemme haalia. Kun he sitten tajusivat, että nyt onkin oikeasti lähtö ja tästä pitää yritää vain selvitä hengissä, tavaroita hylättiin pitkin katuja. Tuolit muistuttavat siis tuosta. Aukion laidalla on apteekki Pod Orlem, jonka omistaja yritti auttaa geton asukkaita välittämällä viestejä, jakamalla lääkkeitä ja tukemalla vastarintaa. Apteekki on nyt museona ja sen kiertäminen ei itsellä aiheuttanut kummempia väristyksiä. Muistan Schindlerin listasta, että apteekista jaetaan geton likvidoinnin alkaessa myrkkyä kuolemansairaille, jotta he saavat kivuttoman ja lempeämmän kuoleman. Se on vaikuttava kohtaus.

Aukiolta on 10 minuutin kävelymatka Schindlerin tehtaille, jossa on aikalailla massiivinen näyttely Krakovan juutalaisista toisen maailmansodan pyörteissä. Olin ennakkoon asennoitunut, että kyseessä on enemmän Schindlerin juutalaisiin liittyvä näyttely, joten olin omituisen pettynyt, kun esitys olikin kokonaisvaltainen ja Schindler sivuosassa. Museo oli täynnä huokailevia ja kiirehtiviä koululaisryhmien teinejä, hitaasti ahtailla käytävillä eteneviä amerikkalaisia ja kierros oli jossain määrin kaaottinen, mutta loppua kohten todella koskettava. Viimeiset metrit kuljettiin upottavassa lattiassa kohti valoa.

Mies piti toisaalta museosta kovasti, hänestä sen tarkoituskin oli olla sekava ja epäjohdonmukainen, sillä sitä se aika juutalaisille oli: heitä heiteltiin sattumanvaraisesti paikasta toiseen ja useimmiten kyse oli vain onnesta niiden kohdalla jotka selvisivät. Hän oli myös onnistunut bongaamaan kaikkia kiinnostavia tarinoita seinätauluista, erilaisia esimerkkejä kuinka puolalaiset olivat yrittäneet auttaa geton asukkaita.

Ehkä en sitten halunnut nähdä niitä, sillä minulla oli ennakkokäsitys, että puolalaiset ovat antisemitististä kansaa ja osallistuivat jollakin tasolla hyväksyvästi holokaustiin. Juutalaisella hautausmaalla oli roskaa ja romua, mutta kun kipaisimme läpi katolista hautausmaata Schindlerin tehtaan jälkeen, siellä olivat muorit ihan ämpäreiden ja pesusienien kanssa kiillottamassa sukuhautoja pääsiäiskukoistukseen.

Asiat eivät kuitenkaan ole näin mustavalkoisia ja olen tässä suhteessa ehkä väärässä.

Schindlerin tehdas nykyisin

Seuraavaksi suuntasimme kohti Plazowin keskitysleiriä. Kävelymatkaa on muutamia kilometrejä ja mitään opasteita ei todellakaan ole. Itse oli kotona laatinut googlemapsiin karttapohjan, jonka kanssa vaelsimme, tämä alue ei nimittäin ole niissä yleisissä keskustan kartoissa mitä hotelleissa turisteille jaetaan.

Alue on kyllä jotenkin karmaiseva. Paitsi että siellä on tapettu arviolta 10 000 juutalaista, todisteet siitä yritettiin tuhota leirin sulkemisen yhteydessä. Alue on osittain ihan luonnontilassa ja siellä täällä puskissa saattaa olla jotain rakennusten kivijalkaa tai parakin puukappaleita. Paljon roskia. Tai sitten löytyy jääteitä siitä teollisesta toiminnasta, johon orjatyövoimaa käytettiin.

Osa alueesta on puistona ja sieltä löytyy muistomerkkejä ja jopa yksi hautakin (alue on ollut aiemmin juutalaista hautausmaata, mutta vain yksi hauta jäi pystyyn natsien toiminnalta). Siellä sitä tavallinen puolalainen ulkoiluttaa esimerkiksi koiraansa, kuten eräs ikäiseni nainen, joka katsoi meitä tuimasti pihamaaltaan poistuessaan, mutta palasi sulkemaan porttinsa, kun näki meidän edelleen lähestyvän.

Alueelta löytyy myös SS:n kidutuskammio ja vankila nk. Harmaa talo. Näytti siellä asujia olevan, että ihan viehättävää elämää toivotan. Ikkunoista avautuu laajat näkymät keskitysleirin nykyisin peittävälle villintyneelle pellolle. Tältä talolta kun jatkaa mäkeä ylös saapuu itse Amon Goethin talolle. Hän oli lerin johtaja ja Schindlerin listassa se inha natsi, joka tappoi ex tempore juutalaisia, esimerkiksi parvekkeeltaan aamuvenyttelyjen ohessa. Ei hämmästyttänyt, että talo oli surkeassa kunnossa ja myytävänä. Hämmästytti, että sitä ole räjäytetty jo aikoja sitten. Goeth sai rangaistuksena ja hänet hirtettiin sodan loppumelskeissä. (Kannattaa tosiaan katsoa se leffa.) Goethin viimeiset sanat olivat tiettävästi: "Heil Hitler!"

Getot, tehtaat ja Goethin talot olivat meillä alkulämmittelyä pitkänperjantain reissulle. Olin erinäisten käänteiden jälkeen varannut meille ihan ikioman taksikuskin kuljettamaan meidät sievästi hotellilta Auschwitziin ja sieltä Birkenauhun ja vielä illan lisäohjelmaksi Wielickan suolakaivoksille.

Alunperin ajattelin, että Auschwitziin pitää saapua junalla, että se on jotenkin tavallaan kunnioittava riitti, sillä junalla sinne juutalaisetkin raijattiin. Koska pitkänperjantain juna-aikataulut olivat haasteelliset ja matka olisi kestänyt yli 2 tuntia plus kävelyt (ne junat eivät nykyisin sentään enää kippaa sinne leirille asti) selvittelin muita vaihtoehtoja. Niitä on: voi mennä julkisella bussilla, voi mennä jollakin lukuisista kiertoajeluja järjestävien tahojen kyydillä tai sitten voi palkata taksin. Bob löytyi Trip advisorin kautta, vaihdoimme muutaman sähköpostin ja totesin, että tämä otetaan. (Bob ei ehkä ollut halvin vaihtoehto, ainakaan jos kahdestaan matkustaa. Ylivoimaisesti paras hintasuhde on saatavilla, jos on vaikka 4-6 lähtijää, sillä autoonhan mahtuu matkaajia. Me maksoimme siitä, että koko päivän oli taksikuski käytössä 580 zlotya plus tipit).

Bob olikin varmaan parasta mitä meille matkalla tapahtui. Puhelias showmies, joka saapui aina tismalleen ajoissa, huolehti meidät ruuhkista, jonoista ja jopa järjesti lounaspaikan sopivassa välissä. Tila-autossa raikasi melkoinen valikoima menneiden aikojen hittimusiikkia ja Bobista oli meille enemmän kuin kuski. Olin aika lumoutunut hänen tarinoistaan erilaisista ihmisistä, joita hän on viimeiset 10 vuotta kuskannut Auschwitziin, jossa hän käy kuulemma: vuoden jokainen päivä. Bob rakastaa James Bond-leffoja ja niiden tunnusmusiikkeja, mutta hän myös jakaa epäröimättä mielipiteensä puolalaisista,  kommunisteista (vanhana Lenin-koulun kasvattina) ja erityisesti brittituristeista. Bob on myös täysin asiantuntija, mitä tulee Auschwitziin, hän merkkasi karttaani ne parakit, jotka kannattaa kiertää (4, 5, 6, 7, 9, 20, 14, kaasukammio ja krematorio) perusteluineen.

Kuin suuria nenäliinoja olisi taivaalta satanut (puolalainen kevät on karmean kylmä ja märkä, mutta sopi hyvin teemaan ja lisäksi useimmissa näkemissäni kuvissakin on aina ankea keli), kun lähestyimme Auschwitzia, joka useimille ihmisille merkitsee holokaustin muistomerkkiä ja juutalaisia. Se on tavallaan väärin. Auschwitz perustettiin alunperin puolalaisvankeja varten, sinne koottiin poliittisia vankeja myös Saksasta. Kun operaation Barbarossa starttasi kohti itää, paikkaan kuskattiin neuvostosotavankeja. Birkeanu on se paikka, joka pitäisi olla ihmisten huulilla tämän asian tiimoilta, siellä tappaminen vietiin ihan uudelle tasolle.

Leirin paikaksi valittin puolalainen Oswiecimin kaupunki, koska se oli sopivasti rautateiden risteyskohdassa, mukavasti syrjässä rintaman tohinoista, mutta kuitenkin lähellä teollisuusmahdollisuuksia ja luonnonvaroja. Ja olihan siinä lähistöllä paljon epäsopivaa aineista kuten juutalaisia. Leirillä elettiin epäinhimillisissä olosuhteissa, siellä tapettiin, kidutettiin, tehtiin ihmiskokeita, kaikkea mahdollista. Leiriin saavuttiin portista jossa kerrotaan työn tekevän sinut vapaaksi. Kyseessä ei ole julma pila, vaan vanha saksalainen sanonta.

On tullut kierrettyä muutamassakin turistikohteessa, kuten blogini lukijat muistanevat, mutta täällä oli hullun paljon väkeä, pitkäperjantaina. Koska kyseessä on teemaltaa sangen hankala aihe, itseäni ärsytti suunnattomasti ihmisten töniminen, juttelu ja erityisesti valokuvaaminen. En tajua mitä sekin tyylikäs turkisnainen ajatteli räpsytellessään hienoa järjestelmäkameraansa joka suuntaan, joka huoneessa, joka kulmauksessa. Yhdessä parakissa on esimerkiksi huone, jossa on hiuksia. Tonneittain hiuksia. Kaikki vangit ajeltiin heti alussa ja hiuksista kudottiin erilaisia kankaantapaisia juttuja, joita oli tuollakin esillä. Oli tosi vaikea katsoa niitä lettejä, takkuja ja hiusvärien pölyyntynyttä massaa, joten en lukenut tarkasti mihin kaikkeen niitä sitten käytettiin. Ja räpsräps vaan kamerat vieressä tykittävät.

Olihan siellä itkeviä ihmisiä ja oli itselläkin kyyneleet silmissä. Ja sitten on pakko ulkoistaa itsensä. Bob kertoi, että jotkut kiertävät alueella 10 minuuttia ja palaavat autolle sanoen, että eivät pystykään. Kerran Bob toi paikalle vanhan juutalaisrouvan, joka oli matkalla tyttärensä kanssa. Bob kysäisi huolettomasti, ovatko he kenties aiemmin käyneet Auschwitzissä. Bob puisteli päätään edelleen nolona tätä kertoessaa, juu, vanha rouva totesi, kävin täällä vuonna 1944. Rouvalla oli ollut mielikuva, että hän oli ollut Auschwitzissä, mutta koska ehdottomasti suurin osa juutalaisista vietiin lähellä olevaan vielä suurempaan Birkenauhun Bob epäili, että sieltä voisi löytä sen parakin jäänteen, jossa rouva oli lapsena ollut. Ja olikin löytynyt. Itse olen kerran New Yorkin metrossa nähnyt vanhemmalla naisella numerosarjan tatuoituna käteen ja juu, nimenomaan täällä laitettiin tatuointeja.

Toisena ääriesimerkkinä Bob kertoi tavallisista brittituristeista, iältään noin 50vee, saapuneet pitkän viikonlopun viettoon Krakovaan Ryanairin kyydillä. Ekana päivänä kierretään vähän Rynekillä ja juodaan halpaa vodkaa. Seuraavana päivänä kutsutaan Bob ja kysytään, että kannattaako sinne Auschwitziin mennä? Taas Bobia puistatti. Kannattaako? Mitä tuohon voi vastata? Että onko siellä mitään  mielenkiintoista, britti oli kysynyt. "No onhan se aika hyvä tarina, mikä siihen liittyy" oli Bob vastannut. On hyvä tarina joo.

Ilmakuvassa amerikkalaisten ottama kuva, kun tappaminen oli vielä täydessä käynnissä. A on Auschwitz, jossa siis oli aluksi pääasiassa puolalaisia, myöhemmin venäläisiä, juutalaisia, romaneja jne. B on Birkenau, joka oli siis se, mitä yleensä ajatellaan Auschwitzisita, täällä tapettiin kaasulla ja poltettiin krematoriossa, pääasiassa juultaisia eri puolilta Eurooppaa. Tämä oli paljon suurempi, valtava. Välissä olevat alueet on niitä teollisuuslaitoksia kuten I.G. Farben, jossa orjatyövoima ponnisteli päivät.

Eniten siellä Auschwitzissa kuitenkin järkytti yllä olevan kuvan kaltaiset tilat. Kyseessä on peseytymistila, jossa oli erilaisia sympaattisia seinäkuvioita. Pahaa tapahtuu huoneissa, joiden seinillä on söpöjä kissimirrejä, se on jo liikaa.

Auschwitzista on muutaman kilometrin matka Birkenauhun, jota ei pidä jättää väliin. Meillä oli Bob, joka odotteli meitä ulkopuolella, kierrätti hieman Birkenaun ympärillä, jotta saatiin kokonaiskuva ja jätti meidän sitten sopivaan kohtaan kävelemään, kartta kätösessä. Kummatkin kohteethan ovat siis ilmaisia, Bob kertoili, että näillä ei missään nimessä sovi rahastaa, mutta että Auschwitz on Krakovan isoin bisnes. Sitä ihmiset tulevat katsomaan ja yöpyvät samalla Krakovassa. Saksalaisten aikana se tuotti rahaa ja Bob iskee sarkastisesti silmää sanoessaan, se on edelleen kultakaivos. (Ei poliittisesti korrekti mielipide, mutta Bob ei ole kuin puolet ajasta poliittisesti korrekti, googlaa Bob taxi Krakow, jos olet menossa ja uskallat kokeilla).

Kun sitten astelimme Birkenauhun, näimme kauempana bambeja, ne olivat lähellä aluetta, jossa oli ollut krematorio.

Birkenaussa on myös esillä vaunu, jossa vangit kuljetettiin. Rautateitä pitkin tänne roudattiin väkeä kaikista Euroopan kolkista. Birkenaun muistomerkillä on iso muistolaatta kaikilla niillä kielillä, joiden edustajia murhattiin. Oli kyllä kansainvälinen rivistö, kaikki itä-euroopan kielet, mutta myös norjaa, ranskaa, saksaa..

Kuvassa metsikkö, jossa vangitut odottivat, jos kaasukammiossa oli ruuhkaa, viimeisinä toiminnan aikoina kiireet vain pahenivat. Opastetaulun kuva on otettu samasta paikasta.

Birkeanau on valtava, aavemainen ja siellä vasta tajuaa miten isosta toiminnasta oli kyse. Alueen kiertämiseen menee hyvälläkin kävelyvauhdilla yli tunti. Yli 300 parakkia ahdettuna täyteen ihmisiä, joiden elämä oli niin pienestä kiinni. Onnekkaat olivat silti parakkien asukkaat, junasta valikoitiin osa suoraan kaasutukseen. Miltä on tuntunut tuostakin kuvan naisesta, joka pitää kahta lasta kädestä kiinni, jonossa kohti kaasusuihkuja? Kestän paljon ikäviä mielleyhtymiä, mutta lapsiin liittyviä en kestä ollenkaan. Välttelen niitä kuvia, lastenvaatteita sisältäviä vitriinejä, nälkiintyneiden pikkulasten silmiä mustavalkoisissa kuvissa.

Auschwitzin voi kävellä läpi ja parakit ovat jotenkin ymmärrettäviä. Saksalaiset tuhosivat Birkenaun perääntyessään, siksi paljon mitään ei ole siellä jäljellä. Täällä tehtiin se tehokkain tappaminen zyklon b-kaasulla ja sitten poltettiin ihmiset uuneissa taivaan tuuliin. Paikan päällä on esimerkiksi niitä kärryjä, joissa tuhkaa käytiin kaatamassa alueen reunamille. Kauniisti kasvaa metsää juu.

Oliko ne vartijat, saksalaiset pahoja? Oikeudenkäynneissä ne kertoivat, että tottelivat vain käskyjä. He olivat uskollisia sotaa käyvälle maalleen, mahdollisesti jo koulussa oli opetettu rotuopit tarkasti ja leirillä työskentely miellettiin arvokkaaksi työksi isänmaalle. Leirien liepeillä asuivat upseerien perheet, jotka elivät kuulemma tavallista arkea, vaikka vieressä oli meneillään maailmanhistorian murhaavin operaatio. Perheille järjestettiin paljon viihdytystä, teatteria ja muuta. Arjalainen kulttuuri halusi pitää naiset kotosalla, mutta leireillä työskenteli paljon naisia, sillä miehiä tarvittin rintamalla.

Birkenaussa kävellessäni kuuntelin lintujen laulua, joka satunnaisesti kantatui korviin ja mietin, että varmaan ihmiset ovat kuulleet niitä ääniä silloinkin. Bambit tuskin ovat alueella pyörineet, tai mistäs minä tiedän. Olisin varmaan ajatellut, jos olisin itse sinne ollut vangittuna, että voi kun olisin lintu tai jänis tai mitä vain, koska eläimet eivät tee tälläistä toisilleen.

Mutta ei nuokaan portit kestäneet. Ohi oli kaikki tämä tammikuussa 1945 (ensimmäinen keskitysleiri Dachau perustettiin Hitlerin valtaannousun vuonna 1933) kun ukrainalaisista koostuva puna-armeijan osasto saapuu paikalle. Neuvostovangeista olevan näyttelyn yhteydessä on kuvia, joita eräs sotilaista piirteli saapumisensa jälkeen. Ihan järkyttäviä kuvia. Olen nähnyt valokuvia, jossa sotilaat itkevät ja oksentavat Auschwitzin liepeillä alkaessaan tajuta. Vai voiko tuota tajuta? Auschwitz-Birkenaussa on virallisen arvion mukaan murhattu 1, 5 miljoonaa ihmistä, mutta toiset arviot liikkuvat jopa viidessä miljoonassa. Bob oli jälkimmäisen kannalla ja näytti mihin laskukaavio perustui (jäi mietityttämään).

Jos jossakin kummittelee, niin tuolla.

Monesti sanotaan, että jokaisen pitäisi käydä kerran elämässään Auschwitzissä (Bob sanoisi että Birkenaussa), että pysyisi ihmisillä muistissa mitä voi tapahtua, kun päästetään viha valloilleen. En väitä vastaan.

Mielensäpahoittajan ruskea kastike

En ollut kovin huumorituulella vissiin kun ärryin kirjan otsikosta Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike. Jotkut asiat on sentään pyhiä ja niistä ei mitään vitsiä väännetä. Ruskea kastike on jumalaista ruokaa, jonka tekeminen vaatii 65-vuotiaan martan itsevarmuutta ja varmaotteista ranneliikettä. Tätä kansanosaa on selvästi nykyisin jo vähemmän, sillä kaupoissa näyttää olevan jos jonkinmoista kastikepussukkaa tarjolla, joten kai väki nykyisin vispaa kastikkeen pussista. Ylenkatson moista touhua ankarasti.

Lapsena katselin mummon tekevän ruskeaa kastiketta pienessä Juvan mökissä lihapullien seuraksi. Ulkona oli ikikesä, mökin ympärillä peikkojen metsä. Mummo laittoi illalla tukan letille ja sipaisi sen aamulla topakalle nutturalle. Näin mummon pitkän ja harmaan tukan auki vain saunasta tullessa, kunnes se taas kiepsaistiin kiireen vilkkaa kiinni. Mummo oli talon tyttäriä, suuren lapsiparven viimeistä ikäluokkaa, jonka vanhimmat veljet siirtyivät Titanicin uppoamisen tienoossa Amerikkaan ja heistä ei kuultu sittemmin. Mummolla oli rankka elämä kylän parhaan pontikankeittäjän ja kuolemaan taipuvaisen lapsikatraan valvojana. Mummosta muistan metsämansikkamaidon, runsaalla voilla sipaistut ruisleivät ja hautajaiset, jonne mentäessä ja tultaessa radiossa soi Scatman.

Äitini laittoi ruskeaa kastiketta myös. Kastike valmisteltiin puolihuolimattomasti kaiken muun ohessa. Mies istui sohvalla odottamassa, minä heiluin jaloissa, koti oli aina siisti ja äiti ja isä tekivät rankkaa vuorotyötä. Meillä syötiin vain kotiruokaa ja äiti leikkasi maailman ohuimmat ruisleivän viipaleet. Äitini elää vielä, mutta on niin sairauden viemä, että ei ole enää täällä. Hoitokodissa kertovat kuitenkin, että hän seuraa hyvin tiiviisti, kun ruokaa laitetaan ja joskus jaksaa kuoriakin perunan tai kaksi. Minun lapsuudessani äiti oli vahva ja hillittömän päättäväinen.

Isäni hallitsi ruskean kastikkeen myös. Kun sain päähäni, että pelastan maailman mm. vegetarismilla vuonna 1988, suostuin syömään lähinnä spagettia ja ruskeaa kastiketta. Ruskean kastikkeen valmistusta en oppinut kaiken nähneen sukupolven edustajalta, mummoltani, en suurten ikäluokkien äidiltäni, vaan 1980-luvun yh-isältä.

Kun tällä viikolla oikaisin keittiöosuudessa ja tarjoilin lapsille ylikansallisia ikean lihapullia, tein niiden rinnalle ruskean kastikkeen.

Mieltänostattava ruskea kastike

Kuumenevalle pannulle ladataan noin 50 g voita.
Katsellaan kun voi sulaa ja katsellaan että se saa väriä. Maailma on hyvä paikka ja miljoona naista ja miestä on tehnyt tämän ennenkin ja onnistunut.
Sitten pannulle lisätään noin kolme ruokalusikallista vehnäjauhoja.
Nyt kaivetaan kaikki asenne ja voima mitä henkilöstä löytyy. Vispataan jauhoja voin kanssa sekaisin kärsivällisesti ja toivoa menettämättä. Annetaan jauhojen muuttua sulavaksi massaksi ja odotetaan, että se saa vähintään vaaleanruskean sävyn.
Vähitellen aletaan kulautella sekaan lämmintä vettä, tilanteesta riippuen 3-6 dl tai 2 dl kylmää kermaa ja loput vettä. Vispataan edelleen, odotetaan, että seos muuttuu sileäksi, kauniiksi, täyteläiseksi. Nyt ei vastailla puhelimeen tai tyhjennetä astianpesukonetta samalla, nyt ollaan ruskean kastikkeen äärellä. Lopuksi lisätään mustapippuria, soijaa, worchester-kastiketta. Heitetään mahdolliset lihapullat sekaan. Vaikka tämmöiset ruotsalaiset täältä, jos on hyvä päivä menossa. Voidaan nauttia myös sellaisenaan makaronin tai perunoiden kanssa. Sekaan voidaan toki lisätä sipulia oikein pieneksi pilkottuna, tai sieniä, nakkeja...

Greatest hits: texmex

Kaikkihan tykkää texmexistä. Kaikki osaa sitä tehdä. Usein käy vielä niin, että kotien herkkukeittiöt valmistaa satakertaa maistuvampaa ja elämäniloisempaa mättöä kuin nuo erilaiset ravintolat ja ties mitkä raumalaiset labambat. (Olen vieläkin katkera ravintolavisiitistä Raumalla.)

En oikeastaan ymmärrä miten texmexiä voi mokata. Jos tekee aidolla soulilla tätä intiaanien, meksikon siirtolaisten ja karjapaimenten alunperin tunnetuksi tekemää, käsillä syötävää, täyttävää, hiilaripitoista herkkuruokaa ja käyttää tuoreita aineksia, lopputulos on aina hyvä. On. On.

Tein tänään savuisia kanaquoesadilloja guacamolella, mutta listaan tähän all time favouriten kyseisen safkan vegeversiosta. Kummatkin on ihanaa ruokaa isoon nälkään, niitä voi syödä monta päivää ja ne sopii ihan ykköshyvin tarjottavaksi vieraille. Ni. Kaikkihan texmexistä tykkää. Sitäpaitsi näitä ruokia ei voi syödä jäykällä fiiliksellä, joten on taatusti rentoa pöytäkuntaa, kun sormet on tahmassa ja juustot tursuaa tortillojen välistä.

Savuiset kanaquesadillat

1 paprika
1 punainen sipuli
500 g broilerisuikaleita, marinoimattomia
öljyä paistamiseen
marinadi:
1/2 dl maustamatonta jugurttia
1/2 dl olutta
1/2 dl barbecue-kastiketta smoky-aromilla
1 rkl fariinisokeria
chilirouhetta (Chili Explotion tai vastaavaa)
Lisäksi:
cheddari raastettuna
kirsikkatomaatteja pilkottuna
tortilloja

Paista pilkottu sipuli  ja paprika broilereiden kanssa öljyssä. Sekoita marinadin ainekset ja heitä ne sekaan. Paista hetkonen.

Asettele tortillalätyn päälle kaupasta valmiina saatavaa paputahnaa (Santa Marian versiota käytän itse), mutta tämä ei ole pakollinen. Sitten kanakastiketta. Päälle tomskuja ja reilusti juustoa. Iske toinen tortilla päälle. Paista uunissa (4 mahtuu pellille kerrallaan) 200 asteessa sen aikaa, että tortilla saa väriä.

Voi sipaista myös tortilallarullalle, tai tarjoilla vaikka tacojen kanssa.

Tarjoile esim quacamolen kanssa.

Guacamole
Soseutetaan sauvasekoittimella 2-3 avokadoa, 1 sitruunan tai 2 limen mehua, 1 valkosipulin kynsi, 1 smetana, mustapippuria ja suolaa, sileäksi. Annetaan maustua puolisen tuntia jääkaapissa ennen tarjoilua.

Ihanat vegetortillat
1 sipuli pilkottuna
2 valkosipulinkynttä murskattuna
1/2 dl öljyä
1 punainen paprika pilkottuna
1 vihreä paprika pilkottuna
200 g maissia (pakastemaissi toimii hyvin)
1 dl mustia oliiveja pilkottuna
2 tomaattia pieninä palasina (pihvitomaatti on tosi ässä tähän)
oreganoa, juustokuminaa, chiljauhetta, chiliä
200 kermajuustoa
2dl smetanaa

Kuumenna öljy  ja hauduta sipuleita, paprikoita ja mausteita. Sekaa mukaan kaikki muut paitsi juusto ja smetana.

Sitten lisää ne loputkin, sekoita ja o la laa. Täytä tortilla ja pyöritä rullalle tai tee niinkuin edellä quesadilloja. Pyöritellyt tortillat voi laittaa myös uuniin viimeistä silausta varten. Tarjoile chilikastikkeen ja guacamolen kanssa. 

Ja tuon chilikastikkeen voi myös huitaista uuniine menevien tortillojen päälle, jos haluaa oikein näyttävän näköiset safkat. (Yritän muistaa laittaa kuvan tänne jossain vaiheessa, on lasten tietokoneella ja sinne ei oikein pääse koskaan....)

Chilikastike
1 prk tomaattimurskaa
1 rkl tomaattipyrettä
1 sipuli
öljyä paistamiseen
valkosipulia pari kynttä
suolaa, mustapippuria, cayennepippuria, oreganoa, kuminaa

Hauduta tomaattipyrettä, pippureita, sipuleita pari minuuttia. Lisää tomaattimurska ja mausteet. Hauduta puoli tunti tai jopa tunti. 

Maistuu myös kylmänä ja pelkkien nachojen ja smetanan (johon puristettu valkosipulinkynsi) kanssa.

Näitä ohjeita olen taitellut vuosikymmenen ja yli, alunperin kopioinut ohjeet jostakin texmex-kirjoista, enkä ole hirveesti muutellut, kun kerta toimivat.

parhaat valkosipuliperunat

Simply divine. Rakastan valkosipuliperunoita.

Ne ovat parasta lohturuokaa, jos on paha mieli ja telkussa kaihoisa leffa. On soveliasta istuutua katsomaan sielutrippiä sylissään kulho aavistuksen uunilämpöisiä, makeita, paksuja, pehmeitä, lohkeavia ja valkosipulilla kepeästi potkaisevia valkosipuliperunoita.

Niiden tekeminen ei vaadi kykyjä, mutta herkkiä vaistoja, kärsivällisyyttä ja lujaa uskoa. Näitä tehdään nenällä ja sormituntumalla, nyt ei voi kertakaikkiaan säätää mittojen ja paistoaikojen kanssa. Valkosipuliperunoita tehdään tunteella.

Niiden kanssa käy mikä vain. Vegetyyppi voi hauduttaa parsakaalia, vihreitä hoikkelopapuja tai siepaista rinnalle raikkaan salaatin. Lihaisampi persoona paistaa rinnalle verisen ja täytellisen pihvin. Minä voin syödä niitä sellaisenaan. Kaikki edellä mainitutkin käyvät liittolaisiksi, mutta ne ovat vain taustalaulajia valkosipulin, kerman ja pyhän perunan soololle.

Näin niitä tehdään. Osta kaupasta pussillinen perunoita, tai potaatteja niinkuin äitini sanoisi. Noin kilo on sopiva määrä, jos olet sellainen niuho määrittelijä. Kuori ne ja pilko ohuiksi, mutta ei nyt tarvitse läpi nähdä, ohut riittää.

Voitele haluamasi uunikulho oikealla voilla reilulla otteella. Paljain käsin. Ihme tyyppejä, ne jotka eivät pidä voin tuntumasta lämpimissä sormissa.

Asettele yksi kerros perunoita kulhoon ja ripsuttele päälle merisuolahiutaleita (mitään pan-suolaa tähän kyllä laiteta), survo mustapippurirouhetta ja purista ainakin 4-5 valkosipulia kerrokseksi. Sitten kaada 2 dl ruokakermaa päälle. Toinen kerros ja samat otteet, mausteet, kermat. Lopuksi vielä ainakin sellainen 50g sitä voita pieninä lastuina siihen perunoiden päälle loikoilemaan.

Uuniin lämmittelemään tunniksi pariksi 200 asteessa.

Kun kerman kuohunnat ovat mennyttä elämää ja potuissa on viipyilevä siirappimainen väri, silloin ollaan asian äärellä.

Tätä tarjotaan vain ykköstyypeille. Karppaajia ei nyt kaivata. Minulle on ihan turha sepustaa jostain pakastetärvelöistä. Kun on näitä maistanut, pysyy hosumismätöistä kaukana. Jos on niin kiire ettei ehdi kymmenkuntaa oikeaa perunaa pilkkoa ja vuokaan asetella, niin voi, olen pahoillani puolestasi.

exodus krapula

Mulla oli parisen viikkoa sitten mahtava, puhdistava, alkuvoimainen krapula. Krapulat on yleisesti täysin aliarvostettuja juttuja, joiden avulla ihminen matkaa kiirastulen läpi, nöyrtyy, ymmärtää pienuutensa ja lopulta kohoaa tavanomaisuutensa yläpuolelle.

Pidän epäilyttävinä ihmisinä niitä, jotka eivät näitä koe. Mitä heillä on salattavaa? Miksi he eivät heittäydy?

Jos ihminen on kaltaiseni kontrollifriikki, totaalihangover on ainoa tila kun minut saa oikeastaan rennoksi. Tunnen jopa, että olen silloin mahdollisesti aidoimmillani. Välitän aika lailla siitä, mitä muut minusta ajattelevat, mutta krapulassa irtaudun sosieettien paineista ja painan pääni rauhallisesti vessan lattiaan. Se tuntuu kylmältä ja turvalliselta.

Hankin krapulan mieluiten viskillä. Savuisella ja skottilaisella. Viimeksi meni tiliotteen perusteella 15 kappaletta. Ja viinit ja safkat sitä ennen. Että ei tässä mistään pikkutissuttelusta ollut kyse. Kun minä juon, se ei ole naisellista puuhaa.

Olen saanut joskus melko tyydyttävän krapulan aikaiseksi myös tequilalla (roseella) ja muutamia kertoja ihan viinilläkin. Mutta ei ne ole kyllä mitään verrattuna alkukantaiseen viskikrapulaan. Viskin kanssa se menee näin: heräät aamulla, eikä mitään tajua vielä, miten pahalta kohta tuntuu. Vasta sellainen hiipivä avuttomuus ilmassa.

Nouset sieltä, minne oletkin sitten sammahtanut, useimmiten olen itse joko omin avuin tai kaverin kannattelemana selvinnyt sänkyyni, kerran pari olen löytänyt itseni alakertani vessan lattialta. Viimeeksi heräsin hotellista, Lahden Cumuluksesta. Noniin. Nouset ja ihmettelet, että onkohan asiat ns. kunnossa, onko puhelin, rahat lähietäisyydellä. Olet toivottavasti yksin, etkä vieraassa seurassa. Et missään ns. väärässä paikassa. Jos nämä kohdat täyttyvät: menee jo hyvin. Itselläni näin useimmiten on. Kerran olen kadottanut kännykän ja kerran rakkaan sormuksen. En ole koskaan herännyt oudosta paikasta, jos omaa vessaa ei katsota sellaiseksi. Aika pienillä vahingoilla siis, kun puhutaan aikamoisista tajunnan alentunteista tiloista. Kellon tarkistus kohdallani osoittaa yleensä, että on varhainen aamu.

Korostan tässä vaiheessa, koska siis tosiaan välitän jossain määrin siitä mitä ihmiset ajattelevat -niin, koen kunnon krapulan yleensä 1-2 kertaa vuodessa. En aina silloinkuin siihen tähtään. Joskus se pakenee luotani ja sieluni ei saa kaipaamaansa varjosta valoon vaellusta. Joskus se tulee yllättäin ja silloin se on parasta. Niin kävi viimeeksi.

Mutta siis, vessaan selvittyään alkaa tuntua pahalta. Haadeksen kuolettava voimat iskeytyvät vatsaan ja oksettaa. Yleensä rajusti ja monta kertaa. Niiden jälkeen olo on taas kuin lottovoittajalla. Parhaimmillaan huolettoman hilpeä. Tekee mieli jakaa oma selviytymistarina jonkun kanssa.

Hetken päästä positiivisuus kokee matalasuhdanteen ja olo heikkenee voimallisesti. Tässä kohdassa olisi tärkeää aavistella oikein, elää oikein intuition laajoilla äärirajoilla. Mikä on oikea juoma? Oikea eines? Onko nyt sellainen vaihe, että suihku helpottaa? Vai peti?

Viimeeksi krapulani kumuloituminen aivan megalomaaniseksi johtui siitä, että vaihtoehtoja ei ollut. Oli periaatteessa mentävä töihin tai siis koulutukseen, jonka päättymistä sitä oltiin oltu juhlimassakin. Päivä vierähti vessaan säntäilyssä ja kesäyliopiston vessan lattiaa hamutessa. Ulospäin näytin varmaan säälittävältä ihmisrauniolta, mutta sisälläni elin voimaisaa kevättä ja syntymistä.

Krapula aaltoilee hyvästä huonoon, pienin askelin kohti hetkeä, että jotakin voi syödä luottavaisin mielin. Tämän milestonen jälkeen saattaa iskea iso luovuustunne. Mieli kristallisoi elämän perusasiat eteesi: mistä haluat pitää kiinni, mikä on kaunista ja oikein. Sitä oiken liikuttuu siitä, miten vähän on paljon.

Saattaahan siinä sitten iskeä muitakin vaiheita, mutta viimeeksi keskityin nollaamaan päätä seksifantasioiden sijaan.

Mitä vanhemmaksi tulee sen pidemmälle aallot ylettävät. Viimeeksi ensimmäinen päivä meni tyystin hunningolla ja vasta päivänä 2 kykenin luovaan toimintaan. Kyllä silloinkin vielä sielu värisi.

Pidän krapulan tuomasta eeppisestä lopputulemasta niin paljon, että se on oikestaa parempaa kuin humala. Parempaa ainakin kuin lasku. Nousua nyt ei voita mikään.

Puritaania absolutistia minusta ei tule, en näe siinä kerta kaikkiaan mitää järkeä.

Lasten nähden en juopottele, hullukaan ei halua krapuloida niiden ollessa samassa talossa. Mutta muulloin, silloin tällöin jatkossakin aion askeltaa viinan valtatielle. Eikä edes hävetä. Tähtään viskin kepeään vanhuuteen.. ainakin silloin kun lapsenlapset eivät ole kylässä. Elämä tyystin selvinpäin, jota omakin enimmäkseen on, se on hienoisesti yliarvostettua.

Mä en koskaan...

muuta Pohjanmaalle.

Uskon niin. Tää on jotenkin vierasta kulttuurialuetta. En osaa lukea ihmisten sanatonta viestintää, enkä tulkitse sanallistakaan oikein. Ihmiset sinänsä hauskoja, rohkeita, jopa repäiseviä. Ainakin ne, joita tapasin. Mutta ei. Mun koti ei oo täällä. Ennemmin vaikka siellä Rovaniemellä, siellä niillä oli pientä hulluutta silmäkulmissa. Jotain on the edge meininkiä.

Kokkola on tavallisen oloinen suomalainen pikkukaupunki, jolla on merkittävä menneisyys. Yllättävää, mutta täällä on koettu monenmoisia sotavaiheita ja vielä venäläisten toimesta, vaikka voisi ajatella, että eikö ne ole ollet ns. kaukana kotoa. Niinku minäkin.

Yövyin Sokos hotel Kaarlessa. Ihan okei, sisällä ei osaa sanoa onko Helsingissä, Varsovassa vai Köpiksessä. They're all the same. Aamupala oli parempi kuin Oulun Holiday Innissä, mutta vähemmän sanomalehtiä tarjolla. Eikä ollut graavilohtakaan. Puuroon oli taas kaikkea kivaa rouhetta ja hulautettavaa, laajin juustovalikoima so far, tuoreita hedelmiä mukavasti: kiwiä, veriappelsiinia, päärynää, omenaa ja melonia. Paikallislehden pääaiheisto näytti olevan homekoulut, niinkuin Oulussakin.

Huone oli taas tosi rauhallinen ja mukavin sänky tällä turneella ja tyyny aivan täydellinen.

Olen pettynyt omaan suoritukseeni. Kuvittelin, että kun mulla, kiireisellä yh-äidillä on peräti kolme iltaa aikaa rentoutua hotellihuoneessa, ehdin sheivata sääriä ja katsella telkkaria, olla light hearted ja puhdistaa ihoa. Voi jeesus ei tosiaan. Vanhoissa meikeissä olen kaatunut iltaisin punkkaan, yrittänyt livistää aamusuihkusta ja nukkua vähän pidempään, telkkaria en ole ehtinyt avata, enkä varsinkaan olla mitenkään kevyen tyytyväinen. Olen stressaantunut, väsynyt ja huono ihminen, vaikka mut laitettais minne.

En osaa edes hotellikuolla. Pah. Kun minä saavun hoodseille kierrän maanisena vaikka missä räntäsateessa paikalliset nähtävyydet ja museot. En osaa pysähtyä. Slow life. Hah.

Kokkolassa on: sisustusputiikkeja, etnisiä ravintoloita, miehekkäitä miehiä ja julmetusti kauppoja. Ja olihan se vanhakaupunki kaunis. Ihankuin olis kävellyt johonkin Kaari Utrion romaaniin. Tai johonkin omaan menneeseen elämään. Mun yksi sukujuureni on rannikolta, Iniön Grönlundeja, merimiehiä ja sellaisia. Täytyy käydä sielläkin, ensi kesänä menen.

positiivista psykologiaa -wau.

Seuraavissa bloggauksissa aion keskittyä pyörimään vielä enemmän oman navan ympärillä. Uskon, että yksityinen on kuitenkin yleistä ja en ole ainutlaatuinen mietteissäni. Mietin tällä viikolla erityisesti itseäni ja ns. uraani.

Olin hiljattain positiivisen psykologian luennolla opiskeluihini liittyen ja koin Taina Laaneen (http://www.positiveplanet.eu/ ) luennolla melkoisen valaistumisen. Meillä ihmisillä on ensinnäkin luontaisia vahvuuksia, kykyjä ja haluja, joita tekemällä ja kehittämällä me saamme lisäenergiaa ja voimme hyvin. Nämä vahvuuden ovat näkyvissä jo lapsuudessa, ne ovat niitä asioita, joiden tekemisesta nautimme ja saamme voimaa.

Minä olin lapsuudessa ujo, pidin lukemisesta ja erityisesti historiallisista tarinoista, lasten Raamatusta ja omista puuhailuistani. Minulla oli kavereita, joiden seurassa otin yleensä johtoroolin ja olin suhteellisen peloton kavereita puolustaessani. Saatoin ohjailla tekemisen kohdetta ja olla neuvomassa ja päsmäröimässä. En kouluaikana koskaan kokenut tarvetta bestis-kulttuuriin tai johonkin tyttöryhmään kuulumiseen, paremminkin pyörin kiinnostueena ryhmittymien välimaastossa, hoidin ryhmien välistä tiedonkulkua. Olin kova juoruilija. Lempiaineitani olivat äidinkieli, historia ja uskonto ja olin yleensä luokkani parhaita ainekirjoittajia. Kirjoitin myös vapaa-ajalla. Keräilin erilaisia sanontoja, runoja ja jopa latinankielisiä lausahduksia vihkoihini. Suomensin huomattavia määriä lempimuusikkojen tekstejä. Lueskelin astrologiaa käsitteleviä opuksia. Maistelin haltioituneena makuja, erilaisia ruokia ja katselin äitiä keittiöpuuhissa kyllästymättä. Latasin lisävoimaa elokuvista. Rakastin kirjastoja.

Positiivisen psykologian mukaan urakriisissäni minun tulisi kääntyä tarkastelemaan nimenomaan näitä luontaisia, energisoivia vahvuuksiani. Teenkö nyt työtä, jossa näitä vahvuuksia pääsen käyttämään ja saamaan siten lisäenergiaa?

Toiseksi meillä ihmisillä on kykyjä, joita olemme kehittäneet jo lapsuudesta asti. Nämä kyvyt saattavat nykyisin olla jopa sellaisia taitoja, että ne ovat lähellä meidän alkuperäisiä vahvuuksia. Ero on vain siinä, että ne eivät tuo lisäenergiaa, vaan saattavat jopa kuormittaa. Nämä taidot on ehkä alunperin omaksuttu toisia ihmisiä varten, meitä on viety niitä kohti vanhempien, ystävien tai koulun toimesta.

Olen nykyisin suhteellisen sosiaalinen ja tulen toimeen ihmisten kanssa, halutesssani saatan vaikuttaa jopa karismaattiselta. Olen opetellut sosiaaliset taidot aika nollatilanteesta, en ollut suosittu ja kotona oli epävarmuuden, jopa väkivallan tunnelmaa. Oli pakko kehittää eloonjäämiskykyjä, lukea ihmisiä ja eleitä, päätellä kiivasti mikä johtaa mihin ja miten vältetään epätoivottu lopputulos. En ole alkoholistiperheen lapsi, mutta jokainen sellaisesta perheestä tuleva tietää, mistä kyvyistä nyt puhun. Opit selviytymään, opit olemaan luottamatta keneenkään, opit pitämään pään kiinni ja opit olemaan tarvittaessa aseistariisuva.

Opettajan työssä nämä kaikki taidot ovat ihan loistokäytössä, ongelma vain on, että nämä siis kuormittavat. Kun tein aineenopettajan työtä yläkoulussa olin kotiin tullessa väsynyt, kiukkuinen ja melkein nöyrä, vaikka tunnit olisivat menneet hyvin ja tiesin olevani osaava ja pidetty. Ihmettelin miksi en jaksa tehdä hommaa, jossa olen hyvä? Opettaessani historiaa olen vahvuusaluuella, sytyn ja elän, mutta tupakoivien teinien perässä puskissa juokseminen ei millään tasolla ole vastaus sisäisen kysymykseeni. Minulla esimerkiksi ei ole luontaista tarvetta tai halua auttaa toisia. Siis sellaista oikeaa hoitsuviettiä. Tottakai pidän kavereiden asioiden ja ongelmien vatvomisesta ja koska en ole elänyt mitenkään yksikertaista tai helppoa elämää, osaan samaistua ihmisten tilanteisiin. Muutamat työtehtävät, joissa olen ollut, ovat kuitenkin olleet suunnattuja ihmisille, jotka saavat kicksejä toisten auttamisesta. Minä olen tehnyt lastensuojeluilmoituksia, istunut palavereissa, joissa päätetään lapsen kannalta isoista asioista ja olen tuntenut olevani aivan väärän laivan ohjaksissa. En syty vallan tunteesta ylipäätään. Mä palan vapaudelle.

Kolmanneksi meillä on piileviä vahvuuksia. Sellaisia, joita emme ole löytäneet toistaiseksi, mutta jos yhtäkkiä löydämme sellaisen, olo on kuin olisi tullut kotiin. Tämän mä osaa, voi tästä mä nautin. En valitettavasti ole löytänyt aikuisuudessani kauheasti näitä, toivon että esimekiksi jooga olisi joku piilevä juttuni ja tekisin sitä hurjassa flowssa loppuelämäni, mutta ei. Valitettavasti salassa ollut vahvuuteni ei ole itseni kurittaminen nälkää näkemällä. Olen erittäin vahvasti lahjakas nautiskelija.

Viimeiseksi meillä on heikkouksia. Olemme näistä yleensä hyvin tietoisia, koska vanhemmat, kaverit, koulu ja työyhteisö ovat innokkaita kertomaan niistä meille. Olemme saattaneet käyttää mittavan määrän energiaa ja voimia siihen, että nämä heikkoudet muuttuisivat osatuiksi taidoiksi, että emme jäisi niistä kiinni, että emme olisi niin huonoja. Tämä on ihan väärin! Positiivisen psykologian mukaan heikkoudet pitää hyväksyä, mutta niihin ei tuhlata aikaa! Jotta ihminen voi tulla onnelliseksi, hänen ei pidä miettiä asioita, joissa hän on huono, asioita, joita hän tekee toisten vuoksi, vaan hänen pitää sukeltaa omien vahvuuksien mereen. Tekemällä asioita, joissa on hyvä, joista saa nautintoa ja energiaa, oikea onnellisuus ja sisäinen rauha voi tulla.

Kun minä siis pakersin vuosi sitten punttisalilla ja jumpassa, yritin ottaa niskalenkkiä heikkouksistani. En ole liikunnallinen ja en saa siitä mitään muuta irti, kuin että tunnen olevani sosiaalisesti hyväksytty ja oikeanlainen ihminen. Kun kirjaprojektissani pääsen kirjoittamaan, lukemaan lisää historiasta ja pohtimaan erilaisia ilmauksia, olen vahvuusalueellani. Pääsen flow-tilaan. Pääsen siihen välillä tässä bloggailussakin.Saan lisäenergiaa edelleen, nyt aikuisena lukemisesta, kokkailusta, astrologiasta, leffoista, yksinolosta omissa puuhissani. Nyt pitää vielä keksiä ammatti, jossa voisin toimia vahvuusalueella enemmän. Ja vähemmän omien heikkouksien ja opittujen taitojen ristipaineessa.

Palaan asiaan.

vuoden parhaat

Koska aina loppuvuodesta on lupa olla nostalginen, käytän tilaisuutta hyväkseni, vaikka olenkin nostalginen melkein aina. Blogi saattaa olla hiljaiselolla nyt muutaman viikon, sillä keskittymiskykyni kohdistuu edessä odottavaan Floridan matkaan, jonka sitten kyllä raportoin tänne kaikkine käänteineen.

Muutenkin elän jänniä hetkiä, sillä olen haeskellut uusia hoodseja urapolulleni ja oletan käyväni ainakin muutamissa työhaastatteluissa lähiviikkojen aikana. Kokemukset niissä todennäköisesti kyllä aiheuttavat purkautumisia tähänkin suuntaan. Toivottavasti onnistaa ja pääsen hyppäämään seuraavaan kohtaan elämää.

Vuoden paras leffa oli ehdottomasti Melancholia. En aio katsoa kyseistä leffaa uudestaan. Se oli karmaiseva, riipaisevan kaunis, älykäs ja pelottava. En ole itse koskaan ollut oikeasti  masentunut, vaikka teininä depiksen maastoissa kuljinkin ja katsottuani tämän leffan pelottaa, että joskus masentuisin. Toisaalta uskon, että kun uskaltaa omaan alitajuntaan tuollalailla sukeltaa, se voi olla reissun väärti. Taidan silti jättää väliin.

Melancholiasta tässä.

Vuoden parasta musaa oli Adele. Upea nainen, mieletön ääni ja hienot viisut.

Vuoden aistillisin hetki oli Roomassa. Ar Galletto 102 Piazza Farnese. Ihanaa ruokaa historiaa puhkuvalla aukiolla, taustalla joku kaukainen musiikin vire ja edustalla Ranskan diplomaattikekkerit, korkeita korkoja ja mustia autoja. Seurassa mies, joka oli jaksanut Rooman rundin kanssani urhoollisesti (olen aika kova tyttö kiertämään museoita). Puitteet illalliselle terassilla ilta-auringossa olivat nämä:



Vuoden saavutus: voisi olla kirja, joka julkaistaan näinä päivinä ja vaikka en ole projektin ainoa kirjoittaja, tämä oli kuitenkin neitsymatkani. Toisaalta olen uskaltanut hypätä. Olen uskaltanut jättää taakseni negatiivisia ihmisiä ja negatiivisia yhteisöjä, välittää piupaut muiden ihmisten mielipiteistä ja kulkea omaa polkuani. Minä en käy parkkeeraamassa omia negaatioita muiden nenille, joten odotan yhtä kunnioittavaa kohtelua muilta. Myös ensi vuonna.

Vuoden paras kirja: tällä kertaa ajatuksissa on eniten se viimeisin: Michael Monroen elämänkerta. Se ei ole erityisen hyvin kirjoitettu, se kaunistelee, siinä on paljon tylsää ja se ei välttämättä kerro paljon uutta pääkohteestaan, jos on tämän vaiheita seurannut '80-luvun alkuvuosista asti. Mutta: se on jotenkin aika aito faniteko kirjana ja koska Master Monroe on kiinnostanut minua vuosikymmeniä, elin aika voimalla lukukokemusta läpi, pläräsin youtubea, selasin omia levyjä, avauduin kaikille, jotka jaksoivat kuunnella...

Vuoden parasta ruokaa söin tamperelaisessa Ravinteli Berthassa ja kotona meillä syötiin paljon tätä eri versioilla ja tätä ja tätä unohtamatta korvapuusteja (paras ohje on raesokerilaatikon sivussa) ja blinejä eli näitä. Toivottasti Floridan matka Pikku Havannan mustapapuineen ja kuubalaisine rytmeineen, Key Westin kuulu limekakku ja muut maut tuovat uusia inspiraatioita ruokakokeiluille.

Parasta tv-ohjelmaa oli Downton Abbey, vaikka siinä olikin tiettyä saippuaoppeeramaisuutta.

Paras mediatapahtuma oli tietysti Katen ja Williamin häät. Olen ahnaasti seurannut rouvan pukuvalikoimia ever since. Ja odotan milloin tulee vauvauutisia tietty.

Työuran kokemuksia oli vaikka mitä kiinnostavia: olen esittäytynyt Tampere-talon lavalla, olen opettanut päätoimisesti uskontoa (jossa en ole pätevä, mutta jos elämä olisi eri, opiskelisin uskontotieteitä for sure, tykkään uskonnon opettamisesta oudon paljon), olen kirjoittanut kirjaa, olen ollut esimiestehtävissä, olen ollut työtön, olen opiskellut ratkaisukeskeistä valmennusta ja astrologiaa..

Parasta tässä vuodessa ovat olleet matkat: Edinburgh, Rooma, Lontoo, Pariisi, Tukholma - ihania kaupunkia kaikki!

Ja niin, olen aloittanut tämän bloggaamisen. Tämä on 187 postaus. Lupasin jossain vaiheessa jatkaa ainakin sinne 200 paikkeille, joten matka jatkuu. (Ja naisella on aina oikeus muuttaa mieltään, sanoi Shakespeare).