Kansainvälisyyden ytimessä

Helsinki-Vantaalta lähtevä Finnairin kone oli sitten lopulta myös täyteen buukattu. Koneeseen meitä ahtautui monipuolinen otanta väkeä: ulkomaalaisia turisteja, pääasiassa ranskalaisia ja saksalaisia (lento oli Air Francen yhdistetty), suomalaisia äitejä pikkulasten kanssa (varmaan isä posotti autolla kohti pohjoista lasketteluviikkoa) ja sitten kaltaisiani epämääräisiä yksinäisiä naisia tai miehiä tai pieniä porukoita, selvästi työmatkalla.

Finnairin kone oli kivan siisti ja kliininen. Olen viime aikoina lentänyt kaiken maailman rupuyhtiöillä, joten kyllä eron noteeraa. Lentoemännissäkin oli yksi klassinen kaunotar, jolla tuikki ylimääräistä huumoria kasvoilla, aika yllättävä yhdistelmä. Oli mielenkiintoista tarkkailla, kuinka vanhemmat turistimiehet kuolasivat laatublondin perään. Ne uudet Finnairin asut, joita varmaan vasta viime viikolla mediassa esiteltiin ei kyllä ole kovin ihmeelliset, vaan vähän kömpelön näköiset. 

Lento kestää vähän yli tunnin ja sen aikana saa ilmaisen kahvin tai teen, lapset mehun. Että se siitä paremmasta laadusta.

Nukuin suurimman osan matkaa, vaikka mulla oli tosi hyvä kirjakin mukana Yiyui Li: Kultapoika, smaragdityttö, jota Keltainen kirjasto markkinoi surumielisiksi novelleiksi nyky-Kiinasta. Eka novelli on ainakin todella nautittavaa luettavaa. Kirjoittaja asuu Yhdysvalloissa ja kirjoittaa englanniksi, vaikka on aikanaan Kiinassa syntynyt ja muuttanut jenkkeihin vasta opiskelemaan. Käytän paljon aikaa sen pohtimiseen, että joku tuollainen kansainvälisesti arvostettu kirjoittaja, ei mikään light-osaston köykäilijä kirjoittaa jollakin muulla kuin äidinkielellä.

Rovaniemen lentokentällä japanilaisturistit sekoavat: he ottavat valokuvia ihan kaikesta mitä näkeävät. No sama tapahtui itselle viimeeksi Floridan Evergladesissa ja Key Westissä, joten kyllä mä oikeasti ymmärrän. Katselen itsekin lumista metsää tarkemmin, että puhutteleeko se mua uudella tavalla täällä Laplandissa.

Laukku saapuu nätisti ja ulkona on jonossa takseja, jotka vie suoraan hotelleihin. 7 euron kyyti melkein 10 kilsan matkasta ei ole paha ollenkaan. Istun itävaltalaispojan vieressä, joka koko matkan kuvaa lumipenkkoja ja havupuita. Boy, you're gonna see lot of those.

Koska Hotelli Pohjanhovi oli täynnä, vaikka meidän iltatilaisuus on siellä, mulla on huone Scandicissa. Iso huone ylimmässä kerroksessa. Scandic sijaitsee ihan keskustassa ja ikkunasta näkee kaikki perusputiikit mitä tästä maasta suunnilleen löytää. On kauhea nälkä, mutta en jaksa lähteä mihinkään, joten tavoilleni täysin poikkeuksellisesti syön kaapista Pringlesit ja Pepsin. Ne ei muista kysellä muuten seuraavana aamuna chekkauksessa minibaarista, enkä mä muista kertoa.

Lähden parin tunnin hengailun jälkeen kävelemään kaupungille eli kohti Pohjanhovia. Kemijoki on paikoillaan. Aika kaunista. Kemijoki on Suomen pisin joki ja kuulemma vain tosi harvoin jäätyy näillä paikkeilla.

Turisteille on Rovaniemellä tarjota vaikka mitä, paikalliset matkamuistomyymälät on suomalaisellekin eksoottisia. Melkein aloitan villasukkashoppailut, mutta en sitten jaksakaan. Pohjanhovin liepeillä on monta moottorikelkkasafaria, meneillään ja lähdössä. Kun kävin ekaa kertaa Lapissa joskus 8 vuotta sitten Rovaniemen villi moottorikelkkailu siellä sun täällä oli musta tosi hämmentävää.

Mulla on ihan hillitön nälkä ja päädyn syömään Pohjanhovissa porosalaatin. Se on ihan O' la laa. Raikasta salaattia, parsaa, tomaattia, papua, kurkkua,  paljon poroa ja kirpsakkaa karpalohilloketta. Ihanaa lämminta Lapin rieskaa oikealla voilla.

Illalla syömme vielä Pohjanhovissa buffeen tuhannen venäläisen kanssa, joista joku kaatuu tuolilla komeasti. Noutopöytä ei ole ihan hirveän ihmeellinen: sen tähtikohdat on yllättäin hyvin maustettu riisi, feta, oliivit ja murea lihapata. Olisin ollut onnellinen pelkällä riisillä ja fetalla, mutta syön nyt sitten itseni lihavammaksi..voi äh.

 Hotelliin kävellessäni Rovaniemi on ihan tavallinen suomalainen pikkukaupunki. Arkkitehtuuri ei ole erityisen innoittavaa, päinvastoin. Saksalaiset toki poltti varmaan kaiken kauniin ja vanhan II maailmansodan jälkeen, mutta joku on päästänyt öykkärit liikkeelle myös 1970-80-luvuilla.

Hotellihuoneessa olen juuri suihkunraikkaana alastomana sängyllä selaamassa kanavia, kun joku yrittää sitkeästi päästä huoneeseeni sisään. Varmaan sillä on siis mielessä väärä huone, mutta jokseenkin kauhistuttavaa, kun joku tuntematon hiljaa nykii ohuen oven ulkopuolella korttinsa kanssa.

Scandicin aamupalapöydissä näen ortodoksijuutalaisen miehen. Olen blogannut niistä ennekin. Oijoi. Silloin ollaan kansainvälisillä alueilla, kun niitä tulee vastaan. Tuijotan häpeilemättä kiehtovaa poskikiehkuramiestä. Onhan siellä sitten italialaisia, venäläisiä, brittejä, amerikkalaisia ja ties mitä.

Harmillisesti aamupalalla ei kuitenkaan tarjota rieskaa, mutta sentään tosi hyvää ruisleipää, jossa on mielettömän rapea kuori ja pehmeä, patonkimainen tumma sisus. Täysjyväpuuroon saa sekoitettua talkkunaa, rusinoita, ruisleseitä ja sivuun vielä kuivattua ananasta. Pakko ottaa taas vähän liikaa, koska ei mulla ole mitään itsekuria.

Taksi rautatieasemalle maksaa 8 euroa, joten ei se ole kaukana. Juna lähtee kohti etelää, Oulua.

Bittersweet in Helsinki-Vantaa

Tiedän ihan aikamonta huonompaakin tapaa aloittaa viikko, kuin tämä. Lähdin toki jo törkeän aikaisin kotipesästä läpi lumen ja jään kohti Tampere-Pirkkalaa. Note to myself: vaikka netissä lukee, että laukkujen dropping sulkeutuu klo 5.15, se oikeasti vasta alkaa silloin.

Täyteen ahdettu pikkuflybe kohosi Hämeen pimeälle taivaalle ja nenät kohti Helsinki-Vantaata. Nyt on typerän monta tuntia hukattavana täällä, mutta eihä se haittaa. Ihmisten katselu, lentsikoiden bongailu, matkafiiliksen tunnustelu, nämä ovat elämän mukavia asioita. Varsinkin kun viime viikot on olleet toista kulmaa..

Olin elämäni epämiellyttävimmässä työhaastattelussa viime viikolla. Mikäs siinä. Näin on parempi, sillä kun paikkaa ei saa, se ei todellakaan harmita. Kuka haluaa työskennellä ylimieliselle ja simputtavalle, punakalle, keski-ikäiselle isolle pomolle, joka haastattelussa pyrkii etsimään sinusta vain vikoja? Joka aloittaa myöhässä, keskeyttää minut ja muut haastattelijat useasti ja hoputtaa kelloa vilkuillen. En minä.

Silmiin on sattunut viime päivinä juttuja siitä, miten työhaastattelussa pitäisi olla. Esimerkiksi eilen hesarissa. Ne neuvothan on ihan päivänselviä, perehdy tehtävään, osoita kiinnostusta ja aktiivisuutta, pukeudu fiksusti ja älä puhu sivu suusi. Itseltä nuo eivät vain enää tunnu onnistuvan..

Ensinnäkin tehtäviin perehtyminen. Lueskelin viime viikon haastattelua varten lukuisia nettisivuja ja kuulustelin tuttuja aiheen tiimoilta. Haastattelussa, siinä 10 minuuttia myöhässä alkaneessa ja 15 minuuttia kestäneessä, kysyttiin vain mitä tiedän tästä tehtävästä. Kolmea korkeassa asemassa olevaa ihmistä ei vaikuttanut kiinnostavan se, kuka minä olen, vain se, mitä minä heistä tiedän. En tainnut tietää paljoa. Hukkaan meni nekin valmistelut. (Viime haastattelussa kyseltiin oikeastaan vain sitä, kuka minä olen ja taisin siinä sortua puhumaan turhankin rennosti..)

Yleisfiilistä ei myöskään nostanut se, että pääpomo kysyi ensimmäiseksi: "Teillä ei koskaan ole ollut ilmeisesti vakituista työpaikkaa." Totesin, että pisin työsuhteeni on ollut neljä vuotta, johon tylysti todettiin "ja sekin oli määräaikaista pätkää". Kun sanoin, että tilanteessa on toki omat huonot puolensa, mutta myös hyvät, tyyppi puhui päälleni: "No niin, siirrytään eteenpäin."

En tehnyt vaikutusta millään osaalueella. Kun haastattelijat kysyivät tulevaisuuden suunnitelmistani, se stanan klassinen: "Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?" En jaksanut valehdella, että siellä. E-hei. Totesin, että viiden vuoden päästä luultavasti asun Tampereella, sillä lapseni ovat silloin vielä koululaisia, mutta 10 vuoden päästä tarkoitus on asua ulkomailla. Ja jos lahjat ja kutsumus riittäisivät, kirjoitan viiden vuoden päästä työkseni. Jep. Ilmeisesti näillä epämääräisillä haaveilla ei sovelluta kehittämistehtäviin. Toisaalta itse en arvosta kauheasti ihmisiä, joilla on selvät suunnitelmat seuraaville vuosille. Minusta he eivät ole varautuneet muutosprosessiin, joka iskee kyllä jokaiseen ja jolle pitää avata ovet ja ikkunat. Kaikki, mitä minä olen mennyt elämäni aikana vannomaan suunnitelmistani on ihan auttamatta nimittäin mennyt persiilleen. Niin olen oppinut olemaan suunnittelematta. Tarkoituskaan ei ole päästä perille, vaan nauttia matkasta.

Inkvisition aikana ehdittiin myös kartoittaa sitä, miten suhtaudun työpaikkakiusaamiseen ja huonoon henkeen. Olen antanut itselleni kertoa, että kyseisessä paikassa on luvattoman huono henki ja ihmisten polkeminen arkipäivää. Kun sitten rivien välissä kyseltiin omaa suhtautumistani asiaan, tapahtui jotain, mitä häpeän ja kadun eniten. Koska haastattelussa pitää olla aktiivinen, myönteinen ja tiesmitä, puhuin jotain epämäääräisiä siitä, että tulen kyllä aina ihmisten kanssa toimeen ja olen ratkaisukeskeisesti suuntautunut.

Oikeastihan en hyväksy minkäänsortin kiusaamista en yhtään, työpaikalla ei toisille vittuilla sarkasmin varjolla tai nöyryytetä kanssaihmisiä, jos omassa elämässä on kaikki kallellaan. Inhottavaa, että yritin mielistellä ihmisiä, joille olisi pitänyt oikeasti sanoa: "jos täällä on henkiongelmia, niihin pitää puuttua pikaisesti ja esimiehen pitää näyttää hyvää esimerkkiä siitä, kuinka ihmisiä kohdellaan tasa-arvoisesti ja kauniisti ja minä erityisesti kärsin nurjamielisestä ilmapiiristä, en hyväksy sellaista ollenkaan, joten pitäkää putiikkinne, jos ette itse sitoudu samaan."

Oikeastaan pahempaa kuin käydä näissä onnettomissa työhaaastatteluissa on vain jääminen nykyiseen määräaikaiseen työpaikkaani. Vähän niinkuin lose-lose-situation.

Sillä ihan niinkuin te kaikki haastattelijat haette osaavia, energisiä, valovoimaisia ja kaikkeen kykeneviä multitalentteja minullakin alkaa olla vaatimuksia. Voisitteko itse opetella olemaan osaavia ja mukavia, kun kohtaatte uusia ihmisiä? Voisitteko itse aloittaa haastattelut ajoissa ja tiedottaa ihmisille niistä kohteliaasti ennen ja jälkeenpäin. Varatkaa ystävällisesti haastatteluun tarpeeksi aikaa. Panostakaa siihen, että yritätte tutustua toiseen hieman, sillä hän on todennäköisesti uhrannut jo tunteja teihin ja teidän toiveisiinne kirjoittamalla hakemuksen, päivittämällä cv:n, valitsemalla sopivat vaatteet ja silittämällä ne edellisenä yönä, selvittämällä omalle pomolleen missä luuraa kesken työpäivän ja lukemalla teistä ja teidän jobeistanne pitkät tovit netissä, vaikka senkin ajan olisi voinut käyttää vaikka perheen kanssa.

Sillä olen minä ollut hyvissäkin haastattelutilanteissa. Vaikka niistäkään ei ole aina työpaikkaa irronnut olen siellä oppinut yhtä ja toista ko. paikasta ja ihmisistä. Olen niistä saattanut sanoa sanasen eteenpäin siellä ja täällä. Olen saattanut lähettää sinne jatkossa ihmisiä verkottumaan, opiskelemaan ja töitä hakemaan.

Nyt suljen koneen ja lähden etsimään oikeaa gatea. Seuraavina päiviän tarkoitus on tavata uusia ihmisiä, puhua oppilaiden ja opettajien asioista, vierailla kolmessa suomalaisessa pikkukaupungissa ja blogata taas vähän aktiivisemmin.

suomalaiskansallisessa moodissa: karjalanpaisti

On ollut oikein suomalainen viikko. Keli on pohjolaa parhaimmillaan (tai pahimmillaan) ja itse helmikuussa syntyneenä tämä aika on minulle osa suomalaisuuden ydinkokemusta. Täysin subjektiivinen mielipiteeni on, että helmikuussa Suomi on suomalaisin, puut on koristeltu ja puuteroitu viimeisen päälle, hanget, nietokset ne puhtaat ja valkeat, täydentävät sinistä taivasta ja ystävämme aurinko -jee, aurinko, kurkistelee viileän valkoisena tai vienon vaaleanpunaisena meitä. Sisälläni herää pieni Marja-Liisa Hämäläinen (en koskaan tottunut siihen Kirvesniemeen) ja harkitsen vuosittain suksien hankintaa...kuulen oikein korvissani miten sukset ja sauvat napsuttavat ja suikivat tuttua sivakoinnin ääntä..ensi vuonna ostan ne sukset.

Helmikuu on vuoden lyhyin kuukausi ja nimi tiettävästi tulee sydäntalven ilmiöstä: jäähelmistä. Mettä on jäähelmes  saattoi vanha kansa sanoa. Jäähelmet ovat seurausta kylmällä talvella hetkeksi yllättävästä suojasäästä, jolloin vesipisarat jäätyvät. Tätä ensimmäistä jäähelmeilyä vanha kansa seurasi tarkasti, sillä siitä oli 200 päivää rukiin tuleentumiseen. Tämä oli niin merkittävä asia, että koko kuukausi nimettiin tästä muistuttamaan. Virossa helmikuu on helmekuu, englannin february tulee latinan februmista, joka tarkoittaa puhdistautumista.Helmikuu on vuoden kylmin kuukausi ja jos helmikuussa olisikin lauhaa helmikuun helpot päivät maaliskuussa maksetaan tai helmikuun suoja, nälän tuoja, vanha kansa ennakoi.

Helmikuussa pitää hankkia tulppaaneja, kävellä rapsakalla lumipeitteellä, ihailla timanttisia kinoksia ja leipoa laskiaispullia ja ukko Runebergin kunniaksi leivottuja torttuja. Pah. Itse kutsun niitä kyllä Fredrikan tortuiksi, sillä hän ne leipoi, kätevänä emäntänä niistä aineksista, mitä kaapeissa oli, joulun viimeiset piparit ja muut sinne survottiin ja vähän mantelia, kun hienompaa väkeä sentään oltiin. Johan Ludvig oli tiettävästi katala aviomies, kirjoitteli rakkausrunoja vieraille naisille ja hempeili suuntaan jos toiseen, paitsi ei vaimolleen. Fredrika synnytti lapsen toisensa jälkeen ja hoiteli parhaansa mukaan, mutta ajan tavan mukaan saatteli aika monta hautaankin. Villejä poikia ne eloonjääneet olivat ja viriili, vieraissa juokseva ukko - ei ollut helppoa Fredrikalla.

Leivon joka vuosi noita "Fredrikan torttuja" ihan tavallisella kotitaloustunnilta aikanaan saadulla reseptillä. Seassa on mantelijauhetta pussillinen, digestive-keksi ja piparien muruja 2 desin verran, vehnäjauhoja vajaat 2 desiä, pari munaa, 150 g voita, 1 dl kuohukermaa ja sokeria ja fariinisokeria yhteensä 2 dl. Aluksi vatkaan voin ja sokerit, sitten tuuppaan muut joukkoon. Lopuksi vielä sujauta Stroh-rommia tujauksen. Paistan uunissa ja sitten päälle vadelmahilloa. Tänään en jaksanut tehdä valkoista sokerikuorrutetta päälle, joten en nyt sitten ottanut valokuvaa, mutta ihan perustorttujahan nuo ovat.

Olin suomalaiskansallisella tuulella, kun kerran vaalipäiväkin oli ja tein sitten karjalanpaistia ja perunamuussia. Meillä syötiin tätä lapsuudenkodissani aina, kun tuli ruokavieraita. Se oli savolaisen 1970-lukulaisen lähiöperheen ns. parempi ruoka. Keitettyjen perunoiden kanssa sitä yleensä vedettiin ja se ei tehnyt suurempaa vaikutusta minuun lapsuudessa.

Ensimmäisen lapsen synnyttyä tuli sitten pakkomielle tehdä karjalanpaistia ja kävin oikein ostamassa kunnon rautapadan sitä varten. Totesin sapuskan olevan aivan ihantellinen kotiäidin laitto - mitä vaan voi heittää pataan ja sitten uuniin ja minä pesueen kanssa pihalle. Jos teki suolattoman version, ruoka meni taaperoillekin pieneksi sauvasekoittimella vedettynä. Meillä syötiin tätä lasten ollessa pieniä niin usein, että tuli oikein monen vuoden tauko jossakin vaiheessa.

Parisen vuotta sitten päätin tehdä sitä tuolle ruotsalaiselle ja aplodien saattelemana olen sitä sittemmin tehnyt silloin tällöin. Lapset ovat tähän taas aika rakastuneita myös.

Ohje on äitini, mutta olen sitä ronskisti mukaillut. Kutsun sitä sudeettisavolaisen karjalanpaistiksi :)

I kg karjalanpaistilihoja pataan

pilko pari kuorittua porkkanaa sekaan

pari vähän parempaa ranskalaistyyppistä sipulia joukkoon

noin 10 kuivattua luumua joukkoon

katajanmarjoja pari, maustepippureita kaveriksi, reilusti suolaa

puoli pulloa olutta

ja sitten niin paljon vettä että lihat juuri peittyvät

Uuniin hautumaan vaikkapa 170 astetta ja monta tuntia. Kansi päälle, jos nestettä haihtuu liian kovaa vauhtia. Parasta huomenna tai ylihuomenna.

positiivista psykologiaa -wau.

Seuraavissa bloggauksissa aion keskittyä pyörimään vielä enemmän oman navan ympärillä. Uskon, että yksityinen on kuitenkin yleistä ja en ole ainutlaatuinen mietteissäni. Mietin tällä viikolla erityisesti itseäni ja ns. uraani.

Olin hiljattain positiivisen psykologian luennolla opiskeluihini liittyen ja koin Taina Laaneen (http://www.positiveplanet.eu/ ) luennolla melkoisen valaistumisen. Meillä ihmisillä on ensinnäkin luontaisia vahvuuksia, kykyjä ja haluja, joita tekemällä ja kehittämällä me saamme lisäenergiaa ja voimme hyvin. Nämä vahvuuden ovat näkyvissä jo lapsuudessa, ne ovat niitä asioita, joiden tekemisesta nautimme ja saamme voimaa.

Minä olin lapsuudessa ujo, pidin lukemisesta ja erityisesti historiallisista tarinoista, lasten Raamatusta ja omista puuhailuistani. Minulla oli kavereita, joiden seurassa otin yleensä johtoroolin ja olin suhteellisen peloton kavereita puolustaessani. Saatoin ohjailla tekemisen kohdetta ja olla neuvomassa ja päsmäröimässä. En kouluaikana koskaan kokenut tarvetta bestis-kulttuuriin tai johonkin tyttöryhmään kuulumiseen, paremminkin pyörin kiinnostueena ryhmittymien välimaastossa, hoidin ryhmien välistä tiedonkulkua. Olin kova juoruilija. Lempiaineitani olivat äidinkieli, historia ja uskonto ja olin yleensä luokkani parhaita ainekirjoittajia. Kirjoitin myös vapaa-ajalla. Keräilin erilaisia sanontoja, runoja ja jopa latinankielisiä lausahduksia vihkoihini. Suomensin huomattavia määriä lempimuusikkojen tekstejä. Lueskelin astrologiaa käsitteleviä opuksia. Maistelin haltioituneena makuja, erilaisia ruokia ja katselin äitiä keittiöpuuhissa kyllästymättä. Latasin lisävoimaa elokuvista. Rakastin kirjastoja.

Positiivisen psykologian mukaan urakriisissäni minun tulisi kääntyä tarkastelemaan nimenomaan näitä luontaisia, energisoivia vahvuuksiani. Teenkö nyt työtä, jossa näitä vahvuuksia pääsen käyttämään ja saamaan siten lisäenergiaa?

Toiseksi meillä ihmisillä on kykyjä, joita olemme kehittäneet jo lapsuudesta asti. Nämä kyvyt saattavat nykyisin olla jopa sellaisia taitoja, että ne ovat lähellä meidän alkuperäisiä vahvuuksia. Ero on vain siinä, että ne eivät tuo lisäenergiaa, vaan saattavat jopa kuormittaa. Nämä taidot on ehkä alunperin omaksuttu toisia ihmisiä varten, meitä on viety niitä kohti vanhempien, ystävien tai koulun toimesta.

Olen nykyisin suhteellisen sosiaalinen ja tulen toimeen ihmisten kanssa, halutesssani saatan vaikuttaa jopa karismaattiselta. Olen opetellut sosiaaliset taidot aika nollatilanteesta, en ollut suosittu ja kotona oli epävarmuuden, jopa väkivallan tunnelmaa. Oli pakko kehittää eloonjäämiskykyjä, lukea ihmisiä ja eleitä, päätellä kiivasti mikä johtaa mihin ja miten vältetään epätoivottu lopputulos. En ole alkoholistiperheen lapsi, mutta jokainen sellaisesta perheestä tuleva tietää, mistä kyvyistä nyt puhun. Opit selviytymään, opit olemaan luottamatta keneenkään, opit pitämään pään kiinni ja opit olemaan tarvittaessa aseistariisuva.

Opettajan työssä nämä kaikki taidot ovat ihan loistokäytössä, ongelma vain on, että nämä siis kuormittavat. Kun tein aineenopettajan työtä yläkoulussa olin kotiin tullessa väsynyt, kiukkuinen ja melkein nöyrä, vaikka tunnit olisivat menneet hyvin ja tiesin olevani osaava ja pidetty. Ihmettelin miksi en jaksa tehdä hommaa, jossa olen hyvä? Opettaessani historiaa olen vahvuusaluuella, sytyn ja elän, mutta tupakoivien teinien perässä puskissa juokseminen ei millään tasolla ole vastaus sisäisen kysymykseeni. Minulla esimerkiksi ei ole luontaista tarvetta tai halua auttaa toisia. Siis sellaista oikeaa hoitsuviettiä. Tottakai pidän kavereiden asioiden ja ongelmien vatvomisesta ja koska en ole elänyt mitenkään yksikertaista tai helppoa elämää, osaan samaistua ihmisten tilanteisiin. Muutamat työtehtävät, joissa olen ollut, ovat kuitenkin olleet suunnattuja ihmisille, jotka saavat kicksejä toisten auttamisesta. Minä olen tehnyt lastensuojeluilmoituksia, istunut palavereissa, joissa päätetään lapsen kannalta isoista asioista ja olen tuntenut olevani aivan väärän laivan ohjaksissa. En syty vallan tunteesta ylipäätään. Mä palan vapaudelle.

Kolmanneksi meillä on piileviä vahvuuksia. Sellaisia, joita emme ole löytäneet toistaiseksi, mutta jos yhtäkkiä löydämme sellaisen, olo on kuin olisi tullut kotiin. Tämän mä osaa, voi tästä mä nautin. En valitettavasti ole löytänyt aikuisuudessani kauheasti näitä, toivon että esimekiksi jooga olisi joku piilevä juttuni ja tekisin sitä hurjassa flowssa loppuelämäni, mutta ei. Valitettavasti salassa ollut vahvuuteni ei ole itseni kurittaminen nälkää näkemällä. Olen erittäin vahvasti lahjakas nautiskelija.

Viimeiseksi meillä on heikkouksia. Olemme näistä yleensä hyvin tietoisia, koska vanhemmat, kaverit, koulu ja työyhteisö ovat innokkaita kertomaan niistä meille. Olemme saattaneet käyttää mittavan määrän energiaa ja voimia siihen, että nämä heikkoudet muuttuisivat osatuiksi taidoiksi, että emme jäisi niistä kiinni, että emme olisi niin huonoja. Tämä on ihan väärin! Positiivisen psykologian mukaan heikkoudet pitää hyväksyä, mutta niihin ei tuhlata aikaa! Jotta ihminen voi tulla onnelliseksi, hänen ei pidä miettiä asioita, joissa hän on huono, asioita, joita hän tekee toisten vuoksi, vaan hänen pitää sukeltaa omien vahvuuksien mereen. Tekemällä asioita, joissa on hyvä, joista saa nautintoa ja energiaa, oikea onnellisuus ja sisäinen rauha voi tulla.

Kun minä siis pakersin vuosi sitten punttisalilla ja jumpassa, yritin ottaa niskalenkkiä heikkouksistani. En ole liikunnallinen ja en saa siitä mitään muuta irti, kuin että tunnen olevani sosiaalisesti hyväksytty ja oikeanlainen ihminen. Kun kirjaprojektissani pääsen kirjoittamaan, lukemaan lisää historiasta ja pohtimaan erilaisia ilmauksia, olen vahvuusalueellani. Pääsen flow-tilaan. Pääsen siihen välillä tässä bloggailussakin.Saan lisäenergiaa edelleen, nyt aikuisena lukemisesta, kokkailusta, astrologiasta, leffoista, yksinolosta omissa puuhissani. Nyt pitää vielä keksiä ammatti, jossa voisin toimia vahvuusalueella enemmän. Ja vähemmän omien heikkouksien ja opittujen taitojen ristipaineessa.

Palaan asiaan.

Florida 7/7: viimeiset & ahnaat hengenvedot Miamia

Tähän vikaan bloggaukseen Floridan matkasta olen koonnut vähän kaikkea: lähtemistä, matkalla olemista, shoppausta..

Aloitetaan shoppailuista. Aiemmin kirjoitin Sawgrass Mills Mallin tarjonnasta. Tämän mallin lisäksi kävimme Miamin Aventurassa, joka myös valtaisan suuri, hyviä alennuksia löytyi sieltäkin, laaja valikoma tärkeimmistä putiikeista ja paljon ruokapaikkoja ja tietysti ihmismassaa. Aventuraan pääsee myös julkisilla kulkuvälineillä Miami Beachin tuntumasta. Löysin sieltä esim Clarksin ihanat balleriinat 30 eurolla (jollaisista olisin ollut valmis maksamaan enemmä ja jollaisia olen etsinyt tovin), Gapin tyhjäsin lapsille, itselle myös Gappia, mies teki löytöjä Banana Republicista. Emme jaksaneet ihan täysillä antautua shoppailun vietäväksi, joten täsmäkiersimme vain itselle tutut ja kiinnostavat kaupat. Tämä mall täydentää hyvin tuota outlettien täyttämää Sawgrassia.

Suosittelen muuten hyvissä ajoin ennen matkaa fb:ssa ja twitterissä listautumaan isojen mallien ja ketjujen kaveriksi, niin tietää erikoisaleunnuksista ja saa tarjouskuponkeja. Amerikassa näillä kupongeilla voi oikeasti olla merkitystä hinnoissa. Mitään maksettuja veroja ei saa pois kuin Macyn ostoksilla ja ne on haettava samantien siellä kaupassa pois.

Edellisessä blogissa kerroin Coconut Grovesta ja siellä olevasta kahdesta pienemmästä mallista ihan pääkadun varrella. Ne olivat aivan jees. Jos matkaisin Miamiin uudestaan, saattaisin haeskella yöpaikkaa Coconutin alueelta, se paikka oli sen oloinen, että viihtyisin hyvin.

Meidän B&B oli siis Little Havannan ja Downtowin välissä. Ei erityisen turvallista tai viihtyisää, mutta toisaalta iltaisin näki paikallisten poikan pelailevan korista koulun pihalla, ihmisiä kipsuttamassa ruokakassien kanssa kotia kohti.. Meitä lähinnä oli Bayside Mall, joka on varsinkin illalla oikein tunnelmallista hengailualuetta. Näköalat ovat aivan mahtavat Miamiin ja merelle, toisella puolella loistavat pilvenpiirtäjät ja laitureista voi varata itselleen cruisailun jossain luksuspaatissa ja illallisen. Kaikki maksaa monta taalaa. Täältä ei kannata shoppailla, hinnat ovat aivan törkeät verrattuna noihin aiempiin malleihin. Mutta tunnelman vuoksi kannattaa ehkä illalla täällä käydä kävelemässä ja nauttia kylmän juoman.

 Freedom Tower Baydise Mallin vieressä. Nimi tulee siitä, että rakennuksen alakerrassa selviteltiin kuubalaisten pakolaisten asioita Sikojenlahden epäonnistuneen maihinnousun jälkeen, josta joukkopako Floridaan kunnolla alkoi. En suosittele Che Guevara-paitaa näille hoodseille. Nyt ollaan alueella, jossa Che tai Fidel eivät ole mikään vitsi, vaan tuhonneet ihmisten elämän ja erottaneet suvut, repäisseet kansakunnan rikki.Little Havannassa on paikallisten suosima baari Versailles, josta kaikki isot uutistoimistot CNN ja muut ovat varanneet jo pöydän sitä hetkeä varten kun Castron kuolema julkistetaan. Silloin Little Havanssa on bileet, veikkaan.

 Bayside Mall

Miamin downtown. Kuten muuallakin Amerikassa kaupungin keskusta ei ole erityisen vilkas tai turvallinen öisin. Päivisin tänne tullaan töihin ja iltaisin täällä pyörii kaikenmoista väkeä. Ylipäätään jenkeissä on turvallista matkailla päivin ja öin OIKEILLA alueilla. Väärillä alueilla ei ole koskaan turvallista. Turvattoman alueen tunnistaa sellaisesta huolimattomasti hoidetusta ympäristöstä, roskia, miehiä seisoskelemassa kadun varsilla (huumekauppaa)..Washington D.C:ssä olen eksynyt vaaralliselle alueelle ja siitä ei sitten ollut yhtään epäilystä, sen tietää kyllä..

No näiden shoppailujen jälkeen olin vieläkin Old Navya vailla. Kysyin B&B:n omistajalta lähtöaamuna, missä olisi lähin Old Navy. Latinomies tuhahteli putiikkimaulleni ja kertoi läheisestä Mall Americasista, sinne oli vain 20 minuutin ajomatka ja siellä olisivat hänen mielestään parhaat ostosmestat eli Ross ja Marshall. Kummastakin saisi oikeaa laatukamaa tosi halvalla. Autoon lastattiin matkalaukut, navigaattoriin lyötiin uusi osoite ja matka läpi Little Havannan alkoi. Mall Americasin pihalla oli jo kaikkien latinalaisamerikkalaisten maiden liput ja alue oli erittäin latinohenkistä. Esimerkiksi kauppojen ja ruokapaikkojen väki ei puhunut englantia. Kokiksen tilaamiseenkin olisi tarvittu espanjaa. Selvisimme kyllä ja kokemus oli erittäin avartava.

 Nämä me saatiin, kun katseltiin paikallisessa pikaruokalassa (dominikaaninen fast food-paikka) seinämää ja sanottiin englanniksi numeroita, jotka se myyjätyttö just ja just ymmärsi. Oli hyvää, tulista ja raikasta. Ihan erilaista kuin tex mex. Tortillarulla oli paistettu kovaksi ja rapeaksi, salaatissa oli reilusti chiliä, limeä ja korianteria, juusto oli mietoa. Ehkä isoin ero oli, että tomaatit/pavut ei olleet fuusiossa mukana. Tuo paikka oli erityisesti perheiden suosiossa ja niitä oli kiva kyttäillä.

Ja tosiaan mallista löytyi pojalle Quicksilverin paitoja noin 6 eurolla, Old Navyssa oli kaikki -40% ja noissa Marshallissa ja Rossissa oli kyllä hillittömät merkkivaatteiden alet. Jos eivät laukut vain olisi olleet jo pullollaan..

 Mall sijaitsi aika lähellä lentokenttää, jossa muuten vikat shoppailut olivat kosmetiikka: sain Chanelin jonkun ihmerasvan, YSL:n valokynän, YSL:n ripsarin ja Victoria's secretin huulirasvan yhteensä noin sadalla eurolla.

 Ennen lentokenttää tehtiin pikavisiitti kuitenkin Biltmoreen. Kyseessä on legendaarinen 1920-luvulla rakennettu hotelli, jossa ovat asustaneet Sinatra Avansa kanssa, Al Caponella oli vakihuone ja siellä on kieltolain aikana murhattukin gangstereita, Wallis Simpson herttuansa kanssa asui täällä (katsoin muuten jenkeissä Madonnan haastattelun, jossa tämä kertoi tekevänsä elokuvaa Wallis Simposonista ja tästä rakkaustarinasta. Hmm. Toivottavasti siitä tulee hyvä leffa, tarina on kiehtonut minuakin jo alakoulussa, kun keräilin tuon ajan ihmisten kuvia.)

Muualla Miamissahan on sellainen hyvin casual-meininki, niinku Yhdysvalloissa yleensä. Rentoa small talkkia ja läppää, yltiöpäistä hymyilyä kaikille. Bilmoressa oli englantilainen jäykkistunnelma, hyvin hienostunutta siis. Siellä oli  meneillään vissiin kahdetkin yläluokkaiset häät ja kun saapastelimme nuhjuisina aulassa (sinne saa mennä ja sunnuntaisin on jopa kiertokävely) Bowen Wedding osui kohdellamme. Miestä pyydettiiin ottamaan valokuvia vieraista eri kokoonpanoilla sillä aikaa kun morsiusparia kuvattiin ihan siinä vieressä virallisesti ja kun mies oli ottanut iloisista ja hienostuneista amerikkalaisryhmistä häikäisevän tyylikkäissä vaatteissa kasan fotoja ne oli et "We should tip this guy!" Ruotsalainen mies hämmentyy moisesta. Siinä tilanteessa on enemmän kuin kansankodin kasvatti voi ottaa vastaan. Kiinnostava momentum.

Lentokentälle suoraan Biltmoresta. Kierreltiin tosin vielä hotellin golf-puistossa ja loikkaus latinomallista puhtaan valkoiseen groomattuun väkeen oli aika iso.Bilmoren ympärillä on erilaisia hienostokyliä, jotka on rakennettu esim. espanjalaiseen tyyliin. Kalliin näköisiä asuinkortteleita siis.

Kentällä oli taas kaiken maailman jonoa ja tarkastusta. Ja oli tietysti ylipainoa laukussa ja sit sitä fiksattiin. Ja lopulta vielä vikat Wendysit ja koneeseen. Kone oli ihan ankea, ei edes näyttöjä leffojen katsomista varten, vika kerta ikinä American Airlinesilla. Ainoa plussa oli et tilasin viinin ja se olis maksanut, mutta ne ei muistaneet periä sitä 6 euroa multa takaisin. Nukuin suurimman osan matkasta.

Olimme hysteerisessä huumoriväsymysvaiheessa Lontoon kentällä. Pari tuntia meni Heathrown kanssamatkaajille naureskellessa. Paluulento Helsinkiin. Nukutti, pää sekaisin, jet lag joka henkäyksessä. Helsinki oli pimeä, kylmä ja ei enää naurattanut. Kotona purettiin kamat ja otin kornin valokuvan kaikesta mitä oli shopattu, on siinä ihmettelemistä.

Florida 6½/7: Hurrikaaneja, Barnacle ja Everglades

Mulla oli Floridan reissun matkalukemisena aivan ihana, mahtava kirja. Zora Neale Hurstonin Their Eyes Were Watching God. Olin ostanut tämän kirjan jo vuosia sitten, koska mulla on näitä erikoisuuskiinnostuksenkohteita ja yksi niistä on afrikkalais-amerikkalaiset, erityisesti naiset, erityisesti kirjallisuus. Kirja jäi silloin kesken, se oli riipaisevan kaunista ja arvoituksellista tekstiä, mutta erityisesti alussa oli vaikea päästä slangiin sisään.

Aloitin sen siis alusta lennolla Lontoo-Miami. Ja päätin opuksen paluulennolla Miami-Lontoo. Sattumalta osui nyt nappiin tämä matkalukeminen, sillä kirjassa nuori, musta nainen liikkuu Floridassa, Evergladesissa, Orlandossa ja Miamissa 1920-luvulla. Kirjan kirjoittaja itse asui näillä seuduilla myös 1900-luvun alussa ja on yksi arvostetuimpia mustan nykykirjallisuuden klassikoita tämä. Oprah on jopa tehnyt tästä leffan.

Kirja alkaa näin kauniisti: Ships at a distance have every man’s wish on board. For some they come in with the tide. For others they sail forever on the horizon, never out of sight, never landing until the Watcher turns his eyes away in resignation, his dreams mocked to death by Time. That is the life of men. Now, women forget all those things they don’t want to remember and remember everything they don’t want to forget. The dream is the truth. Then they act and do things accordingly.

Kirjan kiinnostavaa antia kaltaiselleni matkailijalle oli päähenkilö Janien selviytyminen suuresta hurrikaanista (1926), josta kirjan otsikko tulee ja josta tipahteili tietoa matkalla paikoissa joissa kiertelimme. Ernest Hemingwayn talolla opas puhui Key Westiin iskeneistä hurrikaaneista ja kuinka vahvasti rakennettu talo oli kaiken kestänyt, myös ne hirmuiset 1926, 1992. 

Miamissa vierailimme Barnaclen talossa, joka sijaitsee Coconut Groven alueella ja on vanhin pystyssä oleva talo Miamissa. Barnaclen rakentaja Ralph Middleton More raivasi tiensä läpi pusikoiden ja soiden ja rakensi omin käsin tiluksensa ja kookosviljelmänsä. Hurrikaani iskeytyikin tänne, mutta hän mietti jälkeenpäin huolella kuinka parannella rakennuksia seuraavan hirmumyrskyn varalta - hän ehti kuolla ennen vuoden 1992 Andrew-myrskyä. Kummallakin kerralla vahingot olivat minimaalisia verrattuna ympäristön kokemiin. Barnacle on hyvinkin visiitin arvoinen! Monroen koti on museona, mutta erityisesti mittava pihamaa meren rannassa on mieleenpainuva. Talon ympärillä on luonnonpuisto, joka on juuri sitä Floridaa, jonne 1800-luvulla valkoiset tiensä raivasivat, muualla sitä ei ole niin paljon säilynytkään.

 Palmuja Coconut Grovessa Barnaclen puiston alueella.

 Näkymä Barnaclen pihamaalta..

 Kirjallisuudessa aina puhutaan mangrove-puista ja nyt näin niitä livenä ekaa kertaa. Ai, tuollaisia.

Itse Barnacle rannasta päin.

Tuo Coconut Groven alue oli muutenkin tosi symppistä, vähän hipahtavaa. Siellä oli pari pienempää ostoskeskusta ja rennon kiireetöntä väkeä. Ehkä sellaista hyvin toimeen tulevaa valkoista väkeä, joka laiskasti istuu kuppiloissa viettämässä mukavaa elämää. Ei turistilaumoja.

Hurstonin kirjassa kerrottiin myös Evergladesista. Päähenkilö päätyy sinne suuren rakkautensa Teacaken kanssa ja työskentee raskaissa olosuhteissa suoalueella. Kun ensimmäiset aavistukset hurrikaanista saavuttavat mustat työläiset se tulee intiaaneilta, jotkä jättävät alueen ensin. Seuraavaksi lähteävät eläimet. Mustat eivät lähde, koska valkoisetkaan eivät lähde ja kyllä valkoiset masterit varmaan tietävät. No sitten hurrikaani iskee ja vaikka Janie onnistuu Teacaken kanssa pakenemaan, pakoretken seuraukset ovat kohtalokkaat.

Kävimme Floridan matkalla seminole-reservaatissa, josta kirjoitin aiemmassa bloggauksessa. Kävimme myös Evergladesissa Shark Valleyssa, jonne on noin tunnin ajomatka Miamista. Varasimme jo Suomesta käsin kiertoajelun http://www.sharkvalleytramtours.com/  ja saavuimme paikalle hyvissä ajoin. Aluksi alueella maksetaan sisäänpääsymaksu ja sen jälkeen osallistuminen itse turneelle on vapaaehtoista. Kyllä alueella sai esimerkiksi kävellä omin nokkinensa tai vuokrata polkupyörän. Koska tuolla niitä alligaattoreita on joka notkelmassa, tien varsilla, ihan jokapuolella, en kyllä itse uskaltaisi siellä noin vain liikuskella. me siis otimme opastetun kierroksen, joka oli erittäin hyvä, hauska, fiksu ja mitä kaikkea. Suosittelen! Omat juomat muuten mukaan ja syömiset, paikan päällä on limuautomaatti ja pieni puoti, mutta valikoimat ovat suppeat.

En ole mikään biologi ja kaipasi monta kertaa ystävääni Katia, joka olisi kertonut minulle näkemästäni vaikka mitä. Talvella Floridan Everglades on ihanteellinen, sillä Amerikan ja Kanadan linnut ovat saapuneet sinne talvehtimaan ja ei ole liian kuumaa tai liikaa hyttysiä. Minua ei pistänyt yksikään ötökkä koko matkalla. Tuo turnee on alligaattoreista kiinnostuneille hyvin sopiva, laskin että kahden tunnin aikana näin yli 30 alligaattoria.

Olimme miehen kanssa hyvin vaikuttuneita sekä Barnaclesta, että Evergladesista. Itse hifistelin vielä iltamyöhiä kirjan kanssa. Tunsin välillä olevani samaan aikaan menneessä ja tulevassa ja just sellaisessa epätodellisuudessa, johon joskus pääsee kirjan kanssa.

Florida 6/7: South Beach dreams

"Bitch I'm from Dude County
Do not be thinkin' we soft or we sweet
Come on the opposite side of the Beach.."


Kuulin tuon jostakin rapista ja siinä kai kehoitettiin lähtemään Downtowniin, Little Havannaan, latinokortteleihin näkemään se oikea Miami. Vaarallinen, kova Miami Vicen maailma. Me aloitimme kuitenkin Miamiin tutustumisen Ocean drivelta South Beachin ytimestä.

Lummuksen veljekset lunastivat 1912 satoja eekkereitä Miamin rantakaistaletta, soista rämemaata, jolla majaili alligaattoreita, hyttysiä... Lummukset  loivat alueen, jonne keskiluokka saattoi tulla lomailemaan ja viettämään vapaa-aikaa pieniin ja edullisiin hotelleihin. Suurin osa pikkuhotelleista rakennettiin 1930-40-luvuilla ja alue pääsi hieman rapistumaan 1970-luvulle saavuttaessa. Alunperin kuuluja pastellirakennuksia kutsuttiin vain moderneiksi, mutta kun kiinnostus South beachia kohtaa kasvoi 1980-luvulla, alettiin tyylisuuntaa kutsua art decoksi.

Hotellit rakennettiin ennen Amerikan etelän pakollista menestystuotetta: ilmastointilaitetta. Siksi hotellien ikkunoihin rakennettiin "varjot". Useimmat art deco-hotellit olivat alunpeirn valkoisia ja vasta juutalainen Leonard Horowitz sai 1980-luvulla idean värittää hotellit pastellisävyin. Seinien kuvioiden ideat tulevat tropiikista.

Yllä olevassa kuvassa Ocean drivella paikallisia ortodoksijuutalaisia niillä paikkeilla, jossa Versace murhattiin.

 Okei. Tämä ei ollut hotelli, vaan tosi staili parkkitalo.

Ja tämä ei kai ole art decoa nähnytkään..

Toisella puolella on rantsu ja ne kuuluisat kopit.

 Kuuluisa deli, jossa syötiin potato skinsit ja pihvit. Oi oi.

SoBe kalkkunaa...nams, ihanaa kuuman rantsupäivän lomassa.

Linnutkin ottaa aurinkoa, paitsi toi yks.