Torpparisuvun jälkeläinen voi meidän aikoina kiertää ihan niin monta kartanoa ja talonpoikaispytinkiä kuin haluaa. Kartanoita ja pappiloita tässä maassa riittää ja tosi monet ovat elpyneet uuteen kukoistukseen, ainakin kesän ajaksi.
Aloitin turneen vähän vaatimattomasta, eli Marjamäen pajutilalta Kangasalan puolelta. Kävin siellä kaverin kanssa kakkukaffella. Amerikkalainen suklaakakku on pomminvarma äklötys ja koko palasen pystyvät syömään vain todelliset tekijät - taas jäi itseltä kesken. Tilalta saa ostaa kaikenlaista hienostunutta ranskalaistyyppistä sisustustavaraa, joka on hinnoiteltu hieman yläkanttiin..mutta käymisen arvoinen kaffittelupaikka ehdottomasti.
Sitten lähdimme perinteiselle Savon turneelle, joka alkoi suosikkikartanosta eli Tertistä. Tertin kartanossa on hauskat vesikannut ja seisova lounaspöytä katettuna joka päivä. Hinta on hunajainen ja vaikka safkat olivat taas hyvät, vähän ryöstön makua tässä putiikissa on. Kartano oli ahdettu täyteen äänekkäitä keski-ikäisiä suomalaisia ja me istuimme ulkona sateen ropistessa katokseen. Koitimme lämpimiksemme saada lautaset täyteen marimekkokansan vyöryessä päälle, lapsiakin tuupittiin ihan mennen tullen herkkupöydän äärellä - tätä ei kyllä tapahdu edes Italiassa. Kukaan ei edes pyytänyt anteeksi, huitaisivat vain ohi mennessään. Toisaalta savolaiseen tyyliin joka paikkaan jäätiin tukkimaan kulkuväylät ja jorisemaan joutavia välittämättä vähääkään haluaako joku päästä ohi.
Jotenkin Tertin niin hienostunut konsepti kärsii siitä, että on vain rahastaminen mielessä. Viittaan tässä suosikkiravintolaani Berthaan, sillä vaikka he pitävät lomat, pyhät ja vapaat - ja vaikka saisivat helposti tuvat aina täyteen: he eivät ota enempää väkeä sisään, kuin mitä ehtivät palvella kunnialla. Kun lomaillaan, ehditään myös kehittää menuuta ja makuja, ei vain ryöstöviljellä samoja ideoita over and over.
Kukaan ei minulta kysy, mutta neuvoni on nyt ilmainen: lasketaanko hintoja ja ollaan reilusti kansan syvien rivien suomalainen buffapöytä vai sanotaanko reilummin ei sisäänpyrkiville joukoille, jolloin paikassa säilyy tunnelmaa, ruuasta voi nauttia rauhassa ja ruokailija saa tarvitsemaansa palvelua ja huomiota, jota tuolla hinnalla olettaa saavansa.
Sitten poikettiin metsään. Ristiinasta löytyvät Pohjoismaiden suurimmat kalliomaalaukset Astuvansalmesta, jonne ravattiin suomalaisessa kesäsäässä: kaikkea muuta taisi tulla niskaan, ei sentään lunta. Välillä paistoikin.
Ei hämmästytä että kampakeraamisen ajan väki on tänne piirrellyt, alueella on selvää magiikkaa. Ilmeisesti porukka on hakenut piirroksilla itselleen metsästysonnea sillä alue on arkeologisten löytöjen valossa todettu varhaisten metsästäjien kulttipaikaksi.
Maalaukset ovat noin 5000 vuotta vanhoja ja sisältävät tyypillisiä rituaalikuvia: hirvi, kädenjälki, sarvipäisiä shamaaneja ja erikoisuutena aseistautuneen naishahmon.
Maalausten vieressä on Pien-Toijalan talonpoikaismuseo, jonka vanhimmat rakennukset eli savupirtti on 1600-luvulta, noin vanhoja säilyneitä puutaloja ei Suomessa ole varmaan monia. Tila on ollut saman suvun hallussa sieltä asti ja suvun uusin polvi asuttaa läheistä taloa, joka on vuodelta 1939.
Museo käsittää parikymmentä rakennusta viimeisten 400 vuoden ajalta ja esineitä sinne on koottu satoja. Jos tänne tulee lasten kanssa Koiramäen-kirjasarjaa on syytä vilkaista ennakkoon ja avot - lapset pärjäävät ihan hyvin.
Vaikka oli siellä hauskojakin juttuja, tässä esimerkiksi pirtukanistereita, jotka lavastettu vähän sivistyneemmän näköisiksi :)
Tie vie pienelle piian tuvalle, toinen rakennus on ehta savusauna. Sanoisin että aika suomalainen miljöö. Vaikka kai nykylapsille ABC-huoltamo on se suomalaisin näky.
Kävimme myös Juvan suunnalla, Mikkelin taidemuseon näyttelyitä katsomassa, tarkistamassa Mannerheimin sijainnin Mikkelin torin laidalla ja bongasimme paljon venäläisiä, natiivisavoa herkusti viäntäviä ja tyttären mukaan huomattavan määrän lyhytjalkaisia ihmisiä. Juu, taidamme olla täysin hämäläistyneitä nykyisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti