Joulukalenterin luukku 13: Lucian pulla

Lucian päivän vietto tulee Ruotsista, jossa 1600-luvulta alkaen on syöty aamuvarhain ateria lussebit jo aamutuimaan klo 2. Ilmeisesti Saksasta levisi Ruotsiin tapa valkoisiin puetusta jouluolennosta, Kristus-lapsesta, jolla oli palava kynttilä päänsä päällä. Ruotsissa tämä tosin sekoitettiin iloisesti pyhimys Luciaan, kauniiseen blondiin naiseen, vaikka alunperin Lucia oli kaiketi italialainen brunetti. 

Vuodesta 1930 lähtien Suomessa on järjestetty mittavia vaaleja sopivan blondin löytämiseksi ja kulkueita läpi kaupungin. Perinne on levinnyt suomenruotsalaisilta suomenkielisillekin, samalla muös pullat ja laulu on tullut tunnetuksi. Pullat eivät saa olla liian makeita, niiden pitää olla kuohkeita, pehmeitä ja kellertäviä. Tässä hyvä ja testattu ohje Anna Bergenströmin kirjasta Joka kokin keittokirja.

Lucian pulla
200g voita
5 dl punaista maitoa
2 pkt sahramia
1 pkt hiivää
suolaa
2 dl sokeria
3 rkl haaleaa vettä
16-18 dl vehnäjauhoja
2 munaa
rusinoita koristeluun
muna voiteluun

Sulata voi, kaada sekaan lämmin maito. Murenna mortttelissa sahrami sokeripalasen kanssa. Murenna hiiva kulhoon, lisää sokeri ja suola ja haalea vesi. Sekoita sahramimaito sekaan. Sitten sekaan muna ja lisää sekoitellen vehnäjauhoja. Vaivaa, sekoita, työnnä kädet sekaan, laula joululauluja.

Anna kohota puolitoista tuntia. Pyörittele pitkuloiksi ja kääri pulliksi, kohota, voitele munalla ja paista 200 asteessa kullankeltaisiksi. Jäähdyttele hyvin peitettynä, etteivät kuivahda.

Joulukalenterin luukku 7: Graavilohi

Graavilohta löytyy meidän joulupöydästä aina. Sitä löytyi tietysti myös viime joulun Provencen herkkupöydästä, olihan porukoissa monta ruotsalaista ja niille graavilohi on elämän tärkeitä asioita. Ranskalainen anoppi tekee niin hyvää graavilohta että sitä on vaikea uskoa, epäreilua, että ranskalaiset hoitelee kaikki ihmeellisen vaikeat laittonsa, tarviiko niiden päteä vielä skandisafkoissakin?

Miehen perheessä graavilohi tarjotaan aina paahtoleivän kanssa, mutta itse tykkään siitä eniten saaristolaisleivällä tai uuniperunan täytteenä. Lapsetkin meillä vetää graavilohta siivukaupalla, kuka siitä nyt ei tykkäis?

Tänä jouluna meillä on graavilohta saaristolaisleivän kanssa. Alkupalojen joukossa. Samassa porukassa tulee varmaan pikku blinejä ja smetanalla, mädillä ja kaviaarilla. Voi olla, että alkupalat on mun mielestä melkein koko aattoaterian paras osa. Monta kertaa olen tarjonnut graavilohta "ruotsin laivan tyyliin" sinappikastikkeella, on se hyvää niinkin.

Graavilohi
1 kg lohifilettä
sekoita 40g sokeria, 1 tl rouheaa valkopippuria, 2 tl merisuolaa ja sivele ne lohifileen päälle.
Ripottele pintaan tilliä. Pistä jääkaappiin painon alle vuorokaudeksi tai pariksi ja kääntele välillä. Kuori talouspaperilla mausteet pois ja leikkaa siivuiksi. Tarjoa sitruunan tai sinappikastikkeen kanssa tai ihan vaan leivän päällä.

Sinappikastike
2 rkl Dijonin sinappia
1 rkl sokeria
2 rkl valkoviinietikkaa
1 dl oliiviöljyä
tilliä hyvin pieneksi hakattuna
Sekoita huoneenlämpöiset ainekset sekaisin, viimeisenä öljy. Anna maustua mielellään parisen tuntia jääkaapissa.

Meni niin kuin Strömsössä.

Olikin taas tavanomaista toimeliaampi viikonloppu, kuten edellisessä blogauksessa ennakoinkin. Helsingin keikalla ehdin kirjakauppaan ja ostin kirjoja kassillisen, tällä kertaa kuitenkin lähinnä lahjoiksi, mutta itsellekin sen Maihinnousun, josta on nyt mediassa kohkattu. 

Helsingin jälkeen perjantai-ilta vietettiin sitten Sirkus Finlandiassa. Show oli hieno kyllä ja meillä oli loistopaikat. En ole ihan vakuuttunut onko ne sirkusihmiset siellä tyytyväisiä työhönsä, jotenkin kaikki popcornin myyjästä romanialaisiin akrobaatteihin oli surumielisen oloisia. Suut hymyili, mutta silmät ei. Muistan viimeeksikin pohtineeni samaa, kun joskus 5-6 vuotta sitten oltiin Sirkus Finlandiaa katsomassa. Miksiköhän niin monet ihmiset muuten pelkää pellejä? 

Pellepohdinnoista siirryttiin sitten todella turvallisuusalueen ulkopuolella ja lauantaina startattiin kohti Vaasaa. Mun vanha opiskelukaveri asuu Vaasassa ja tätä reissua oli järjestelty jo kesästä asti.

Matkalla Vaasaan on peltoja, värikkäitä bussipysäkkejä, lehmiä, metsää, traktoreita, järviä, muuttolintuja, lakeutta ja pilvitaivasta...

Vaasassa syötiin pizzat kansallisellakin tasolla tunnustetussa Marco Polossa. Peruslätty. Tässä kohtaa itäsuomalainen noteraa viimeistään kylän kielitilanteen. Ruotsinkielinen seurueen jäsen saa luontevasti palvelua paikassa kuin paikassa, jotenkin vielä aavistuksen ystävällisemmin kuin enemmistösuomalaiset. Vai onko mulla suomalaiskansallinen itsetunto-ongelma?

Onhan sitä suomenruotsalaisuuden idyllistä temppeliä eli Strömsöäkin käytävä sitten vilkaisemassa.

Strömsössä ei ollut nyt tilanne päällä joten en päässyt mihinkään ikkunaan vilkuttelemaan kun ne siellä taiteilee telkkariohjelmaa. Alueella on muutamia opaskylttejä itse ohjelmaan liittyen ja kaunista tietty kuin postikortissa.

Tilastojen mukaan suomenruotsalainen tausta on jonkinsorttinen lottovoitto nyky-Suomessa. Musta voivat puhua ruotsiaan niin paljon kuin haluavat, mutta en ollenkaan hyväksy tätä pakollista ruotsin opiskelua, niinkuin olen aiemmin täällä manifestannut.

Oma jälkeläinen on tänä syksynä aloittanut ruotsin opinnot ihan innostuneesti ja sillä on tietysti hyvä syykin oppia ruotsia puhumaan, kun kotipesässä voi sitä taitoa harjoittaa kotihurrin kanssa niin paljon kun sielu sietää.

Mulle tulee tollaisissa kaupungeissa, joissa on jokapaikka täynnä ruotsinkielistä aineistoa muuten valtava tarve alkaa lausua niitä sanarimpsuja isoon ääneen sellaisella pizza-ruotsilla, jonka voin kuvitella olevan melko ärsyttävää. Jos mies hokisi jokaista koivistonkylää ja hataanpäätä idiootin tavoin ääneen, olis varmaan suhde koetuksella.

Strömsön tunnelmista ajeltiin sitten Raippaluodon siltaa ihailemaan, se on Suomen pisin silta kuulemma. Jos tästä jatkaisi vielä parikymmentä kilometriä, saapuisi sinne maailmanperintöalueelle, jossa maa kohoaa silmiinhavaittavaa vauhtia 8 milliä vuodessa. Jossain kohtaa siis Suomi ja Ruotsi on ainakin Vaasan kohdalla yhtä.

Sillan tuntumassa on ravintola ja kahvila, jossa on paikallista väkeä ja ruotsi raikaa. Tää on vastaavanlainen paikka kuin vaikka Pyynikin munkkikahvila Tampereella, onhan sitä natiivienkin kiva tulla parhaalle paikalla sumppinsa silloin tällöin nauttimaan.

Sillalla oli paljon tyyppejä kalastamassa. Tuli hetkellisesti tammikuun Key Westin matka mieleen, jossa kanssa oli siltaa sillan perään ja hirveesti kalastajia niillä.

Kyllä merinäkymässä on sitä jotain.

Mä en ole suuri kissainystävä, mutta tämän otuksen toimista olen lukenut facebookista jo monta vuotta, joten oli aikakin tavata livenä.

Vaasan Asevelikylän kaupunginosassakin pistäydyttiin, se on kuulemma valittu nyt tämän vuoden kaupunginosaksi. Aikamoinen idylli tämäkin ja suomenkielinen. Pastellisävyisten rintamamiestalojen rivistöt, isot tontit, vanhat omppupuut ja tienimistö Seitsemää veljestä. Monissa taloissa on suoritettu harkittu sukupolvenvaihdos eli nykyperheiden äidit tai isät on itsekin asuneet samoissa taloissa lapsuuden.

Siellä on erittäin camp-henkinen pururata johon paikallinen taitelija on taituroinut veistoksia. Nämä veljekset sitä rauhallisinta toteutustapaa. Pururadan yhteydessä on korsu ja juoksuhauta. Jessus sentään.

Kiitokset ihanille kavereille, että saatiin tulla ja nähdä, vaikka voittoa illan peleissä ei tullutkaan :) Pitää jatkaa treenailua.

Kiisseliä eller kräm?

Vitun kolmetoista on kai jonkun elokuvan nimi, mutta mulla onkin kotona sellainen. On aika raskasta olla teinin äiti. Ne on kiittämättömiä, epäreiluja ja lapsellisia -melkein mahdottomia voittaa sanallisessa taistossa. Sieltä kumpuaa mehevästä alitajunnasta kaikki ne hajoittavan riitelytyylin helmet: sä aina, sä et koskaan, sä pilaat senkin, silloinkin sä, ikinä et.... Ei paljon auta, että on pitkät yliopistolliset sivuaineet kasvatustieteissä, psykologiassa, erityispedagogiikassa ja sosiaalipsykologiassa ja että on ratkaisukeskeistä toimintamallia opiskellut. Lopputuloksena tekee mieli pistää alkukantaisessa tilassa raivoava tahtoteini hiljaiseksi salamasotataktiikalla ASAP.

Oman äidin kanssa en ole paljon riitaa päässyt haastamaan. Kylmänviileä äitini lähti vain menemään, kun olin 7-vuotias. Olenkin enimmäkseen pöyristynyt siitä vihasta, jota omilta lapsiltaan saa päin näköä. Kun vertaan omaa lapsuuttani siihen, mitä heillä on, en oikein ymmärrä, miksi he eivät päivittäin ole kiittämässä minua. Että on ylipäätään äiti. No eihän niillä tietysti ole vertailukohtaa. Ehkä hyvinvoivan perheen lapsista tulee tyytymättömiä, mutta ei nälkäisiä. Kun kasvaa puutteessa, on niin kova hätä sieltä pois, että ei aikuisenakaan mikään riitä. 

Kun on poissa toltaltaan perhekonfliktien takia, paras terapiakeinoni on mennä keittiöön. Armon tunne valtaa, kun osaa, näkee että onnistuu, asiat menevät niinkuin pitääkin...

Parasta rauhoittumissafkaa ovat turvalliset seitkytluvun retroruuat. Ja pulla specially. Leivoin niitäkin tässä kiisselimanian ohessa. Parhaat pullat tulevat raesokeripaketin takana olevalla ohjeella. Kiisselit teen sentään äidin ohjeella, jonka hän on joskus reseptivihkoonsa kirjoittanut.

Marjakiisseli

Keitä muutama kipollinen viinimarjoja ja mansikoita reilussa puolessa litrassa vettä, lisää vajaa desi sokeria. Kun väri alkaa marjoista irrota, sekoita 2 rkl perunajauhoja pieneen määrään vettä ja valuta se ohuena nauhana kiehuvan kuumaan nesteeseen. Ota liedeltä pois. Tarjoa maidon tai fiinimmin kermavaahdon kanssa.

Ruotsalainen alkoi sitten muisteloimaan omia lapsuusherkkujaan, kun minä vedin marjakiisseliä. Äppel kräm oli kuulemma niin mahtavaa. Sama periaate siis tässäkin. 

Omenakiisseli

Puoli kiloa omenoita kuoritaan ja paloitellaan ja keitetään puolessa litrassa vedessä. Reilu desi sokeria sekaan ja 1 kanelitanko. Keitä kunnes omenat ovat pehmeitä ja samalla systeemillä perunajauhot-vesiseos sekaan. Omppuja voi sitten vaikka perunasurvimella möyhentää. Ainoa oikea tapa on kuulemma syödä maidon kanssa, mutta kyllä se kermavaahto tämänkin kanssa oli nams.

aamukampa ja matkahaaveita

Kuutisen viikkoa kesälomaan. Ei meinaa jaksaa. Katselen päivittäin epäukoisena kalenteria. Noin kamalan pitkä aika vielä.

Olen painanut töitä viime heinäkuun puolivälistä alkaen, pitäen muutamia lomapäiviä syksyllä, joulun tienoossa ja viikon tammikuussa Floridan turneella. Olen tehnyt koko ajan kahta duunia eli päätyötä toimistotyöajalla ja sivutyötä eli kirjoittamista öisin, viikonloppuisin ja iltaisin. Kumpikin työ on minulle uutta, joten olen joutunut poistumaan turvallisuusalueelta koko ajan, harhailemaan pimeässä ja kaatuilemaan pusikkoihin. En ole muuten varma, olikö tämä vain kuvannollinen ilmaus..

Suurin osa kavereistani on opettajia, joilla on järjettömät lomat, lyhyet työpäivät ja vuosien kokemus alalta. Tekee mieli suorittaa väkivallan tekoja, kun ne onnekkaat kehtaavat valittaa väsymystään ja vatvoa kaipuutaan kesälaitumille.

Toisaalta olen ihan tämän itse valinnut. Ennen kirjaprojektia olin neljän eri järjestön hallituksessa ja päätyön lisäksi pyyhälsin illat kokouksissa. Kiirettä on vissiin pitänyt jo monta vuotta.

Olen lisäksi päävastuussa kolmesta lapsesta. Kun olin vielä naimisissa, exä työskenteli joko kaukana 100 kilometrin päässä tai YK-joukoissa tai vuorotyössä tai kuitenkin niin, että meillä ei koko kymmenen vuoden liiton aikana esimerkiksi ollut kertaakaan yhteistä kesälomaa. Tämä onnistuu, kun mies on armeijatason strategi.

Ensi kesänä minulla olisi mahtavat 5 viikkoa lomaa ja pidän vielä palkatonta päälle 2 viikkoa. Näistä viikoista kaksi lapset ovat isällään. Hurjaa on! Osaanko edes laskeutua lomafiilikseen tämmöisen taipaleen jälkeen?

Kiivasta matkasivustojen selailua olen harrastanut jo kuukausia.

Lasten kanssa lennämme Roomaan heinäkuussa, sieltä vuokra-autolla Pompeijiin ja Napoliin, josta rantsuhotelliin pariksi yöksi ja loput ajasta Rooman mahtipontisilla nähtävyyksillä. Erityisesti kaksi vanhinta nimenomaan valitsivat tämän kohteen, sillä koulun historian tunneilla on juuri käyty antiikin ajat läpi ja esikoinen aloittaa latinan opiskelun syksyllä. Rooma kierretään täsmänä: Pantheon, Colosseum, Forum Romanum, Pietarinkirkko ja pakolliset suihkulähteet. Trastevereä ja Tiberin rantoja on taivallettava myös, jos aikaa riittää.

Lasten kanssa matkustaminen ei tosin ole mitään lomailua. Maratonkävelyjä paahtavassa auringonpaisteessa, raunioita, kirkkoja..narinaa ja marinaa.. mutta sentään italialaista jäätelöä, pizzaa ja Välimeren aaltoja. Kyllä siitä varmaan taas ihan hyvä tulee.

Miehen kanssa on viikko aikaa tehdä jotain omaakivaa. Lähdemme todennäköisesti turneelle Ruotsiin: Uppsalaan, Birkaan, Vadstenaan, Göteborgiin, Malmöön ja Båstadiin. Jiihaa! Olen lapsuudessa matkaillut paljonkin Ruotsissa, mutta niinkuin kaikki tietävät sehän on ihan turhaa alle kouluikäisenä. Muistan suklaiset kookosleivokset, juustosnaksut ja korkeat sillat joita pitkin junat hoippuivat kohti Ludvikan kummilaa.

Esikoistytär matkaa kaverin kanssa Ranskaan kielikurssille miehen vanhempien hoteisiin viikoksi. Kyseessä on oikea kielikylpy, sillä miehen vanhemmat eivät puhu sanaakaan suomea. Tytär on  opiskellut a-ranskaa, joten kyllä sieltä selkäytimestä luulisi jo jotain irtoavan. Tämä on ensimmäinen kesä, kun jälkeläinen matkustaa enemmän kuin minä. Huolestuttavaa.

Lisäksi kesällä teemme näitä perinteisiä: paljon rantsuilua Tampereella, pyrähdys Savoon, Astuvansalmen kalliomaalaukset on vihdoin perillisille esiteltävä ja ehkä jotein autoilua rannikolla.

Tule, tule, kesä pian.