En ole nukkunut kahteen tuntiin. Katselen ikkunasta
laskeutuvia lentokoneita, joita tähänkin aikaan vyöryy kentälle tasaiseen
tahtiin ja juon sikakallista Hiltonin pullovettä. Taustalla miljoonakaupungin
valomeri, tuolla jossain on vissiin Inglewood ja ja toiseen suuntaa lähtiessä
vastaa tulee Tyynenmeren loiskeet. (Sitä ei muuten enää kirjoiteta Tyyni
valtameri niin kuin mulle koulussa opetettiin, olen täällä 40v synttärimatkalla
ja monesta kohtaa huomaa, että ei ole enää mikään tyttönen).
Olen lentänyt viime vuosina rapakon yli noin kahden vuoden
välein. Blogissa on tarkat selostukset edellisestä reissusta Floridaan, Key
Westiin ja Miamiin vuodelta 2012. Pari vuotta aiemmin vietin viikon New
Yorkissa. Asuin parikymppisenä Tennesseessä, joten silloin tuli näitä lentoja
tehtyä enemmänkin, mutta voi, ajat ja nainen oli silloin toiset.
En muista että nuorempana tänne suuntaa jet lagi olisi ollut
kovin kummoinen, ja toisaalta itärannikko ja etelävaltiot on vaan sitä noin 7
tunnin aikaeron aluetta. Tänne on 10 tuntia ja varmaan ne pari bonustuntia,
tässä nyt tuntuu. Väsynythän tässä siis aivan varmasti olen.
Lähdimme miehen kanssa matkalle Pirkkalasta aamulla klo 6.15
koneella Tukholmaan. Meidät buukattiin jo aamulla lopuille lennoille LAXiin
asti, mutta neuvottiin ottamaan laukut turvatarkastukseen Chicagossa ja
tipauttamaan se uudestaan transfer droppiin.
Tukholmassa oli parin
tunnin vaihtoaika mikä meni sulavasti loungessa, mies on hankkinut näitä eri
lentoyhtiöiden jäsenyyksiä ja niihin liittyviä kortteja, joten ekaa kertaa
elämässäni fiilistelin lounge-eloa. Tosi keski-ikäistä. Tähän rauhallisempaan ja
tavallista odotustilaa viihtyisämpään loungeen pääsi maksamalla 15 euroa ja
paikan päällä on sitten erilaista syötävää, uudet lehdet ja mukavat tuoli.
Syötiin aamumyslit, leivät Kallen mätitahnoineen ja hedelmät, sekä useampi
kuppi kahvia ja mehua seuraavaa Chicagon lentoa odotellessa.
SAS kutsui jo hyvissä ajoin matkaajat portille ja täytti
meidät, pääasiallisesti ruotsalaisen keski-ikäisen tai vanhemman väen,
koneeseen. Sitten ilmoitettiin erinäisistä ongelmista ja loppujen lopuksi
istuttiin koneessa parisen tuntia, ennen kuin kaarrettiin kiitoradalla. Tähän
vielä päälle yli kahdeksan tunnin lento Chicagoon. O Well.
Tuollaisella seniorilennolla näytti olevan aika välitön tunnelma ja tuntemattomat kävivät juttusille ja kertomaan edellisistä Atlantin
ylityksistään. Vähän kehuttiin toisille, kuinka monessa osavaltiossa on jo käyty ja sen
sellaista. Yksi ruostalainen vanhempi nainen oli muuten menossa
yllätyskäynnille hyvän ystävänsä luo, joka täyttää tänään 70vee, synttärikaima!
Kuin iso sattuma!
 |
| Alla Grönlanti |
 |
| Näitä ihania lentokonesafkoja.. |
 |
| Chicago yläilmoista |
Juttelin pitkään edessä istuvan supersuloisen suomenruotsalaisen
mummon kanssa, joka oli menettänyt syksyllä aviomiehensä ja nyt talvella
koiransa ja oli matkalla tyttären ja lastenlasten luo Phoenixiin. Siellä oli
kuulemma avioerocase meneillään. Kahdeksankymppisen mummon energioita piti
kyllä ihmetellä, maisteli viiniä, katseli leffoja, jutteli ohi hipsivän väen
kanssa ja tutustui kaikkiin lentoemäntiinkin siinä sivussa. Toivottavasti itse
olen tuossa iässä yhtä reipas.
Chicagoon saavuimme siis yli tunnin myöhässä ja jännitystä
riitti, selvitäänkö maahantuloselvityksistä tarpeeksi nopeasti, jäljellä oli
seuraavaan lentoon tasan kaksi tuntia aikaa.
Chicagon selvitykset olivat kuitenkin tosi sujuvat ja melko nopeat,
verrattuna Miamin kaaokseen tai New Yorkin pikkutarkkaan meininkiin. Mutta kyllähän tämä Amerikan matkailu on niin
eri juttu tänään, kuin nuorena huimana ’90-luvulla.
Täytä ennakkoon ESTA-lomake ja maksa se. Täytä koneessa
lisäselvitys. Jonota tarkastukseen, jossa sulta kysellään mitä täällä teet,
otetaan kummankin peukun sormenjäljet erikseen kahden käsikuvan kanssa ja
profiilifoto, joka ei ollut fb-statustasoa, if you know what I mean. Sitten
laukut hihnalta mukaan ja turvatarkastukseen, jossa kävelet siihen
läpivalaisukaappiin. Uusi jono vielä laukkujen tipautuspaikalle ja sitten kiihdytys
shuttlelle, joka vie American Airlinesin lähtöterminaaliin. Ehditään lopulta
Losin koneeseen todella hyvin, sillä sekin on myöhässä tunnin.
Chicagon lentokenttä oli tosiaan uusi tuttavuus ja on
sellainen samantyyppinen ainakin Washingtonin ja New Yorkin Newarkin, sekä
Memphisin kanssa, eli jotenkin rautatieaseman oloinen, ainankin näiden domestic flightsien alueella.
Mies sai jo shoppailuhanat avattua ja osti Chicago Black
Hawksien t-paidan kentältä. Itsekin katselin intiaanipäällikön mukia, mutta ei
vielä tässä kohtaa, kun kahden viikon päästä palataan Chicagon kautta, pitää
sitten pistää viimeiset taalat menemään.
Lento länsirannikolle sujui omalta kohdalta ainakin ihan
muissa maailmoissa. Luultavasti nukuin suurimman osan matkaa, mutta sellaista
liskojen unta, jossa takapenkin kiljuvat kaksosvauvat huusivat raastavasti koko
ajan, kone tärisi ja hypähteli ja ikkunan takaa vaani vain loputon pimeys.
Piilarit olivat liimautuneet silmiin ja oli turpea, kaamea olo muutenkin.
Koska tultiin ihan amerikkalaisten kyydillä, LAXilla kaikki
sujui nopeasti. Päässä alkoi välittömästi soida Sheryl Crowin All I wanna do is have a little fun before I die … This is LA...Pieni kävely hakemaan laukkuja ja sitten ulos. Shuttlekyyti
Alamon autonvuokraukseen, jossa amerikkalaistyylin parhaita puolia edustava
myyntihenkinen nuori mies yritti kaikin tavoin vakuuttaa että sporttisempi
luksusauto on ainoa oikea tapa roadtripille. Saimme liudan toinen toistaan
parempia tarjouksia ja lopulta iso ja uudenkarhea Dodge Challanger olisi
lähtenyt mukaa aika reiluun hintaan. Mies piti kuitenkin säästölinjaa, mä leijuin
mulle-on-ihan-sama-pilvessä. Auton sai valita jättimäisestä parkkihallista,
jossa oli sitten sen meidän hintaluokan (noin 400 euroa, kaksi viikkoa kaikkien
vakuutusten ja vajaan tankin palautus-sopparilla) autoja joka lähtöön. Ihan oli
miesten paratiisi, ne säntäili kokeilemassa jokaista peltilehmää. Mä istuin
synkkänä wifittömän luurin äärellä matkalaukkukasan päällä. 25 tunnin
matkustaminen alkoi olla siinä rajamailla, mitä voin ottaa vastaan.
Lopulta saatiin Chrysler alle, puhelimen kanssa navigointi
lähihotelliin Hiltoniin. Huone on perus, wifi kallis, joten sitä ei ole
(ilmainen tosin aulassa), aamupala maksaa, samoin parkkihalli, joten tänne ei jäädä auringon noustua
oleskelemaan, vaan kohti Venice Beachia. Illalla vielä sangen kansainvälisessä, mutta silti ihmeen rauhallisessa tunnelmassa täytetty ihana roasted turkey sandwich (Tennesseen UT:n kuppiloiden muistolle!), Laysin sipsit, Corona ja nukkumaan, näköjään siis parin tunnin vaatimattomille unille. Ei haittaa. West Coast, California, here we come!
 |
| Näköala tätä kirjoittaessa... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti