Berliini 2/2: ihmisten oli elettävä

Olen lukuisten muiden historioitsijoiden tapaan merkillisen lumoutunut toisen maailmansodan julmuuksista. Vuodet yläkoulun opettajana antoivat tuntumaa siihen, että nämä ovat niitä tarinoita, joilla saa vastahakoisenkin pissislauman istumaan hiljaa vaieten. Kolmannen valtakunnan nousu, karmiva holokausti, taistelut idän aromailla, myrskyisä maihinnousu Normandiassa ja neuvostojoukkojen voitonhirmuinen syöksy Berliiniin ovat nykyihmiselle kuitenkin mahdottomia samaistumiskohteita.

Kun meillä nykyaikana itketään yhden YK-sotilaan menehtymistä ja vedetään vapaaehtoiset heput pois sota-alueilta "sinkkiarkkujen nimissä" on vaikea ymmärtää, että toisessa maailmansodassa menetetiin miljoonia ihmishenkiä. Missä olivat pasifistit, hipit? Kotirintama kesti. 

Nykyajan eurooppalainen kansakunta ei enää mentaalitasolla kestäisi miljoonan miehen kuolemantaistoa Venäjän ja Ukrainan viljapelloilla ja syvissä metsissä. Aika moni tuumaisi, että WTF ja OMG, lähden kotiin. Enkä tarkoita tätä pahalla, ajat ovat vain toiset.

Ja kun tutkii kuolemanleireille rahdattujen ihmispolojen taustoja, toisaalta hämmästyy saksalaista 1930-40-lukujen tehokkuutta: Auschwitziin koottiin väkeä pitkin Eurooppaa. Ei niin vaatimatonta kyläpahasta tai niin mitätöntä juutalaissukua jossain, ettei se olisi kansallissosialisteja innoittanut. Junat kolkuttelivat ihmismassaa Tanskasta, Kreikasta, Ranskasta ja Hollannista uskomattomalla volyymilla ja samalla saksalainen Wehrmacht taisteli joka ilmansuunnassa. Ei ihme, että hävisivät. Mutta kyllä saksalaisetkin sitten saivatkin kostoa maistaa.

Aloitimme Berliiniin tutustumisen East Side Gallerysta, jonka suhteen nimen ei kannata antaa hämätä. Kyseessä on rankka paikka.

Alue on muurin jakamaa aluetta ja Saksojen yhdistyessä tänne kutsuttiin taitelijoita ympäri maailmaa jättämään jälkeensä ihmiskunnan tunnetuimpaan muuriin.

Miten ne ihmiset elivät, kun ympärillä oli muuri? Ja toisaalta, kun on näin vanha kuin minä, hämmentyy aina vapautuneista itä-eurooppalaisia ulkomailla. Omassa lapsuudessa venäläisiä ei niin vain tavattukaan ruotsin laivoilla. Se, että iso osa ihmiskuntaa oli eristetty kommunistidikatuurin alle oli ihan arkinen juttu 1980-luvulla.

Vuoden 1989 tapahtumista saa ehkä kiittää Gorbaa. Ja varmaan Reagania. Yhdysvallat ajoi Neuvostoliiton takanurkkaan ja glasnostin ja perestroikan oli aika saapua. Mihail on suosikkimiehiäni. Katselin Berliinin Checkpoin Charlie -museossa pariminuuttista videopätkää kerta toisensa jälkeen. Videossa luultavasti allekirjoitetaan kansainvälisen tason sopimus Saksojen yhdistymisestä. Saksan jakajien edustajat eli liittoutuneet: Yhdysvaltojen senior Bush, Britannian rautarouva Thatcher ja Ranskan Mitterrand allekirjoittavat paperit vakavan päättäväisinä. Gorbatshov virnuileee, vinkkaa silmää ja on ihan hetkessä mukana. Miksi ne sitä Venäjällä moittii? Luulen, että kuolemansa jälkeen Mihail vielä saa ansaitsemansa arvon. Helmut Kohl läpsyttää videolla käsiään niin kovasti yhteen, että tulee hämmentynyt olo. Pitää etsiä se pätkä vielä youtubesta ja miettiä mitä siitä ajattelen. Muuten en hirveästi sitä Checkpoint Charlien museota suosittele, sekava ja aika kitch.

Kuuluisa itä-saksalainen trabant puskee läpi muurin.

Ennen muuria Saksa kärsi hätää puna-armeijan saapuessa Berliiniin. Kerrotaan, että pommitettu ja loppuunajettu Saksa oli palannut vuoteen nolla. Hitler tappoi itsensä bunkkeriin ja Saksa antautui. Sitten Saksa jaettiin voittajien kesken. Tässä välissä suurin osa berliiniläisistä naisista raiskattiin, myös ne vanhemmat ja nuoremmat. 

Länsi-Berliiniin jäi pala itää. Brandenburgin portin tuntumassa on neuvostosotilaiden muistomerkki, jonka alle on haudattu yli 2000 sotilasta. Kylmän sodan ajan neuvostosotilaat saapuivat tätä vartioimaan päiväksi, marssien illalla pois.

Miltä se tuntuisi jos venäläinen marssisi Tampereen keskustorille joka päivä patsastelemaan? Näin olisi voinut käydä meillä täällä kotipesässäkin.

Brandenburgin portista marssi 1800-luvulla keisarivalta keskeltä ja tavikset reunalta. Sitten tuli Napoleon ja valtasi Berliinin ja ryösti portin päällä olevan kreikkalaisen antiikin jumalia kuvaavan patsassysteemin. Seuraavassa vaiheessa preussilaiset kipaisivat Louvreen ja hakivat patsaan takaisin. Napsulle kävi vähän huonosti. Myöhemmin natsien paraatit alkoivat Brandenburgin portilta. Muurin murtuessa, tyypit kipusivat portin vierellä olleen muurin päälle ja sieltä ne kuuluisat valokuvat otettiin. Ajatuskin saa Scorpionsien Wind of changen kelautumaan päähän. Nyt portti on euroissa, aika ansaitusti.

Portin liepeillä on markkinahumua ja historian kaupallistamisen ilmiöitä ihan riittävästi saattamaan hartaassa tilassa vaeltava historioitsija tilaan.

Lähellä on Holokaustin muistomerkki. Muistomerkin alla on iso museo, joka on koskettava. Tarina on sellainen, että vetää hiljaiseksi, myös paikalla hiippailleet koululaisryhmät. Ikäraja 14-vuotta. Ei tuota käsitä kyllä missään iässä. Berliinissä on myös juutalaismuseo ja lyhyt junamatka vie ihan oikealle keskitysleirille, jos horroria jaksaa isomman annoksen. Wannseen kartano on sekin hoodseilla, siellä natsit päättivät lopullisesta ratkaisusta, juutalaisten tuhosta. Sinne olisi menty, jos olisi ehditty. Leffa, joka tuosta kokouksesta on tehty, on tosi vaikuttava: Conspiracy.

Holokaustin jälkeen oli luonteva jatkaa matkaa Göringin ilmailuministeriön talolle. Täällä sitä suunniteltiin Luftwaffen iskuja. Nykyisin talossa on finanssiministeriö, joten ihan Euroopan tulevaisuuden kannalta tärkeitä kulmia nämä ovat edelleen.

Talon vierestä meni ennen muuri. Se alue joka alkaa muurin tältä puolen oli  Gestapon ja SS-joukkojen päämajaa. Nykyisin alue on iso, rauhallinen sorakenttä ja reunamilla pieni museo valtavan informaation kanssa. Topography of terror on maksuton kohde, kuten Holokaustin museokin ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Jos Berliinissä et muuten historiaa halua maistella niin ehkä sitten tämän. Paljon valokuvia, tietoa ja mässäilemätön esitystapa. Hirveän järkyttävä silti.

Lyhyt matka Göringin ja Himmlerin luota on tietysti sinne Hitlerin bunkkerille. Saksalaiset eivät ole halunneet tänne mitään kansainvaelluksia, joten alue on parkkipaikkaa ja yksi kyltti on tiedonjanoisia varten.

Indiana Jonesin isän muistikirja joutuu leffassa melkein kirjaroviolle. Tämä populaarikulttuurin kepeämpi versio tuli mieleen Babelplatzilla, jossa on aukiolle tehty pieni muistomerkki kirjarovioista. Kadussa on ikkuna maan alle, jossa näkyy tyhjä kirjasto.

Indyä voi muistella myös Tempelhofin kentällä, jonne ei ehditty, mutta siellä on kuulemma pieni näyttely ja sieltä Indy hyppäsi ilmalaivan kyytiin. Lentokenttä esittää tyypillistä natsien arkkitehtuuri, kuten stadion, joka sekin lienee kiinnostava nähtävyys, mutta ei sinnekään asti ehditty.

Itä-Saksaa kuritettiin erityisesti sodan jälkeen. Itäiset alueet olivat saaneet maistaa pommeja sellaisella annoksella, että oli helpompaa rakentaa koko alue uusiksi kuin korjailla raunioita. Työstä vastasivat alkuvaiheessa trümmerfrauenit eli raivaajanaiset.

Karl Marx allee oli aluksi Stalinallee ja tie rakennettiin sillä lailla, että siitä voi sotilasparaati tankkeineen marssia. Mahtuu, eikä tie tutise. Tässä saavutaan kohti länttä ja edessä suoraan tv-torni, joka myös on Berliinin näkyviä tavaramerkkejä. Itä-Saksa rakennutti sen verta korkean, että varmasti lännessä näkivät, että meilläkin toosat pyörittävät ohjelmaa.

Työläiset rakensivat itselleen asumukset Stalinalleen kulmille. Nämä ensimmäiset 1950-luvun alussa valmistuneet olivat liian vaatimattomat ja yhteisölliset Kremlin makuun. Parvekkeet olivat yhtenäistä tilaa ja arkkitehtuuri ei riittävästi korostanut suurta ja mahtavaa sosialismia.

Työlääntyneet rakentajat kävivät kapinaan ja marssivat kohti sitä Luftwaffen taloa. Päivä, 17.6., on sitten ikuisettu esimerkiksi Berliinin katunimistöön.

Berliinin muurin pakoyritykset ovat jännempiä tarinoita kuin keskiverto dekkarit.

Bundestag eli valtiopäivätalo on ollut valitettavan vähän käytössä. Talolta julistettiin Saksa tasavallaksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Mutta pian olivatkin natsit vallassa, ja demokratiaa ei tarvittu. Sodan aikana rakennus koki kovia ja Saksan historian suurin hetki ei liene, kun puna-armeijan sotilas nostaa ahnaasti punalippua katolle ja heiluttaa sitä kohti itää.

Myöhemmin Saksan yhdistyttyä talo korjattiin ja brittiläinen arkkitehti suunnitteli katolle aika upean lasikupolin, jonne pääsee vierailemaan. Pitää vain ilmoittautua visiitille ennakkoon netin kautta.

Lasikupolin alla on istuntosali.

Katolta on hienot näkymät yli Berliinin. Tämäkin kohde on maksuton ja tour saa informatiivisen sävyn audio guidesta. Suosittelen!

Paikalla on paljon venäläisiä Suuren isänmaallisen sodan tunnelmissa.

Olihan sitä sitten lähdettävä ihmettelemään tätä venäläisten Berliinin reissua tarkemmin. Treptower parkissa, itäisen Berliinin kulmilla on alue, jonne on haudattu yli 7000 puna-armeijan sotilasta. Kävely sinne on jo jotenkin säväyttävä.. alue oli ollut kommunistien kokoontumispaikka jo ennen sotia.

Itse alue hakee vertaistaan varmaan lähinnä Pjongjangista ja on suurin venäläinen muistomerkki Venäjän ulkopuolella.

Porttien jälkeen ensimmäisenä vastaan tuli Mama Russia.

Itäisellä puolella riitti katutaidetta ihmeteltäväksi...

Ja kansallissosialistista taidettakin oli vaivattomasti löydettävissä.. Muuten alueesta tuli mieleen Mussolinin Rooman EUR, kyllä diktatuurin arkkitehtuurissa on näköjään aina jotain samaa.

Berliinissä oli huikea annos historiaa ihmeteltäväksi yhden viikonlopun tarpeisiin. Sulatteluun meneekin varmaan pidempi tovi.

Berliini 1/2: hotelli, safkat, shoppailut ja muut havainnot

Viikonloppu Berliinissä. Odotukset eivät olleet erityisen korkealla, sillä en ole mikään suuri Saksan ystävä. Kieli, kirjallisuus, leffat, muoti tai yleiset kulttuurin ilmemismuodot eivät ole koskaan aiheutaneet erityisiä tunne-elämyksiä. 

Tai no, tykkäsin teininä Nenasta. Nina Hagenin julistetta pidin seinällä ärsyttääkseni isääni ja saksalainen makkara on parempaa kuin suomalainen. Minulla on pimeä menneisyys Modern Talkingin kanssa kuten monella muullakin ikäiselläni. Saksalaisista leffoista Peltirumpu on kyllä huikea, samoin Perikato. Toisen maailmansodan historian ystävänä olen myös tiedostanut Berliinin kiistattomat apajat aiheen tiimoilta (seuraava blogaus siis pelkkää historiaa ja sitähän riitti..). 

Hotellin valinta osui kyllä nappiin. Michelberger-hotsku on trip advisorin ja suomalaistenkin blogaajien suosittama hipsterimajapaikka. Ainoa huoli ennakkoon oli se, että jos hotelli onkin täynnä teiniyleisöä ja muuta trendiväkeä ja olo on sellainen nolo, vanha, epätoivoinen.

Ainakin hotellin vitsiosuus kyllä meni täydestä '70-luvulla syntyneeseen. Populaarikulttuurin tunnistettavat ilmiöt Pulp fictionista ja Paluu tulevaisuuteen- leffoista aukesivat itsellä tietysti heti. Mitenköhän tämän päivän kakskymppisillä? Niitä siellä hotellissa siis kyllä enemmistö oli. Mutta ei se haitannut yhtään.

Hissin yläpuolella luki muuten "Whatever happens in Michelberger hotel, stays in Michelberger hotel."

Hotelli on vanha DDR:n aikainen tehdas ja huoneet ovat kuulemma sangen originelleja. On isoja huoneita kokonaiselle bändille ja sitten näitä pieniä soppia pariskunnille. Suihkuseinämä oli lasia ja näköala petiin suora. Ehkä ei niin kiva, jos olisi samaa sukupuolta olevan kaverin kanssa matkassa. Mutta siisti, moderni ja yllättävä note: kaikkialla on tosi paksua vessapaperia, myös näissä kauppojen ja muiden ilmaistoileteissa.

Hotellin telkassa pyöri 24/7 Big Lebowski, joka ei tosiaan kuulu suosikkileffoihini, mutta jotenkin kummallisen hauska juttu. Leffa oli näkösällä siis huoneissa, käytävillä ja joka paikassa. Baarista sai tilata valkovenäläisen, jonka nimi oli tietysti "dude".

Baari/Lobby oli sangen rento ja hauskakin paikka lepuutella illalla väsyneitä koipia. Lauantaina paikalla oli oikein dj ja drinkkilistan läpijuominen olisi tasokas uroteko. Paikalla hengaili selvästi myös muita kuin hotellin vieraita. Musiikki oli sellaista teknopoljentoa, mutta jos keskittyy hotellin wifin hyödyntämiseen, ei kohta huomaakaan, että on kuunnellut kaksi tuntia jytkytystä.

Michelberger sijaitsee Friedrichstainin alueella, eli on entistä itä-Saksaa. Alue on rentoa, trendikästä, täynnä clubeja ja muita humppapaikkoja, etnisiä ravintoloita ja kahviloita. Saksalaishenkisiä oluttupia täältä on turha hakea. Plussaa on edukas hintataso. Yhteydet ovat myös toimivat. Note: saksalaiset naiset eivät ole sen tyylikkäämpiä kuin suomalaisetkaan. Ei mitään paineita siis pukeutumisen suhteen, tosin kuin Ranskassa tai Ruotsissa.

Hotellin käytävät olivat raikkaita: keltaista, pinkkiä..tässä reitti vessaan, jossa soi ainakin aina minun siellä käydessäni "Pretty woman" :)

Hotellihuoneen hintaan ei sisältynyt aamiainen, joten ensimmäisenä aamuna maksoimme sen 11 euroa ja vetäisimme aika mätöt. Tosi hyvää oli, viikonloppuna hinta on 14 euroa, koska on kuulemma spesiaalimpi. No, emme päässeet testaamaan, joten sitä en arvaa suositella, mutta tämä arkiaamun buffa oli hyvä. Näyttävät muuten paistavan munakokkelit tosi keltaisiksi, myös leivän väliin tulleen (myöhemmässä kuvassa). Hmm.

Hotellin aulaa..

Ja Michelberger vielä ulkoapäin. Tänne pääsee u-bahnilla aivan eteen ja s-bahnilla pienen kävelymatkan päähän. Raitiovaunulla olisi myös päässyt ihan tuntumaan, mutta emme käyttäneet sitä. Lentokentältä matka on noin puolisen tuntia ja maksaa 25 €:n paikkeille. Metro- ja muut julkiset kulkuvälineet maksavat 2,4 € per kyyti.

Michelbergerin asiakkaat saavat respasta ilmaiseksi karttoja: toiseen on merkitty heidän suosittelemiaan ruokapaikkoja ympäri kaupunkia, toisessa on kauppoja ja kulttuurimestoja, sekä esimerkiksi hyviä juoksulenkin reittejä.

Matkaoppaassa (Mondo) ja blogeissa oli suositeltu White trash fast foodia ja seikkailimme siis pohjois-Berliiniin ihan tämän ravintolan takia. Alkupala oli juustoinen, mutta silti yllättävän raikas nacholautanen, paljon korianteria ja limea tuossa oli. Palvelu paikassa ei ollut kummoista, muu väki enimmäkseen saksalaista, mutta ehkä ei paikkakuntalaisia kuitenkaan, ja jonottaa ei tarvinnut, vaikka täydenlaista olikin.

Pääannoksena vetäisin hampurilaisen, kun niitä kerran suositeltiin ja annos oli vuohenjuustoineen maistuva ja valtava. Seurauksena paha ähky ja illan suunnitelmat uusiksi.

Seuraavan aamun aamiainen Schönebergin ihan randomissa kahvilassa. Onnistunut hakuammunta, palvelu oli kivahkoa, kahvilan yhteydessä oli oma leipomo ja selkeästi kyseessä perheyritys, joka on aina symppistä.

Berliinissä pitää syödä döner kepap, sanottiin joka paikassa, joten olihan se sitten syötävä.

En ole mikään kepsukoitten tai ylipäätään snagarisafkojen suurkuluttaja saati asiantuntija, mutta olipa hyvää. Taaskaan ei oltu korianterissa säästelty, paljon salaattia, yrttejä, joukossa lampaanlihaa ja kepeää valkosipulikastiketta. Ei ollenkaan sellaista, mitä olen Suomessa tottunut döneriksi tunnistamaan. Itse pitakin oli rapea, lämmin ja sesaaminsiemenet maistuivat rouheina pinnassa.

Onkohan nämä niitä Berliinin munkkeja? Isoja ainakin olivat.

Mies halusi ostaa Hard rock cafesta paidan, joten Küfurstendammille siis. Ylipäätään läntinen Berliini ei ollut erityisen puhuttelevaa, samanlaisia rakennuksia ja shoppailuapajia löytyy joka kylästä nykyisin. Hard rock cafessa oli kuitenkin hyvä palvelu, jota ei oikein missään muualla voinut kokea ja ruokakin oli tasalaatuista. Hieman alkoi tökkiä jo hampurilaismeininki ja tätä ei valitettavasti kyennyt suorittamaan kokonaisuudessaan. Annos on South Carolina, chipotlea, papumössä ja aivan tavallista coleslawta hampparin seuralaisina. Saavuimme juuri oikealla hetkellä, meidän jälkeen paikka täyttyi nopeasti ja jonotus näytti venyvän.

Foursquarea tuli kerrankin käytettyä ja totesin sen yllärihyväksi. Monen putiikin kohdalla foursquareen oli kirjattu paikallisen wifin salasana ja esimerkiksi Hard rock cafessa saa chekkauksella ilmaisen kahvin.

Dönerin lisäksi Berliinissä on maistettava Currywurstia. Olin aikalailla skeptinen, joten kuvasin miehen annoksen. Täytyy myöntää, että hyvää oli (toisten sapuskat maistuu aina paremmalta), vaikka varmasti ei ollut mikään tunnettu nakkiputka, josta tämä lunastettiin. Ranskikset oli ripoteltu curryjauheella ja pohjalla oli tomaattikastiketta (ei kuulemma ketsuppia, vaan tomaattikastiketta.)

Shoppailemaan suunnistimme Bulevardin ostoskeskukseen, koska olin luvannut teineille Hollistereita. Alueella on myös Primark ja kaikki muut mahdolliset ja mahdottomat putiikit, joissa voi viettää kulutusjuhlaa. Nousimme maanpinnalle Rathaus Steglitzissä, mutta jo edellinen pysäkki on alueen ydintä. Ostokeskukset jatkuvat loputtoman tuntuisesti toinen toisensa perään. Ostin Hollisterit, kiersin Primarkin ja sain tarpeekseni.

Berliinissä on paljon erikoisiakin liikkeitä. Jos olisimme ehtineet, olisin mieluusti käväissyt sunnuntain kirpparilla, mutta se jää mahdolliseen hamaan tulevaisuuteen.

DDR aikoinaan kehitti ns. ampelmannin eli ukon, joka kävelee vihreässä valossa. Ukon ympärille on rakennettu oma kauppa Rosenthaler strassen varrelle ja vieressä on useita turistiputiikkeja ja muutama museopuotikin.

Suomalaisia nyt ei tullut kummemmin kohdattua, mutta Häkkinen on vissiin tunnettu hahmo...

Warschauerin u-bahn-pysäkki oli lähinnä hotellia ja siinä mielessä kiinnostava, että se oli suljettuna koko kylmän sodan ajan. Berliinissä on lukuisia haamuasemia, joiden läpi junat pyyhkäisivät Berliinin ollessa jaettu. Vartijat päivätöikseen seisoivat asemilla kyttäämässä, kun ihmiset kulkivat niissä ihan toiseen todellisuuteen. Absurdi ajatus maisteltavaksi.

Provencen tonnikalapiirakka, deliciööös

Teki aika tavalla mieli tonnikalapiirakkaa. Olen tuntenut sammumatonta tonnikalan himoa jo muutaman kuukauden. Näyttää siltä, että jaksan syödä Pirkan Provencen tonnikalaa pussillisen X-tra raejuuston kanssa joka päivä elämäni ehtoolle asti. Nyt tämä himokkuus oli kuitenkin jalostuneemmassa muodossa ja piirakkaa piti saaman.

Oikaisin pohjassa, tykkään Sunnuntain ruis-kaura-valmispohjasta, joten kaksi sellaista venyteltiin pellin muotoon. Päälle laittelin vähän sitä mitä kaapista löytyi ja tuli kyllä ensiluokkaisen kelpoa piirakkaa iltapalaksi.

Piirakkapohjien päälle virittelin tomaattipyrettä ja Heinzin verratonta ketsuppia Balsamic vinegar. Niiden päälle asettelin puolikkaan paprikan ja pienehkön punasipulin kiepuvina renkaina. Kolme pussillista jo mainittua, kertakaikkisen mainiota Pirkan Provencen tonnikalaa. Sitten kepeästi mustia oliiveja ja aurinkokuivatun tomaatin palasia. Päälle fetan viipaleita (ei kuvassa, merkki oli Patros) ja sekoituksen jossa oli 2 kananmunaa, 2 dl kermaa ja pussillinen juustoraastetta. Päälle Provencen yrttisekoitusta. Ja muuta Provencea tässä ei varmaan sitten ollutkaan, mutta ei sen väliä. Ja sitten uuniin paistumaan 200 asteeseen vajaaksi puoleksi tunniksi.

Attenzione! Kuvasta puuttuu siis feta, munat ja kerma.

En ollut perheen ainoa tyttönen uunin äärellä. Seiskaluokkalaisella oli kotiläksynä kääretortun tuottaminen ja sitä saatiin jälkkäriksi. Tykkään, kun lapseni värväytyvät keittiövuoroon, sillä sitä ei tapahdu erityisen usein. Kaikilla blogaajilla kun tuntuu olevan sellaiset master junior chefit kasvamassa, niin ei täällä kyllä todellakaan. Meillä pidetään aivan itsestäänselvänä että äiti kokkaa, äiti siivoaa ja äiti laittaa. Pienetkin yritykseni järkyttää tätä tasapainoa otetaan kauhistunein huudahduksin vastaan.

Blinejä ja Romanovin mansikoita, tavarits

Olen blogannut ennenkin blini-reseptin ja hehkuttanut miten suuri blinien ystävä olenkaan. Toistan nyt itseäni ja lisään soppaan raikkaan jälkkärin: Romanovin mansikat.

Skene oli perjantainen ilta, pari hyvää ystävää, sopivasti kuplivaa juomaa, pienet vodkat kuuluivat tietysti asiaan, blinejä eri täytteillä ja lopuksi Cointreaussa uitettuja etelämaiden mansikoita. 

 Käytän Kai Linnilän ohjetta blineissä:

Blinit Heddin tapaan
2 dl tattarijauhoja
1 dl vehnäjauhoja
5 dl maitoa
1 dl kermaa
3 munaa
2 tl hiivaa
rasvaa paistamiseen

3 dl maitoa, sekaan jauhot ja hiiva. Kupliman 4 tunniksi. Erota keltuaiset ja valkuaiset ja vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Kuumenna loput maidot ja kaada se keltuaisten, kerma ja suolan kanssa taikinaan. Sitten valkuaisvaahto. Paista pannulla ruskeiksi. Venäjällä paras minäehdokas tekee ohuimmat blinit, mutta itse tykkään myös tuhdeista.

Blinien kanssa meillä on yleensä smetana-mäti-punasipulia, tattimuhennosta ja suolakurkkua sekä laatuisaa hunajaa.

Tattimuhennos
pari isoa tattia tai muita sieniä
1 sipuli
1 rkl voita
prk tomattipyrettä
suolaa, mustapippuria, rakuunaa
1 rkl vehnäjauhoja
1 dl vettä
1-2 rkl smetanaa
1 suolakurkku

Pilko sipulit ja sienet. Paista sipuli, sekaan sienet kiehauta. Sekoita mausteet ja jauho kylmään veteen ja lisää joukkoon. Lopuksi smetana ja kurkkukuutiot.

Romanovin mansikat

puolisen litraa mansikoita pilkottuna

1 dl Cointreau-likööriä

1 appelsiinin mehu puristettuna

1 appelsiinin kuori raastettuna

vajaa desi sokeria

Sekoita ainekset keskenään ja anna maustua parisen tuntia. Tarjoile kermavaahdon kanssa.

Sain mieheltä ihanan synttärilahjan, iphonen, josta olin haaveillut jo ainakin kolme vuotta. Kaikilla puhelimen kuvaohjelmilla olenkin leikkinyt viime päivät kiivaasti, näppärää, kun on laatuisa kamera puhelimessa. Joten blogin ilme muuttunee hipsterihötöksi täälläkin :)