Moikka ja heippa: kirja kaupoissa ja uusi blogi tulilla

Siitä on pitkä tovi, kun olen täällä viimeksi ollut.

On ollut hyviä syitä separaatioon: joskus kesällä 2014 luisuin kirjoittelutaukoon muutamaksi kuukaudeksi. Tauko teki hyvää: tietokirjan idea humahti päähän syyskuussa ja täytti mielen ja arjen. Bloggailu jäi pysyvästi.

Kesällä 2016 lähti käsikirjoitus painoon ja syyskuussa sain sen oikeana kirjana kätösiin. Esikoiskirjani on nyt kaupoissa ja kirjastoissa: Tuntematon sotavanki -venäläistä isoisääni etsimässä kertoo meidän suvun isosta mysteeristä.

Uusi harrastukseni sukututkimus on kirjan myötä tullut niin isosti elämään, että sille oli syytä perustaa blogi. Toivottavasti haluat kurkata, se löytyy täältä. Siellä kerron siitä, mitä olen sukututkimuksesta oppinut, siellä pähkäilen millaista on olla kadonneen sukulaisen jäljillä, yritän auttaa muita etsijöitä, kerron DNA-testeistä ja siitä, millaista oli kirjoittaa tietokirja.

Koska tulevasta ei koskaan tiedä, voi olla, että nähdään vielä täälläkin. Never say never. Missä sitten kohdataankin, toivotan sulle tähtirikasta alkutalvea!

Kesäinen viikonloppu Oslossa

En ollut aiemmin käynyt Norjassa, joten kun kaverin kanssa saimme idean tehdä pienen kesävisiitin jonnekin ja Norwegian tarjosi edullisia lentoja Osloon, olimme oitis valmiina. Matka alkoi Helsingistä perjantaina illansuussa ja lyhyehkön ilmatilanvierailun jälkeen olimmekin jo kohteessa. Lentokenttäjuna kiidätti meidän Oslon rautatieasemalle, jossa totesin ensivaikutelmaksi, että hyvännäköisiä miehiä ja huomattavan paljon vilinää.

Norwegian muuten on ihan asiallinen yhtiö. Siistit koneet ja jämäkkä meno. Ei mitään valittamista.

Oslo on värikäs, monikulttuurinen ja yllättävän matalaprofiilinen kaupunki. Odotin sen pursuilevan wow-arkkitehtuuria ja hienoja näkymiä, mutta muutamaa prameampaa rakennusta lukuunottamatta vaikutelma ei tosiaan ollut elvistelevän moderni tai sliipattu. Paremminkin rento ja suorastaan vaatimaton. Kävelimme edulliseen keskustahotelliimme, jossa harmillisesti huoneessa tarjolla oli vain parivuode. Kun näimme miten kapea sekin oli, tilanne oli melko huvittava, mutta mitäs, nukuttiin sitten vähän ahtaammin. Muuten tämä Rica travel hotel oli ihan mainio, hyvä hintaan sisältyvä aamupala ja keskeinen sijainti.

Laukut hotelliin jätettyämme suuntasimme läheiseen puistoon, jossa oli päämissiona tietysti kuninkaanlinna. Yläkuva linnan edessä olevalta aukiolta. Allaolevassa kuvassa tunnelmaa kuninkaanlinnaa ympäröivistä puistoista, joissa oli ruotsalaisilla jotain outoa meneillään.

 

Oopperatalo sitten tosiaan edustaa sitä vaurasta ja modernia Osloa. Pytinki on komeasti vuonon rannassa ja katolle pääsee kuljeskelemaan ja näkymiä ihastelemaan. Sisälle asti emme yrittäneet, mutta uljasta puuarkkitehtuuria siellä näytti olevan.

Kaverin anoppi oli suositellut ruokapaikaksi Cafe Christianiaa, joka oli ihan keskustassa sekin, joten suuntasimme sinne dinnerille. Tarjoilijapoika tekaisi meille pyynnöstä "jotain tyypillistä norjalaista alkudrinksua" jossa oli ainakin vodkaa, perunalikööriä, minttua, limea ja Seven uppia. Norjalainen versio Mojitosta selvästi ja ihanan raikas.

Halusin syödä kalaa, koska sitä nyt Norjassa kuuluu mielestäni syödä, mutta paikan wifi ei ollut yhteistyössä ja ei ollut mitään havaintoa lukuisten kalojen joukosta, että mitä ne suomeksi tarkoittavat. Tilasin sitten alkupalaksi hummeria, joka tuli parmesanilla ja paikallisella leivällä, sekä rucolalla täydennettynä. Oikein nams. Pääruuaksi pyysin halibuttia joka hotellin wifin äärellä paljastui ruijanpallaaksi. No ei se suomeksikaan oikein mitään minulle sanonut. Google paljasti kyseessä olevan uhanalainen laji, jota syödään Norjassa ja aika rumilus muutenkin oli kyseessä ;) No hupsista.

Ravintolassa oli kiva tunnelma, vähän outo sisustus ja hinnat oli juu aika kovat. Sen toki tiesin jo ennalta, että Norja on kallis, mutta, kummasti lompakko keveni jo yhden valkkarilasin äärellä.

Oslossa on älyttömän paljon patsaita. Tässä yksi pääkadun varrelta, jossa moni tuntui toteuttavan pikkutuhmaa poseeraustarvetta. Varsinkin vanhemmat naiset äitiyivät todella rohkeisiin otoksiin, itse jäädyin ihan sievistelyasteelle.

Lauantaina päädyimme simppeliin ja hieman hintavaan ratkaisuun eli paikallisen turistibussin kyytiin. Se kiidätti meidät läpi sateisen Oslon aluksi Holmenkollenille, joka on muutes rakennettu tosi hienolle paikalle vesistön keskelle. Sinänsä yllättäin Holmenkollenilla olisi voinut viettää enemmänkin aikaa, siellä oli kaikkea kammottavaa hyppelyä ja simulaattoria tarjolla, joten turistibussin nopea pysähdysaika oli vähän harmi. Muutamat otokset ja tunnelmoinnit toki ehti tehdä.

Alue on myös korkealla, joten jos lähtee jalkaisin lähestymään, toivottavasti olet hyvässä kunnossa. Olin itse ihan tätimäisen tyytyväinen, kun matkasimme ylös ja alas pitkät tovin mukavasti bussissa istuen. Itse matkaopas kertoi kyllä olennaisia asioita, mutta ei tullut erityisen antaumuksellista vaikutelmaa ja muutenkin palvelualttius oli vähän niin ja näin. Olen tainnut taantua amerikkamatkojen jälkeen amerikkalaisturistin tasolle ja kohta kirjoittelen TripAdvisoriin tyypillisimmät jenkkikommentit ever "hirvittävän kapea vuode ja suihku, ei palvelua, ei katsekontaktia, ei kiitosta tai näkemiin, en suosittele" -tyyppisen vuodatuksen.

Oslolaiset siis tosiaan rakastavat patsaita, siltä vaikuttaa. Ja erityisen monta patsasta on Vigelandin puistossa, jossa kaikki ovat saman kuvanveistäjän toteuttamia 1800-1900-lukujen vaihteesta. Teemana on vaatimattomasti ihmisen elämä ja tulkitsin kuvion niin että kaikki alkaa keskellä jököttävästä falloksesta. Sen ympärillä sitten oli ihmisen elämänkaaren tapahtumia, kuten lapsuus, parisuhde, vanhemmuus, vanhuus. Pohjoismaista mutkattomuutta oli kuvista aistittavissa.

Ylivoimaisesti suosituin patsas on puistossa sillalla, jossa on kiukkuinen poika. Jotenkin puhutteleva se kyllä on. Ihan hieno puisto siis ja suhteellisen nopeasti opit paljon norjalaisesta mentaliteetista, ehkä.

Kierroksen kohokohta itselläni oli tietysti Viikinkilaivamuseo, jossa oli muutama alkuperäisistä osista koottu komea laiva. Että noilla on Atlantin yli menty, huimaa on. Kierrokseen kuului myös kaksi muuta meriaiheista museota samalla suunnalla, joten ilmeistä on että norjalaiset ovat merenkulkukansaa ja reippaita purjehtijoita edelleen.  Museot eivät olleet nekään mitenkään erityisen prameassa kunnossa. Viikinlaivamuseo oli jopa aavistuksen rähjäinen. Että ei niitä kaikkia öljyrahoja ole kulttuuriin laitettu.

Oslon vanhimmassa ravintolassa, jossa jopa Edvard Munch tapasi aterioida eli Engebret Cafessa, nautittiin sitten lauantai-illan menuu. Halusin ehdottomasti valasta ja hetken hämmästelin, miksi se on lihalistalla, eikä kaloissa. Joo, ei ole tuo biologia vahvinta alaa. Jos asut meressä, olet mielestäni kala, piste.

Valas oli lihaisaa tonnikalamaista, uudet perunat rapsakoita ja karamellisoitu sipuli makeaa. Hyvää ruokaa ja kylmää viiniä, mutta hintaa tuli tällekin visiitille.

Illalla kuljeskelimme vielä linnoituksen tuntumassa ja sinne kipusimme sitten sunnuntaina uudestaan. Ehdin ottaa allaolevan kuvan juuri ennen suurta japanilaishyökkäystä. Niillä on nykyisin mukana pitkät kepit, jonne ne kännykän sijoittaa niin saa näppärästi itsestään selfien vähän kauempaa katsottuna. Mielenkiintoista.

Sunnuntaisen aamun hotelliaamiaisella maistelin kalojen lisäksi norjalaista ruskeaa juustoa. Hyvää.

Sunnuntaina teimme myös pienen lauttamatkan läheiselle Hovedoyan saarelle, jossa paikansimme vanhat luostarin rauniot. Idyllinen pikkusaari, jonne paikalliset hakeutuivat lämpöisenä päivänä rantsuun ja jäätelölle. Jos haluaa lauttamatkailla, kannattaa yrittää ostaa lippu sataman automaatista, sillä se maksaa enemmän laivassa ja maksukortti ei kelpaa. Jos ehtii tunnissa pikkusaaren kiertää, pääsee samalla lipulla sitten takaisin. Paatteja kulkee tauotta ja saariakin on muutamia.

Luostarin rauniot olivat ihan komeat ja siis putiikki oli perustettu viikinkiaikana, mutta uskonpuhdistuksen myötä sitten ryöstetty ja tuhottu. Osa kivistä oli viety esimerkiksi jo kuvatun Oslon vanhan linnoituksen rakennustarpeiksi. Sitten koko höskä oli unohdettu, kunnes tuli löydetyksi 1900-luvulla.

Kipaisimme myös kansallismuseon, jossa katsastaa piti Munchin tuotanto ja se kuuluisa Huuto. Koska kyseessä on ylikaupallistettu ja populaarikulttuurin ylikäyttämä teos, sen edessä ei tullut mitään ahaa-elämystä vaan että onhan tämä nähty jo tuhannesti.

Sataman läheisyydessä kipaisimme myös Nobel centerissä, mutta  vain museokaupassa. Aika alkoi olla kortilla ja iltalennolla sitten takaisin Helsinkiin. Lentokentällä oli muuten ihastuttava sushipaikka, jossa sai suuren maailman tyyliin valita annoksia liukuhihnalta, suosittelen, jos moisesta tykkää. Norjassa kannatti tosiaan syödä kalaa :)

Rippijuhlat: tarjoilut ja toteutus kotona omin voimin

Kaksi kuukautta on tainnut vierähtää viimeisestä bloggauksesta. Ajattelin jo oikeastaan lopettaa koko bloggailun, kun tämä on tämmöistä omaa, hassua monologia ollut jo pitkän aikaa. Mutta jospa nyt kuitenkin pari itselle merkittävämpää juttua tässä vielä raportoisi.. Olen esimerkiksi matkaillut ekaa kertaa elämässäni Norjaan, Osloon, josta kirjoittelen postauksen seuraavaksi, jos en tässä aivan alkuunsa lannistu ;)

Kesän merkkitapahtuma on kuitenkin ollut esikoisen rippijuhlat, joita suunnittelin kuin Iisakin kirkkoa. Aiemmin olen kirjoittanut, että aloitin macaronssien treenailut jo hyvissä ajoin talvella, päämääränä tuottaa kelpoisa kasa noita mantelileivonnaisia näytille konfirmaatiopäivänä. Tavoite onnistui! Eikä ollut itselle helppo suorite, mutta tarpeeksi paljon, hirveän paljon harjoittelua, niin yhdessä heinäkuisen perjantain iltapäivässä niitä toteutin reilut 80 kpl. Ja lisäksi noin 15 kpl epäkelpoa yksilöä…

Koskaan en ollut eläissäni myöskään leiponut niin paljon karjalanpiirakoita kuin macarons-perjantaita edeltäneenä perjantaina. Melkein 90 kpl niitäkin väkersin ja se tuntui jaloissa, sormissa, niskassa ja mielialassa. Epäonnistuneita ei ollut, mutta aikaa se vei. Pakastin piirakat ja lämmitin ne rippijuhlan aamuna. Hyvin toimi.

Tarjolla oli lisäksi mansikka-raparperi Britaa, joka on ollut vuosia kestosuosikkini mansikkakakuista. Niitä tein kaksi kappaletta edellisenä iltana. Lisäksi tein toista riskitöntä suosikkikakkuani eli jäädytettyä suklaakakkua, koristeet kirsikoilla. Jäädytetyn suklaakakun ilmeinen etu on, että sen voi pakastaa vaikka viikkoa ennen ja ottaa pöytään puoli tuntia ennen tarjoilua. Kylmä kakku on ässähyvää erityisesti kesällä. Makeana tarjottavana oli myös mascarpone-torttua pensasmustikoilla. Sitäkin olen aiemmin tehnyt viikunoilla ja mansikoilla, mutta tällä kertaa tein erilaisella pohjalla manteliallergikkojen takia. Uusi pohjaviritelmä ei ihan onnistunut, mutta hyvältähän tuokin torttu kuvissa näyttää.

Suolaisena tarjottavana oli karjalanpiirakoiden ja munavoin lisäksi poro-wasabi voileipäkakkua, josta tulikin koko tarjoilujen suursuosikki, vähän yllättäin. Helteisenä juhlapäivänä kirpeästi potkaiseva ja maukas kakku maistui vieraille sensaatioimaista tahtia. Rinnalla ollut lohivoileipäkakku oli raikas elämys myös. Tarjolla oli lisäksi karkkia ja leipätikkuja. Joita en tehnyt itse :)

Kahvina keitteilin Tertin kartanon kahvisekoitusta, jota olin vastikään käynyt Mikkelistä hamstraamassa ja kahvia paitsi upposi, myös kehuttiin tavattomasti. Taidan hankkia sitä ensi vuodenkin rippijuhliin. Teenä oli tarjolla Juvan Teahouse Wehmais'in Studio 54 eli makuna mansikkaa, shamppanjaa, ruiskaunokkia ja kermaa.

Kuvassa etualalla mansikka- raparperi Brita. Ohje löytyy täältä.

Raparperihillokkeet olin keitellyt jo parisen viikkoa aiemmin ja pakastanut, joten niiden kanssa en juhlapäivää edeltävänä päivänä todellakaan puuhastellut. Näitä oli tarjolla 2 kpl ja kuten ennalta uumoilin, yksi olisi riittänyt. (Vieraita oli reilut 30).

Mansikka-raparperi Britan taustalla on mustikkatorttua, jonka alkuperäistoteutus löytyy täältä. Sitä oli tarjolla yksi kpl.

Jäädytetyn suklaakakun ohje puolestaan on täällä. Tein sen muuten 1 1/2 kertaisena.

Karjalanpiirakat tein tällä ohjeellani. Kuoritaikinan tein 4 krt ja 2 kattilallista riisipuuroa eli 2 kertaisena puuro-ohjeen. Marttojen ohjeen mukaisesti otin taikinasta muotilla (lasi) pyörylät, jotka laitoin 6 pinoissa muovikassiin. Sitten vasta aloitin täyttämisen. Eivät tosiaan kuivuneet täyttämisen aikana ja olivat tasakokoisia lopussa.

Voileipäkakut (yhteensä 4) toteutin edellisenä iltana paahtoleivällä ja kummassakin on keskimmäinen kerros ruisleipää. Kostutin lohikakun sitruunavedellä ja porokakun limevedellä. Lohikakun välissä on kylmäsavulohta, graavilohta (kumpaakin lohta yhteensä kahteen kakkuun 700g, puolet ja puolet), raejuustoa (purkillinen), smetanaa (pari boksia), sitruunaa (1 mehu), sitruunapippuria, tilliä ja tujaus kasvispikkelsiä putkilosta (ei välttämätön). Päällys on tilli- ja raputuorejuustoa sekaisin (1 kumpaakin boksia) ja smetanaa (sen verran että notkistuu). Päällä vain eleettömät lohikukkaset ja herneenversot. (En ole pusikkokakkujen suuri ystävä.)

Porokakkujen (2) täytteessä oli kylmäsavuporoa (neljä pakettia) (2 kakun täytteeseen upposi yhteensä 1 putkilo wasabia), creme fraichea (pari boksia), 4 dl vaahdotettua kermaa, rucolaa, persiljaa. Päällä paprika-chili tuorejuustoa (1 boksi), mascarponea, creme fraichea. Pinnalla pororuusuke ja tuoretta timjamia. Pelkäsin ennalta, että wasabi on liian voimakas tai päällys ei soinnu yhteen. Yhdistelmä oli kuitenkin mitä maistuvin ja sai paljon kiitosta.

Macaronssit olen puolestani toteuttanut näin. Lopputuloksessa on Ranskasta tuotettua mantelijauhetta (on siellä huomattavasti halvempaakin), värjätty erikoiskaupasta ostetulla värijauheella (ostettu ihan Tampereelta kuitenkin), välissä keltaisissa on lemon curdia (erikoiskaupasta), vaaleanpunaisissa on valkosuklaa-cremefraiche -täyte, ja maitosuklaan välissä tummaa suklaata creme fraichella. Astia on Pentikin. Etsin monta kuukautta sellaista neliön muotoista asiaa, johon macaronssit saa nätisti pystyssä aseteltua.

Terassia koristelin vaalein ja tummin tyynyin ja peittein sekä kukkasin plus pari vanhaa räsymattoa. Juhlista tuli terassijuhlat, joten onneksi terassi on varjossa ja siinä oli miellyttävä oleskella iltakymmeneen asti, jolloin viimeisetkin vieraat taisivat poistua.

Säästin huimat summat lainaamalla yhdeltä ystävältä Paratiisi-astioita omieni rinnalle. Juhlapöydässä näkyvä rippikuva oli lapsen kaverin ottama ja sitä teetin jo juhliin, vieraille mukaan viemisiksi, iso säästö, kun ei tarvinnut studiohintoja maksella. Kun toteutin kaikki tarjoamiset itse, säästö oli myös ilmeinen. Juotavana oli kuumien juomien lisäksi Fresitaa, vissyä ja vaaleanpunaista Pommacia, pullot lojuivat isossa shamppanjacoolerissa, josta sai käydä lasiaan täyttämässä.

Sankarittaren mekko oli huippulöytö San Fransiscosta, 10 taalaa (koska yksi nappi puuttui) alkuperäishinta oli satasen. Kaulakoru, joka ei taida kuvissa näkyä, mutta kyseessä sellainen teinien suosima Guessin vitkutin, ja kyllä, 12 dollaria las Vegasin Guessin outletistä. Kampaus oli sentään Tukkateekin ammattilaisella teetetty :)

Varsovan kevät

Koska suomalainen toukokuu näyttää lähinnä suomalaiselta lokakuulta, palaan viimeisen Varsovan päivän kuviin ja tunnelmiin mielelläni. Pääsiäissunnuntaina Varsovassa oli kuulasta, lämmintä, sateista ja välillä aurinkoista.

Heräsin ilman kipuja ja vetäisin suunnitelmalliset överit aamiaissalongissa. Seurailin samalla kohtausta naapuripöydässä, jossa saksalainen nainen itki, miehen lohdutellessa häntä. Koska kielitaitoni ei ole riittävä, en päässyt oikein perille mistä oli kysymys, mutta tilanne kiinnosti silti kovin. Itkeskelyä seurasi suvanto, joka taas pian purskahti valloilleen, tilanne oli päällä ainakin tunnin.

Istuimme aamiaisen loppuun ja viime metreillä tarjoilija täytti skumppalaseja rivakkaa tahtia, ilmeisesti avatut pullot haluttiin saada tyhjiksi. Sopihan se.

Kiikutimme sitten matkalaukut respaan ja suuntasimme kävellen kohti Park Lazienkowskia.

Keväinen puisto oli todella kaunis ja esimerkiksi magnolioiden läheisyydessä oli suorastaan ruuhkaa selfiekuvaajien tungeksiessa ympärillä.

Sitten tapahtui jotain melko romanttista, alkoi sataa pirskahdellen ja löysimme miehen kanssa suuren puun, jonka alla istuimme vanhalla puupenkillä suojassa sateelta. Puu oli niin tuuhea, että sen alla saattoi kastumatta ihmetellä edessä aukeavaa vehreyttä. Jossain kaukana myllersi Varsovan liikenteen katkeamaton äänimaailma.

Sateen päätyttyä kuljeskelimme puistossa. Ihanan vehreä ja kaunis puisto!

Tämän riikinkukon läheisyydessä oli valtaisa määrä italialaisia turisteja kuvailemassa.

Puiston jälkeen suuntasimme bussilla palmulle (Greetings from Jerusalem!), josta kävelimme sateessa hotelille, vaihdoimme kuivaa päälle ja jatkoimme hampurilaisille Hard Rock Cafen meluisaan ravintolasaliin. Oli huikeaa ajatella, että edellisen kerran söin kyseisen ketjun hampparia Las Vegasissa, teki melkein mieli kertoa siitä tarjoilijalle, mutta maltoin mieleni. Paikka oli aivan täynnä ja hiljainen Varsova ympärillä tuntui melkein absurdilta.

Sitten takaisin hotelille ja laukut mukaan, hotellin hienompi autokyyti vei meidät mustan kuskin soitellessa letkeää reggae-musiikkia lentokentälle ja illan tullen lensimme Helsinkiin. Kaikki muuten hyvin, mutta seuraavasta matkasta ei mitään tietoa.

Varsova: herkkuja, shoppailuja, historiaa ja asennetta

Toinen päivämme Puolassa alkoi hotelliaamiaisella. Vaikka odotukset olivat Krakovan jäljiltä korkealla puolalaisten aamiaisten suhteen ja Trip Advisorin arvio Polonia Palacesta oli luettu herkällä mielellä,  silti valikoima ällistytti. Suuri avara sali kristallikruunuineen loi ylelliset puitteet kunnon övereille. Ovesta saavuttaessa vastassa oli makeat herku, kakut, omenapiirakat, croissantit ja muut leivonnaiset, unohtamatta valtavia astioita, joissa oli runsaalla kädellä lohkottuja suklaapaloja. Voi onni. Parasta valkoista suklaata ikinä.

Seuraavaksi vuorossa oli skumpat, mehut ja vodkat. Hmmm. Puolasta on vaan pakko tykätä.

Puolalaiset ovat ylpeitä leipäperinteistään ja tarjolla olikin eri sävyisiä ja maustettuja vaaleita leipiä, sämpylöitä, patonkeja, sekä varmaan 20 suloista purkillista erilaisia hilloja ja marmeladeja.

Saliin todella saavuttaessa vastassa oli pitkä pöytä, jonka takana kokit valmistelivat erilaisia munakkaita,  paistettuja, keitettyjä ja upotettuja munia, mitä vaan nyt mieli teki. Makkaroita oli montaa sorttia ja Puolassa ne ovat huippuhyviä, samoin juustoja, ehkä vähemmän vihanneksia, mutta hedelmät kaikki tuoreita, kivasti lohkottuja ja kauniisti aseteltuja.

Rakastan tuota yllä olevassa kuvassa olevaa valkoista karkeaa juustoa, joka on tuon brien alla. Se on vähän kuin raejuustoa deluxe, hapanta, paksua, mahtavaa. Olen saanut sitä ainakin Latviassa ja Liettuassa, mutta ei mitään hajua mitä se on. Kuka tietää? Se on taivaallista!

Lämpimänä odotti sitten pekonit ja muut mahdolliset sörsselit. No puuroa ei ollut. Erilaisia myslejä, kuivattuja hedelmiä ja jugurtteja kyllä. En jäänyt ihan hirveästi sen aamupuuron perään sitten kuitenkaan itkemään. Olen sellainen joustava ihminen :)

Aamulukemistoon oli vaikea keskittyä mimosa-hörppäilyjen ja koita-nyt-tarttua-hetkeen-ajattelun johdosta. 

Puolalla on hyvät syyt seurata Ukrainan tapahtumia ja Nato-jäsenyyteen ollaan tyytyväisiä. Puolalaiset taisivat jonkin hiljattaisen kyselyn perusteella olla peräti tyytyväisintä EU- kansaa, siis jäsenyytensä kanssa. Vuosittain juhlitaan näyttävästi EU-jäsenyyden alkamista.

Aamiaisen jälkeen hyppäsimme ratikkaan ja huristimme puolisen tuntia shoppailumekka Arkadiaan. Kanssaihmiset eivät osanneet hyvin englantia, mutta pääsimme yhteisymmärrykseen. Ylipäätään Puolassa oli samat romanialaiset kerjäläiset kuin jokaisessa isommassa EU-kaupungissa nykyään, mutta muuten hyvin eurooppalainen etninen päälleliimaus. Jonkin verran aasialaista väkeä, mutta taisin nähdä koko Varsovan viikonlopun aikana vain yhden afrikkalaista alkuperää olevan ja hän sai enemmän huomiota puolalaisista mummoilta kuin minulta.

Mutta shoppailua oli siis tarkoitus toteuttaa ja  edellisenä päivänä kiersimme hotellin läheisyydessä olevaa Zlote Tarasya ja nyt, pääsiäislauantaina oli oikeastaan viimeiset mahikset varsinaisesti shoppailla. Krakovan pääsiäisenä opimme, että launtaina iltapäivällä kaikki, todellakin kaikki, sulkeutuu. Vaikka siis tiesimme tämän, elättelimme toiveita siitä, että Varsova ei olisi ihan yhtä dead illan tullen.

Ostin lähinnä lapsille tuliaisia eli vaatteita. Itselle hauskan hiirimaton, jossa on maatuskoita. Mies osti vaatteita, vodkaa, makkaroita. Kenkävalikoimat olisivat olleet hyvänlaiset, mutta olen surkea kenkäshoppailija. Muutenkin viime talven jenkkimatkailu painaa vielä Visaa, joten pitää olla harkintaa, jos meinaa vielä kesällä jossakin ulkomailla käydä.

Arkadiasta lähdimme kävelemään takaisin kohti keskustaa kierrellen juutalaisgheton alueella. Lähes joka kadunkulmassa tai korttelissa on muistomerkkejä kertomassa mitä täällä tapahtui II maailmansodan aikana. Sattui olemaan myös Gheton vastarinnan vuosipäivä, eli ihmiset kantoivat rintapielessä keltaista narsissia (symboliikan taustaa en tunne) ja niitä oli ripoteltu myös ympäri ghettoa.

Tämä muistomerkki on kohdalla, josta juutalaisgheton väestö siirrettiin juniin, pääasiassa kohteena oli Treblinka. Siellähän ne sitten melkein kaikki onnistuttiin tappamaan. Edellisen bloggauksen toistoa, mutta jos olet menossa, katso se The Pianist -leffa, siinä on hyvä sukellus gheton menoon ja historiaan. Krakovan kohdalla suosittelenkin sitten sitä Schindlerin listaa, mutta siitä enemmän siinä omassa Krakovan osuudessa viime keväältä.

Nämä kukat ja kivet ovat puolestaan muistomerkiltä, jonka alle on haudattu gheton kansannousun taistelijoita. Hehän kuolivat lähes viimeiseen mieheen ja naiseen. Viimeisinä kuukausina olot ghetossa olivat muuttuneet täysin kestämättömiksi ja vastarintataistelijat eivät ilmeisesti kokeneet että heillä on mitään menetettävää. Antautuneita ei juurikaan ollut. Joukossa oli juutalaisten lisäksi myös paljon puolalaisia ja taisteluja käytiin myös varsinaisen gheton ulkopuolella.

Natsit olivat tyrmistyneitä vastarinnasta ja kostivat voiton jälkeen armottomalla tavalla. Varsova on yksi eniten tuhoja kokoneista kaupungeista koko toisen maailmansodan ajalta. Puolaiset kertovat, että neuvostojoukot odottelivat kaikessa rauhassa natsien mellastuksen kliimaksia, ennenkuin ottivat kaupungin haltuunsa. Puolan historiaa miettiessä tulee tosiaan mieleen, että suomalaisilla ei ole mitään valittamista. On ollut hankala asema olla Saksan ja Venäjän välissä.

Suomalaisena piti tietysti käydä katsomassa Puolan juutalaisten museota, koska sen on suunnittelut suomalainen arkkitehtitoimisto. Skandinaaville rakennus ei itse asiassa ole kovin hämmentävä kokemus, hieno juu, puupintaa, valoa, lasia, modernia.. mutta Trip Advisorista päätellen useimmat turistit kokevat museon todella vaikuttavaksi nimenomaan arkkitehtuuriltaan. Joten ilman muuta se on jotenkin suomalainen pytinki.

Museo ei ole vielä valmis ja tutustumaan pääsee vain vaihtuvaan näyttelyyn. Alunperin älyttömän kalliin rakennuksen rahoitus tuli kai amerikanjuutalaisilta, mutta koska projekti on nyt viivästynyt vuosilla, lienee maailmanlaajuinen lama vaikuttanut tähän hitaanpuoleiseen prosessiin. New Yorkin yliopisto on pääorganisaattorina kokoelman rakentamisessa ja esillepanossa. Tulee varmasti upea sitten ihan valmiina, käymisen arvoinen jo nyt. Tällä hetkellä visiitti on ilmainen, paikalla on hyvä wifi, kahvila ja siistit vessat, joten matkailijalle myönteinen etappi kaikin tavoin.

Rakennuksen pinta läheltä katsottuna.

Museon ovi oli kyllä hieno ja paljon symboliikkaa oli talon muodoissa ja asetteluissa.

Museon ulkopuolella sijaitseevastarinnan muistomerkki. Toi muistomerkin tumma kivi on muuten sodan aikana ruotsista Varsovaan kärrättyä. Siitä piti rakentaa erilaisia hienoja Hitleriä ja kolmatta valtakuntaa palvovia patsaita ja riemukaaria. No toisin nyt sit meni.

Käveltiin siellä ja täällä ja nähtiin uutta Puolaa ja vanhaa Puolaa ja siinä välissä olevaa.

Mutta hotelli antoi  meille väärät tiedot vastarintamuseon aukioloajoista, jotka eivät olleet nettisivullakaan pääsiäislauantain kohdalla oikein. Missattiin se 20 minuutilla. No, tämmöistä sattuu matkaillessa. Otti huolella päähän kuitenkin.

Tässä gheton vanhaa muuria. Joka löytyy Hilton-hotellin läheisyydestä, jonka lobbyssa lepuutettiin väsyneitä koipia pitkä tovi drinksujen äärellä. Hilton oli niin kliininen ja lasinen, että melkein hieno. Lobbyssa et tiennyt missä päin maailmaa olet ja jotenkin se on aina yhtälailla kammottavaa ja kepeää. Globalisaatio jepjep.

Seuraava etappi olisi ollut kylmän sodan aikakauden ravintola, mutta sekin oli suljettu. Lauantaina Varsova hiljeni nopeaa tahtia iltapäivästä alkaen. Otimme taksin hotellille ja podin kipeää vatsaa (ehkä tuli aamiaisen kanssa todellakin liioiteltua).

Ehdin sitten muutaman tunnin katsella puolalaista televisiotarjontaa ja samat This is the voice of Poland, Master Chefit jne siellä näytti pyörivän. Kieli on ihan käsittämätön.

Hotellissa olisi ollut kiva diner, mutta kävelimme illalla sitten kuitenkin keskustaan puolalaiseen ravintolaan Dawne Smakiin, jota respa meille suositteli. Se oli tosi mukava paikka, vaikka en voinut syödä juuri mitään, vatsakipujen takia.

Mielessäni visioin jo viikonlopun käännettä puolalaisessa ensiavussa, hmmm millainen vakuutus mulla mahtaa olla, mitä jos joudun umpisuolen leikkaukseen tai jotain. Olen yleisesti aika kestävää tekoa ja matkaraporttejani lukeneet tietävät, etten ole oikeastaan koskaan reissussa kipeä ja syön mitä vaan eteen kannetaan. Nytkään kyseessä ei varmaan ollut mikään ruokamyrkytys, mutta pari päivää se vaivasi jossain määrin. Ei se mitenkään estänyt matkailun jatkamista, kävelin hitaammin ja pysähtelin istumaan useammin, voivottelin pahimmillaan ääneen, mutta matka jatkui.

Viimeisen illan puolalaiset perunaletut smetanalla.

Ja miehen mahtava lammasannos, todelä ärtsyllä valkosipulimuussilla.

Eniten harmitti nukkumaan mennessä et mitä jos en pystykään seuraavana aamuna perehtymään hotelliaamiaiseen perusteellisesti.