Checkpoint: Vappumunkit

Vappuna olemme usein painelleet ylikalliiseen, ylitäyteen ja ylirumaan Särkänniemeen. Tällä kertää lapset eivät edes vaisusti yrittäneet -hyvä. Skippaan sen ilomielin. Vappupallojakaan en ole suostunut ostamaan vuosiin, olen aika natsiäiti mitä tulee hyvin hinnoiteltuihin tuotteisiin, joilla ei ole toiminnallista funktiota. (Parina vuonna lähes nöyrryin pakko-ostamaan päiväkodin tätien myymiä vappupalloja, mutta pidin linjani..)

En keksi äkkisiltään mitään surumielisempää sisustusta kuin katossa roikkuva, pölyinen, suurimmaksi osaksi jo tyhjentynyt, kuukausia sitten sinne hylätty kaasupallo. En ole tainnut tällä vuosituhannella kuin kerran tai kaksi laitella serpentiinejäkään. Muistan kyllä, että ne olivat omassa lapsuudessa minulle isokin juttu, mutta nyt en keksi turhempaa sotkua kuin niitten kanssa säätäminen. 

Selvää on, että leikkimielisyyttä ei löydy mihinkään pukeutumiskokeiluihin. Dissaan suurella volyymillä kaikkia tilaisuuksia joihin äitiparkoja yritetään saada pukeutumaan pelleasuihin. Olen ihan riittävän pelle normielossakin, että jaksaisin etsiä uusia sävyjä nolouteeni vappuihin.

Munkkeja ja simaa olen useimmiten sentään laittanut, mutta tällä kertaa en jaksanut virittää simaämpäreitä, joten ostin ne pullotetut simaset suoraan Ahlmannilta, munkit paistoin sentään itse.

Teen ihan normisetillä munkkeja, mutta tällä kertaa lisäsin taikinaan 2 muussattua banaania ja yhden limen mehun. Munkit pyörittelin kanelisokerissa. Tuli ihan hyviä :)

Lapset olivat kinunneet jo viikkoja sushia, joten oikaisin tässäkin ja vein troikan Marusekiin.Yli 50 sushia katosi alle kymmenessä minuutissa ja tarjoilija ihmetteli suureen ääneen, että ei ole ennen nähnyt lasten syövän sushia sellaisella innolla. Yleensä vanhemmat kuulemma saavat lapsensa maistamaan muutaman palleron ja sitten keskityttään jälki-ruokaan. No minä joudun kyllä ihan pitämään puoleni, muuten jäisin tyystin ilman. Ja niin, meillä ei ole mistään itämaisesta slow foodista kuultukaan...

Illaksi on sentään skumppa kylmässä ja se on pokspoks kun lapset menevät nukkumaan. Terassi on viritelty keski-ikäisen raivokkaalla innolla eilen rillauskuntoon, joten siinä on meidän Vapun ohjelma. Aikamoista on. Ihan kuollutta siis. 

Hankin canal+ kanavat kohta alkavien kiekkosessioiden takia ja kieltämättä töllötin kiinnostaa nyt ihan uudella tasolla iltaisin. Kaikki ne leffat, jotka on jääneet Makuunin hyllyille viime vuosina, koska olen epäillyt ko. leffojen tasoa, ovat nyt tarjolla kaapelikanavien annissa. Ihan mahtavaa. Se kaapelikanavien haukkuminen on vain kateellisten ihmisten murinaa.

Munkit

5 dl kädenlämpöistä maitoa
sekaan 50 g hiivaa
sit sekaan:
1 1/2 tl suolaa
2 dl sokeria
3 tl kardemummaa
2 munaa
2 muussattua banskua
1 limen mehu (maistuu hyvin miedosti)
sitten vaan sekoittelemaan reilu litra jauhoja, nyt laiton täysjyvävehnää
ja loppuvaiheessa 100g voita

Kohottele 20 min. Sitten leivo pulliksi. Kohota lisää. Paista esim kookosrasvassa. Pyörittele kanelisokerissa.

Vohvelit!

Meille tuli vohvelirauta joskus '80-luvun alkuvuosina. Asuin tuolloin isän kanssa kahden ja eräänä päivänä hän yllättäin kiikutti kotiin tuon ihmevekottimen. Isäni oli aika innokas hankkimaan kaikkia uusia vempeleitä, meillä oli mehulingot, videot, sauvasekoittimet ja mikroaaltouunit aina hieman ennen muita.

En ole jatkanut moisella pioneeriasenteella, olen vähän laiska ostamaan tavaroita kotiin, keittiöjuttujakin harkitsen naurettavuuksiin asti. Tänään viimeeksi mies osti minulle uuden valkosipulinpuristimen, sillä hänen mielestään käytössä ollut oli irvikuva kyseistä laitteesta ja sen läpi sai tungettua lähinnä puristimen omat hilseilevät maalit, ei paljon muuta.

Muistelen, että seurauksena ensimmäisistä vohvelidemonstraatioista oli sotkua ja huomattava määrä hermostunutta puuhailua, mutta lopulta vakuuttavan herkullisia, kuohkeita, täyteläisiä vohveleita. Meillä syötiinkin seuraavina vuosina usein vohveleita ja silloin harvoin kun joku kyläili, niitä oli tarjolla. Mansikkahillon ja kermavaahdon kanssa niitä mätettiin, tosin joskus ihan vain sellaisenaan. Isäni mielestä ne olivat fiinimpiä kuin tavisletut, joita muissa lähiökodeissa pisteltiin.

Aloitin keittiökokeiluni oikeastaan vohveleista. Lisäsin isäni käyttämään reseptiin reippaasti kaakaojauhetta, koska epäilin, että suklaavohvelit voisivat olla vielä makeampia. Olivathan ne. Rohkaistuin aikalailla juuri näistä ensimmäisistä kokeiluistani ja huomasin, että keittiöpuuhissa innovointi usein kannattaa ja virheistäkin useimmiten seuraa jotain syömiskelpoista.

Isäni päästi minut keittiöön, eikä tunkenut sinne neuvomaan. Sain säheltää rauhassa. Mitä olen kavereiden tarinoita äideistään kuunnellut, olen ollut loppujen lopuksi kiitollinen tästä puolesta yksinhuoltajaisän tyttärenä.

Paistelen vohveleita edelleen. Viime viikolla olivat vuorossa belgialaiset versiot, jotka ovat myös aika lähellä amerikkalaisia. Näiden ideana on, että täyte on ällömakeaa, ei itse vohveli, joka on rapeahko ja jämäkkä, erittäin täyttävä. Nyt tarjoilin näitä lapsille sulatetun Fazerin sinisen, mansikoiden ja kermavaahdon kanssa. Jämät vedettiin aamupalaksi vaahterasiirapin kanssa. Belgialaisiin vohveleihin kuuluu ripsutella tomusokeria päälle, mutta jätin sen nyt väliin. Belgialaiset ovat myös neliönmuotoiset, mutta  tein nämä omalla tavissuomalaisella raudalla, silloin niistä ei kyllä harmillisesti saa niin paksuja

Tässä viime kesänä Pariisissa nautittu kaunotar.

Belgialaiset vohvelit (iso annos, voi puolittaa)
4 munaa
13 dl vehnäjauhoja
250 g voita
5 dl punaista maitoa
4 dl vissyä
15 g hiivaa
1 tl suolaa
1,5 dl sokeria
3 tl vaniljasokeria
voisulaa paistamiseen

Erottele keltuaiset ja valkuaiset. Sulata voi. Lisää voin joukkoon maito, lämmitä kädenlämpöiseksi. Murenna hiiva joukkoon. Lisää vissy, keltuaiset, suola, sokerit ja jauhot. Vatkaa valkuaiset erillisessä kulhossa kovaksi vaahdoksi. Sekoittele varoen taikinan joukkoon. Anna taikinan sitten seistä n 20 min.
Paista vohvelit.

Syömme myös silloin tällöin suolaisia vohveleita. Tampereen ihanissa vohvelikahviloissa tarjotaan mahtavia lohitäytteisiä vohveleita, joiden makua olen yrittänyt jäljitellä. (Otin näistäkin kuvan, mutta en löytänyt sitä nyt mistään, anyway, ohje suolaisiin versioihin tässä.)

Vohvelit lohitäytteellä
2 dl kermaviiliä tai maitoa
1 tl suolaa
2 munaa
150 g  sulatettua voita
3 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
tilli-sitruunapippuria
tilliä
ruohosipulia
kuivattua sipulirouhetta
1 sitruunanmehu

Sekoita taikina oheisista aineista ja paista vohvelit voissa.

Täyte:
2 dl kermaviiliä tai smetanaa
1-2 sitruunan mehua
1 dl raejuustoa
tilliä
ruohosipulia
savulohta tai graavilohta

Sekoita kermaviiliin muut ainekset paitsi lohi. Sen voi vetää sauvasekoittimellakin oikein sileäksi. (Tämä täyte on hyvää myös uuniperunoiden kanssa). Asettele vohvelin päälle täytettä ja reilusti lohta.

Paahtopaistia, bataattipyrettä ja vihreitä papuja

Tänä pääsiäisenä en ole kauheasti jaksanut kikkailla. Tein tavis-rahkapiirakan persikoilla ja kiweillä. Olemme syöneet kanaa vuohenjuustokastikkeessa ja sitten tietysti kananmunia. Tänään kunnostaduin sitten laittamaan jotain vähän parempaa. 

Paahtopaistia kermakastikkeella, bataattipyrettä ja vihreitä papuja -namnam

En ole tainnut tätä paahtopaistin ohjetta tänne aiemmin blogata, vaikka se on yksi vanhimpia suosikkiohjeitani. Olen kopsannut tämän jostain Kodin Kuvalehdestä 1990-luvun puolivälissä ja marinoinut lukemattomat paahtopaistit, hirvipaistit, jopa pihvilihat tässä. Ihan varma juttu.

Bataattipyrettä olen tehnyt nuorimman lapsen vauva-aikoina useinkin. 2000-luvun alkupuolella lähikaupastakin alkoi löytyä bataatteja, joten niitä piti toki testata ja kolmen pikkulapsen perheessä kaikki sössötmössöt-osasto oli kova sana. Söimme siis tätä ns. soseena, tai bataattimuussina. Viime aikoina olen vaihtanut maidon kermaan ja nimeksi on muuntunut sievistelevä pyree.

Vihreät pavut eivät koskaan ole ihan ässiä Suomessa, ellei niitä ole itse kasvattanut. Laitan niitä silti aika usein, pakasteversiot eivät kelpaa, joten jotain kenianihmeitähän nämä ovat.

Paahtopaisti kermakastikkeella

Marinadi: 1 dl soijaa, 2 dl öljyä, 1/2 dl punaviinietikkaa, pari valkosipulinkynttä ja muutama murskattu mustapippuri sekaisin 

Upota liha marinadiin mielellään yön yli. Paista paistia uunissa noin 170 astetta parisen tuntia kunnes mittari näyttää jotain väliltä 50-60 astetta, miten sen lihan nyt haluatkin.

Kun otat lihan huoneenlämpöön, paistolautasella kelluvat nesteet talteen ja ne kiehautetaan 2 dl kuohukerman kanssa, sekaan mustapippuria ja ruokalusikallinen vehnäjauhoja. Tulee aivan älyttömän hyvä soosi.

Bataattipyree

Kiehauta lohkottuja bataatteja suolatussa vedessä. Kun ovat tosi pehmeitä, soseuta kerman ja voin kanssa, sekaan pippuria ja suolaa. Jos on jouluaika, niin sekaan kanelia. 

Vihreät pavut

Pavut höyrytetään ja kun ovat vielä hieman kankeita, hujautetaan voin kanssa paistinpannulle, murskataan sekaan valkosipulia ja hieman kermaa. 

Viikonloppu tuulisessa Kööpenhaminassa

Vietin viikonloppua kaupungissa, jota kutsun tuttavallisesti Köpikseksi, vaikka en ole edes käynyt siellä aiemmin. Lento lähti perjantai-iltana Tampereelta, Blue 1:n siivet tällä kertaa, iloinen ylläri on vaikuttavat uutislehtimäärät joita saa ryövätä mukaansa koneeseen. Niitä selatessa parituntinen lento taittuukin sutjakasti. Hiukan ennen määränpäätä ikkunasta avautuu näky, josta ehkä tulee vähemmän eksoottinen tulevaisuudessa. Näitä valmistetaan jo kuulemma Kiinassakin innokkaasti..

Do you know a cure for me?" 
Why yes," he said, "I know a cure for everything. Salt water." 
Salt water?" I asked him. 

Yes," he said, "in one way or the other. Sweat, or tears, or the salt sea. -Karen Blixen

Karen Blixen on tanskalaisista läheisin hahmo minulle. Hän päätyi naimisiin ruotsalaisen paronin kanssa, joka omisti kahvifarmin Afrikassa. Avioliitosta sulkeutui onneton ja Karen sai sukupuolitaudinkin kelvottomalta äijältään, mutta Afrikassa Karen löysi myös rakkauden (oikein englantilaisen lentäjä-ässän), rauhan ja tarvittavan itsevarmuuden taiteensa tekemiseen. Suosittelen  Blixenin kirjoittamia kirjoja, mutta ikäluokalleni tarina lienee tuttu Meryl Streepin ja Robert Redfordin tähdittämästä menestysleffasta Minun Afrikkani. Jokatapauksessa alunperin aikeenamme oli käydä Karen Blixenin lapsuudenkodissa, jossa hän myös kuoli, ja koti sijaitsee siis Kööpenhaminan ulkopuolella.

Muuten weekendin suunnitelmat olivat: paljon kävelyä keväisessä kaupungissa, tanskalaista foodia ja museoita fiiliksen mukaan.

Lentokentältä otimme metron cityyn ja pienen kävelyn jälkeen löytyi Hotel Opera. Pikainen tsekkaus huoneeseen ja kohti läheisiä kävelykatuja ja etsimään syötävää. Suositulta paikalta ulospäin vaikutti Cafe Sommersko -sinne siis.

Tilasin mahdollisimman tanskalaisen kattauksen, mutta se ei ihan täyttänyt suurehkoja odotuksiani. Leipä oli perus, lohi samoin, jumalaton määrä purkista vedettyä basilikapestoa ja siinähän se oli. Paikka oli tupaten täynnä tanskalaisia, joita oli helppo tarkkailla, sillä istuimme kaikki aivan vieri vieressä. Seuraavien päivien havainto olikin, että kaikki ovat ahtautuneet Kööpenhaminaan elämään kovin lähekkäin, suorastaan toisten ihoilla.

Ilta jatkui vielä Nyhavniin, Köpiksen värikkään keskustan ytimeen, jossa iltaisin valuu kansaa baarista toiseen (pääasiassa ilmeisesti turisteja) ja päivisin tervehditään aurinkoa terasseilla. Nyhavnin kauniit talot ovat pääasiassa 1800-luvulta ja kuuluisa setä H.C. Andersen on asunut täällä myös. Nyhavn on kapeahko ja suojaisa kanaali suoraan merelle.

Kuva otettu seuraavana aamuna, hotelliyön jälkeen, ei me missään paatin alla jouduttu yöpymään.

Pub Nyhavn (tosi persoonallinen valinta ) oli ihan jees, siellä oli herkkistrubaduuri, joka soitteli kitarallaan hienovaraisesti ja pyyteli kansainväliseltä yleisöltä biisitoiveita. Läheinen tanskalaisseurue, miehiä, bisnestyylisiä, ällistytti minua pyytämällä Tracy Chapmania ja vastaavia - viisuja, joita kukaan keski-ikäinen suomalaismies ei kyllä käsittääkseni tunne.

Tanska taitaa olla aikalailla feministinen ja moderni maa. Jo lentokentän vessassa hämmästelin naisten vessan läpinäkyviä roskiksia, joissa näkyi, no, verisiä siteitä. Muualla maailmassa ne kuuluu piilottaa erikoisroskiksiin ja pois silmistä. Ne kun on ihan sopimattomia tuotteita ja kauheeta, että edes kirjoitan niistä.

Tanskalaiset näyttivät kauniilta kansalta. Miehet ovat julmetun pitkiä ja sellaisia kookkaita, vaikka ei mitään lihavia todellakaan. Naiset ovat vaaleita, voimakkaan näköisiä myös ja pitkiä. Oikeaa viikinkikansaa kyllä. Ihan erilaiset kasvonpiirteet kuin vaikka ruotsalaisilla, jotka ovat hennomman näköisiä, eivätkä naiset yritä olla niin hemaisevia kuin ruotsittaret. Miehet ovat kyllä aika sliipattuja ja selvästi homomyönteinen kaupunki. Mainoksissa ja muissa oli paljon homopareja näytillä.

Seuraavana aamuna lähdimme kävelemään merenrantaa, matkalla oli museoita ja muita nähtävyyksiä esimerkiksi tuo mielenkiintoisen näköinen Oopperatalo. Tanskalainen arkkitehtuuri ei tehnyt ainakaan keskikaupungilla niin mieletöntä vaikutusta. Mutta kaupunki on rakennettu selvästi matalammaksi kuin vaikka Tukholma tai Riika. Ja pyöräilijöille on liikenteessä omat kaistat, joita pitää huomioida. Tämä selvästikin on juuri se kaupunki, jossa voi helposti jäädä pyörän alle.

Aamupalat vaikuttivat trendijutulta. Hotellin aamiainen oli runsas, mutta kaikissa kahviloissa tarjottiin myös erilaisia aamiaisbrunsseja, joita väki söi vielä iltapäivälläkin. Hotelliaamiaisella tarjottiin erilaisia leipiä, pullia ja croissantteja, juustoja, makkaroita, muroja montaa sorttia ja kahdenlaista jugurttia, muutamia salatteja ja hedelmiä runsaasti.

Edelleen tarjolla oli lehtiä runsaasti luettavaksi ja perehdyin englanninkieliseen Copenhagen Postiin. Kiinnostavia juttuja oli esimerkiksi se, että maailman uskontoja opetetaan myös Tanskassa 7-luokalla, mutta nyt on ajateltu, että islamia ainakin pitäisi opettaa jo aiemmin, jotta oppilaat ymmärtäisivät toistensa näkökantoja paremmin. Meillä Suomessahan uskontoja yritetään suunnilleen savustaa kouluista  ulos.

Muut jutut käsittelivät maahanmuuttoa, toimittaja oli huolissaan ottavatko he liian vähän pakolaisia maahan, että se on kansainvälisesti noloa. Urheilusivuilla oli koko sivun juttu jääkiekosta ja tulevista MM-kisoista. Sekin vähän hämmästytti. Kisakuume on kuitenkin nousussa ja 6 tanskalaista NHL-pelaajaa odotetaan ratkaisijan rooleihin, jos vaikka edes puolet heistä pääsisi kisoihin.

Lisäksi kerrottiin uutuusleffasta En Kongelig Affaere, jossa valaistaan Kristian VII:n vaiheita. Kuningas oli kuuluisa julkisista masturbaatiotarpeistaan, bordellivierailuistaan ja vaimostaan, joka sai lapsen hovilääkärin kanssa. Kiinnostavaa :)

Aamuinen kävelyretki johti sitten sinne must-kohteelle eli Pienelle merenneidolle. Se on yllättävän pieni ja soma patsas, ympärillä oli aika paljon hässäkkää ja turisteja.

Kävely oli välistä sangen työlästä sillä vastatuuli oli melkoinen, jopa arktisiin oloihin tottuneelle suomalaiselle ja katselin ilman ylemmyydentunteita eteläeurooppalaisten toppatakkeja ja paksuja hattuja. Itse olin varustautunut keväisin asustein ja kylmä tuli merenrannassa.

Pieneltä merenneidolta kävelimme läheiseen Churchill Parkiin, jossa on muistomerkki II maailmansodassa kuolleiden tanskalaisten muistolle ja hoodseilla on myös The Resistance Museum, joka esittelee tanskalaista vastarintaa natsimiehityksen aikana.

Museo oli oikeinkin kiinnostava. Satoja tanskalaisia oli surmattu sodan aikana ja varsinkin esillä olevat viimeiset kirjeensä olivat liikuttavia. Sotahistoriasta kiinnostuneille ilman muuta suositeltava kohde ja kaiken lisäksi ilmainen.

Museosta matka jatkui kuninkaanlinnaan, jossa oli parhaillaan menossa vahdinvaihto. Kipaisimme alueen läpi ja tsekkasimme myös viereisen Marmorikirkon, joka oli kaunis. Viime kesäisen Rooman matkan jälkeen mitkään kirkot vaan eivät oikein tee ihmeellistä vaikutelmaa enää.

Tanskalaiset ovat olut- ja makkarakansaa. Carlsberg ja Tuborg olivat näkyvästi esillä ja jokaisessa kadunkulmassa oli nakkikioskeja, joissa oli erilaisia versioita hodarista.

Kävelimme läpi keskustan, ilmeisesti euroopan pisintä kävelykatua, jota kutsutaan Strögetiksi. Kauheasti ihmisiä. Tanskalaiset eivät ole mitään hymykansaa, vaan tuuppivat aika törkeästi ohi mennessään ja ovat aika välinpitämättömän oloisia, eivät katso silmiin tai väistävät katsekontaktia, eivät hymyile..

Miehen kanssa useimmat puhuivat ihan mielellään ruotsia, joten tunsin itseni välistä muslimivaimoksi, kun en kertakaikkiaan pystynyt seuraamaan keskustelua, joten hymistelin taustalla. Miehellä on myös kokemuksia siitä, että ruotsalaisia pidetään täällä itsekeskeisinä suuruudenhulluina eikä todellakaan olla ymmärtävinään ruotsia.

Keskustasta nappasimme sitten bussin, joka vei meidät Carlsbergin panimolle. Siellä oli satoja japanilaisia. Panimon yhteydessä oli museo, jossa esiteltiin hyvin Carlsbergin historiaa, sitten yleistä oluen historiaa ja pääsylippuun sisältyi myös oluiden maistelua. Oli siellä myös iso kauppa, jos haluaa ostaa jotakin missä lukee Carlsberg.

Museossa ja baarissa vierähtikin sitten hyvä tovi. Suuntaismme sitten bussipysäkille ja takaisin keskustaan. Vilkaisu pariin baariin ja Tivolin vieressä olevaan Hard Rock Cafeen -liikaa ihmisiä joka paikassa. Lopulta seikkailimme jossain keskustan liepeillä miettien missä syödään ja osuimme italialaisravintolan eteen. Tutkailimme kaikessa rauhassa ulkopuolella olevaa ruokalistaa kun sisältä pamahti italiaanoja jotka aloittivat kuulustelut siitä, miksi italialainen ruoka ei muka kelpaa. No menimme sitten sisään.

Kävi ilmi että tämä ristorante oli avattu vasta edellisenä päivänä ja omistaja otti meidän erikoiskäsittelyyn. Oitis oli laseissa shamppanjaa ja olimme todella helppo saalis- sillä taivuimme ottamaan erikoismenuun ja pullon viiniä.

Kaikki oli kauhean hyvää ja olimme supernälkäisiä. Annokset olivat jopa jättisuuria ja paikka hohti uusia maalisävyjä: kultaa ja valkoista. Omistaja huolehti ja operoi ympärillä koko ajan toimeiliaana ja halaili välillä naapuriseuruetta, jossa oli hänen tyttärensä ystävättärineen.

Lasku oli kohtuullisen huikea, mutta saimme mukaan vielä roseeta iltapalaksi. Aika söpöä. Mikä Häkkiset ja muutkin käytiin siinä illan mittaan läpi. Paikan tarkemman tiedot täältä.

Ähky ja kipeät jalat veivät hotelliin, jossa uni tuli turhankin nopeasti.

I had a farm in Africa, at the foot of the Ngong Hills. -Karen Blixen

Aamulla ahdoimme hotelliaamiaisen ja sitten kapsäkkien kanssa ulos ja läheiselle aukiolle. Saimme lennosta taksin ja suuntasimme pohjoiseen Hellerupin asemalle, josta otimme junan Rungested Kystiin. Taksimatka kesti 20 minuuttia ja saman verran junamatka. 

Heti asemalta oli hyvät opasteet kohti Karen Blixenin kotia ja museota. Reilun kilometrin taivallus. Ihana pikkukaupunki!

Karen Blixenin lapsuudenkoti.

God made the world round so we would never be able to see too far down the road. -Karen Blixen

Our longing is our pledge, and blessed are the homesick, for they shall come home. -Karen Blixen

Museon jälkeen takaisin juna-asemalle, vaihto toiseen junaan Hellerupissa, sitten metroon Norreportissa, josta yhteys lentokentälle. Matka taittui alle tunnissa ja lentoasema oli selkeä, joustava, helppo! Lounaaksi sushiboksi ja kotimatkalle!

Lähi-idän salaattia, moussaka, munakoisotahna ja paputahna

Kyllä taas voi olla tylsää. Joskus mietin onko mulla kavereita enää ollenkaan, koska tuntuu että en suunnilleen ketään tapaa enää. Nyt olis ollut hyvä syy lähteä irkkubaariin juomaan Jamesonia, kun on kerran St. Patrick's Day ja muutenkin mulla lapsivapaa ja jopa työvapaa viikonloppu. Niin. Mulla on tosi karsee irkkupaitakin, terroristijärjestö IRA ja pyssyt ja vihreet lehdet, ei olis ollut pukeutumispulmaakaan. Lähteekö muka kukaan enää mihinkään jos ei ole tyyliin viikkoja ennen sovittu? Eikä ole edes pikkujoulut. No ei.

Tosin ymmärrän, jos ei ole lapsenvahtia. Se on hyvä syy, aina. Mutta sitten mulla on kyllä ihan liian vähän sellaisia kavereita, joiden kanssa olis luontevaa lähteä yksillekaksillekolmille vaikka lauantai-iltana ja jotka ei tulis paikalle autolla ja kattelis kelloon, että nyt varmana ehtivät sen miehen viereen nukkumaan niinku kaikkina muinkin iltoina vuoden aikana. Pitäis varmaan joskus pyytää vaan niiden miehiä. Ne varmaan lähtis kittamaan, ei kurkkis kelloa ja olis sellaista heittäytymiskykyä. Oli mun kavereillakin, opiskeluaikoina. Sitten tapahtui jotain ja kaikki iloinen tanssiminen nousuhumalassa loppui siihen ekaan babyyn viimeistään.

Tosi monet ikäiseni naiset ei lähde siis baariin tai tanssimaan. Tai jos lähtevät kerran vuodessa, niin sit se on just sitä että syömään pitää mennä ja sitten istutaan kuin nunnat toiletissa jossain sivupöydässä ja juodaan vaikka irish coffeeta tai jotain muuta maailman keski-ikäisintä kattausta. 

Poikkeus on sinkut. Niillä löytyy ainakin halua katsastaa uusia ilmiöitä time to time. Tunnen kyllä todella liian vähän sinkkunaisia. Siis mä pystyn pitää hauskaa ilman alkoholia ja jaksan tanssia vaikka neljä tuntia putkeen ja heiluttaa tukkaa ja olla vaan siinä fiiliksessä että on jees, että vielä koipi nousee ja on jees valvoa joskus myöhään ja kiekua jonkun vanhan biisin mukana ja on suorastaan voimaannuttavaa irrottautua kotisoffalta vaikkapa joka toinen kuukausi yhtenä lauantaina. 

Ja siinä ei tosiaan ole kyse mistään sellaisesta, että haikailisin nuoruutta, sillä koen olevani vielä tarpeeksi nuori irrottautumaan kaupungin humuun, eikä siinä ole kyse mistään flirtin tarpeesta, sillä yleisesti ottaen en vilkuile sivupeileihin. En ihastu helposti ja totta puhuen mua ei juuri koskaan kukaan edes yritä iskeä missään. (Mies on tästä toista mieltä, mutta se on väärässä). Musta siis mun biletystarpeissa ei ole mitään erikoista, mutta mun kavereiden viihde-elämässä todellakin on.

Ihan oikeesti siinä kohtaa, kun musta vuoden kohokohta on mennä teatteriin käsilaukku heiluen ja vaihtaa siinä aulassa 5 kertaa aiemmin teatterissa käytettyihin siroihin pikkukenkiin, niin toivottavasti joku ampuu mut. Ihan harrastakaa muut teatteria ja voin mäkin lähteä, mutta se ei voi olla ainoa syy poistua kotipesästä.

Koottuani pettymykseni siihen, että olen ilmeisesti itsekin niin ankea tyyppi, että kukaan menohaluinen ihminen ei ole koskaan halunnut muhun tutustua, enkä ole itsekään onnistunut sellaisen kanssa ystävystymään, hoivasin itseäni, kuten aina ennenkin, safkalla. Let the healing begin!

Mutta siis lähi-idän safkaa en ole vielä tänne aiemmin postannut, vaikka se couscous-salaatti on kyllä selvä arabivaikutteinen juttu. Tänään tein pohjois-afrikkalaista talonpoikaissalaattia, joka on tosi helppo, nopee, niiiiin raikas ja hyvä, sopii pizzan, kebabin ja vaikka minkä lisukkeeksi.

Pohjois-afrikkalainen talonpoikaissalaatti

Sekoita pussillinen krutonkeja, 2 pilkottua sipulia, jäävuorisalaattia, 1 kurkku viipaloituna ja 1 nippu minttua ja toinen persiljaa sekaisin.

 Sitten sekoita 1 dl oliiviöljyä ja 1 sitruunan mehu, reilusti mustapippuria ja suolaa ja  1 valkosipulin kynsi 

 ja sit kaada salaatin päälle.

Sitten koristele paprikalla ja pepperonilla.

Salaatin kanssa oli mussakaa, ihan normaalia, jauhelihaa tomaattikastikkeessa, mausteita, pinaattia ja paistettujen munakoisoviipaleiden ja ison määrän mozzarellaa kans.

Lisäksi oli pitaleipiä joihin täytteeksi oli  munakoisotahnaa. Vedin tehosekoittimella sekaisin purkillisen grillattuja munakoisoja, 1 dl turkkilaista jugurttia, 1 valkosipulinkynsi ja päälle paljon persiljaa.

Lisäksi oli Ful Medames-paputahnaa eli

tehosekoitimessa sekaisin purkillinen ruskeita papuja, 1 dl oliiviöljyä ja 1 1/2 sitruunan mehu, 3 valkosipulinkynttä, nippu persiljaa ja suolaa ja mustapippuria. Näitä tahnoja voi laittaa pitaleipään, mutta myös salaatin päälle tai vaikka paahtoleivän päälle.

synttärit - mikä ihana tekosyy

Ihana tekosyy syödä PALJON.

Kuopus täytti kunnialliset 9 vuotta ja mietin erilaisia synttärivaihtoehtoja. Viime vuosina on tullut näitä kemuja järjesteltyä vaihtelevilla teemoilla, tarjoiluilla ja laiskasti ulkoistettunakin. Yllättäin sankari itse halusi sellaiset kotisynttärit, jossa olisi herkkuja riittävästi (myös isoveljensä puolsi tätä voimallisesti), sopivasti ohjelmaa ja ei mitään teemaa. 

Isosiskon kanssa sommittelivat hienot kutsukortit Tiimarin tuotteilla. Synttäripäiväksi valittiin sunnuntainen iltapäivä, sisko lupasi hoitaa ohjelman ja minä tarjoilut. Ei siinä sitten isompaa hässäkkää tällä erää saatu aikaiseksi. Elän toivossa, että ollaan jo lähes finaalissa näiden kestitysten kanssa, teinit saavat vastedes kutsua kaverin tai pari leffaan/kiekko-otteluun/ pizzalle ja siinäpä koko rennon huoleton kaava.

Lastenkutsuista olen toistaiseksi oppinut seuraavanlaisia totuuksia:

-enemmän on vähemmän, 10 on ehdoton maksimi missään juhlissa

- 1 1/2 - 2 tuntia on riittävä aika biletykselle

-pojat pitää viedä välillä ulos tai pitää koko case alunperin jossakin paikassa, jossa on tarpeeksi mielekästä tekemistä

-jos väkertää valtaisat vaihtoehdot allergisille, ne ei kuitenkaan syö niitä

-kakku on oltava, mutta juuri kukaan ei sitä syö, jos ei ole kakkua, joku kysyy: missä kakku?

-lahjat kannattaa jakaa puollonpyörityksellä heti aluksi, vie: aikaa, lahjat saa ansaitsemansa huomion ja vieraat tutustuu toisiinsa rauhassa

-myrkkykarkki on ihan varma leikki isommillakin

-musatietokilpailun saa helposti organisoitua spotifyn listalla

-lapset arvostaa pieniäkin koristuksia: esim tarjoilulasit voi kastaa nopeasti munanvalkuaisessa ja upottaa sitten sokeriin -helppa ja kaunista

-arki-iltana ihmisillä on kiirettä, harrastuksia, stressiä, paras aika on järjestää synttärit viikonloppuna lounaan jälkeen

-sormuksen kätkentä, piilosilla olo ja muut ikivanhat viihdykkeet on edelleen pop

-pantomiimiin pitää keksiä valmiiksi ainakin 50 eri juttua, etenee niin nopeasti

-paras synttäriohjaaja on vanhempi sisarus (yli 10-vuotias), vanhemmat voi keskittyä yleisvalvontaan, isosisarus saa vastuuta ja häntä kunnioittavat pienemmät ihmiset jo luonnostaan, jos ei ole isosisarusta kannattaa miettiä voiko sellaisen palkata jostakin kaverilta ja tarjota pieni palkka

-tyttöjen synttäreillä voi ohjelmassa olla kynsien laittoa, askartelua, tanssia, mutta poikia kiinnostaa enemmän kilpaileminen, mikä tahansa kilpaileminen, ne juoksee kilpaa vaikka taloa ympäri tai syö kakkua järjettömät määrät, jos on kyseessä kilpailu

-kannattaa hyödyntää olemassa olevia vahvuuksia: jos on metsähenkinen, vie lapset metsään, jos on sporttinen järjestä ottelut urheilukentällä, jos tykkää askarrella, go for it ja jos tykkää leipoa niin keskity siihen ja toivo että se riittää

-Tampereella synttärit voi ulkoistaa ainakin Museokeskus Vapriikkiin, Särkänniemeen ja delfinaarioon, MegaZoneen, Keilahalliin, Sorin Sirkukseen, Lempäälän IdeaParkin PiiPoohon, HopLoppiin, Fun Parkiin ja sitten voi tietysti omatoimisesti viedä lapset kylpylään, jääkiekkopeliä katsomaan, elokuviin jne

Nämä leipäset eivät todellakaan olleet hitti lastenkutsuilla, mutta isommat lapset söivät niitä ahnaasti ja aikuisille vieraille nämä maistuivat.

Lohileipäset

Pilko saaristolaisleivät pieniksi neliöiksi
Sekoita kylmäsavustettua lohta 300g, 50 g maustamatonta tuorejuustoa, 1 creme fraiche, 2 tl wasabia, 1 tl hunajaa, vähän limea ja paljon tilliä ja levittele leiville. Päälle lohiviipale ja tilliä.

Katkarapuleipäset

Paahda paahtoleipiä ja leikkaa palasiksi.
Sekoita 300g sulaneita katkarapuja tillin, yhden sitruunan mehun, 50 g maustamattoman tuorejuuston, 1 creme fraichen, pieni tujaus majoneesia, valkopippurin kanssa. Levittele leiville. Päälle katkarapua ja sitruunaa. Tee seos vähintää vuorokautta ennen, maistuu paremmalta kuin saman tien tarjoiltuna. Lohisysteemin kanssa taas päinvastoin.

Lasten synttäreillä oli tarjoilussa suklaamoussekakkua vaaleanpunaiseksi värjätyllä kermavaahdolla ja mansikoilla.  Coctail-tikkuja, karjalanpiirakoita munavoilla, keksejä, sipsejä, dippiä ja hirmusti karkkia, jotka ei näy kuvassa sillä myrkkykarkki-leikki oli just tuolloin menossa.

Suklaamoussekakun ohje on täältä.

exodus krapula

Mulla oli parisen viikkoa sitten mahtava, puhdistava, alkuvoimainen krapula. Krapulat on yleisesti täysin aliarvostettuja juttuja, joiden avulla ihminen matkaa kiirastulen läpi, nöyrtyy, ymmärtää pienuutensa ja lopulta kohoaa tavanomaisuutensa yläpuolelle.

Pidän epäilyttävinä ihmisinä niitä, jotka eivät näitä koe. Mitä heillä on salattavaa? Miksi he eivät heittäydy?

Jos ihminen on kaltaiseni kontrollifriikki, totaalihangover on ainoa tila kun minut saa oikeastaan rennoksi. Tunnen jopa, että olen silloin mahdollisesti aidoimmillani. Välitän aika lailla siitä, mitä muut minusta ajattelevat, mutta krapulassa irtaudun sosieettien paineista ja painan pääni rauhallisesti vessan lattiaan. Se tuntuu kylmältä ja turvalliselta.

Hankin krapulan mieluiten viskillä. Savuisella ja skottilaisella. Viimeksi meni tiliotteen perusteella 15 kappaletta. Ja viinit ja safkat sitä ennen. Että ei tässä mistään pikkutissuttelusta ollut kyse. Kun minä juon, se ei ole naisellista puuhaa.

Olen saanut joskus melko tyydyttävän krapulan aikaiseksi myös tequilalla (roseella) ja muutamia kertoja ihan viinilläkin. Mutta ei ne ole kyllä mitään verrattuna alkukantaiseen viskikrapulaan. Viskin kanssa se menee näin: heräät aamulla, eikä mitään tajua vielä, miten pahalta kohta tuntuu. Vasta sellainen hiipivä avuttomuus ilmassa.

Nouset sieltä, minne oletkin sitten sammahtanut, useimmiten olen itse joko omin avuin tai kaverin kannattelemana selvinnyt sänkyyni, kerran pari olen löytänyt itseni alakertani vessan lattialta. Viimeeksi heräsin hotellista, Lahden Cumuluksesta. Noniin. Nouset ja ihmettelet, että onkohan asiat ns. kunnossa, onko puhelin, rahat lähietäisyydellä. Olet toivottavasti yksin, etkä vieraassa seurassa. Et missään ns. väärässä paikassa. Jos nämä kohdat täyttyvät: menee jo hyvin. Itselläni näin useimmiten on. Kerran olen kadottanut kännykän ja kerran rakkaan sormuksen. En ole koskaan herännyt oudosta paikasta, jos omaa vessaa ei katsota sellaiseksi. Aika pienillä vahingoilla siis, kun puhutaan aikamoisista tajunnan alentunteista tiloista. Kellon tarkistus kohdallani osoittaa yleensä, että on varhainen aamu.

Korostan tässä vaiheessa, koska siis tosiaan välitän jossain määrin siitä mitä ihmiset ajattelevat -niin, koen kunnon krapulan yleensä 1-2 kertaa vuodessa. En aina silloinkuin siihen tähtään. Joskus se pakenee luotani ja sieluni ei saa kaipaamaansa varjosta valoon vaellusta. Joskus se tulee yllättäin ja silloin se on parasta. Niin kävi viimeeksi.

Mutta siis, vessaan selvittyään alkaa tuntua pahalta. Haadeksen kuolettava voimat iskeytyvät vatsaan ja oksettaa. Yleensä rajusti ja monta kertaa. Niiden jälkeen olo on taas kuin lottovoittajalla. Parhaimmillaan huolettoman hilpeä. Tekee mieli jakaa oma selviytymistarina jonkun kanssa.

Hetken päästä positiivisuus kokee matalasuhdanteen ja olo heikkenee voimallisesti. Tässä kohdassa olisi tärkeää aavistella oikein, elää oikein intuition laajoilla äärirajoilla. Mikä on oikea juoma? Oikea eines? Onko nyt sellainen vaihe, että suihku helpottaa? Vai peti?

Viimeeksi krapulani kumuloituminen aivan megalomaaniseksi johtui siitä, että vaihtoehtoja ei ollut. Oli periaatteessa mentävä töihin tai siis koulutukseen, jonka päättymistä sitä oltiin oltu juhlimassakin. Päivä vierähti vessaan säntäilyssä ja kesäyliopiston vessan lattiaa hamutessa. Ulospäin näytin varmaan säälittävältä ihmisrauniolta, mutta sisälläni elin voimaisaa kevättä ja syntymistä.

Krapula aaltoilee hyvästä huonoon, pienin askelin kohti hetkeä, että jotakin voi syödä luottavaisin mielin. Tämän milestonen jälkeen saattaa iskea iso luovuustunne. Mieli kristallisoi elämän perusasiat eteesi: mistä haluat pitää kiinni, mikä on kaunista ja oikein. Sitä oiken liikuttuu siitä, miten vähän on paljon.

Saattaahan siinä sitten iskeä muitakin vaiheita, mutta viimeeksi keskityin nollaamaan päätä seksifantasioiden sijaan.

Mitä vanhemmaksi tulee sen pidemmälle aallot ylettävät. Viimeeksi ensimmäinen päivä meni tyystin hunningolla ja vasta päivänä 2 kykenin luovaan toimintaan. Kyllä silloinkin vielä sielu värisi.

Pidän krapulan tuomasta eeppisestä lopputulemasta niin paljon, että se on oikestaa parempaa kuin humala. Parempaa ainakin kuin lasku. Nousua nyt ei voita mikään.

Puritaania absolutistia minusta ei tule, en näe siinä kerta kaikkiaan mitää järkeä.

Lasten nähden en juopottele, hullukaan ei halua krapuloida niiden ollessa samassa talossa. Mutta muulloin, silloin tällöin jatkossakin aion askeltaa viinan valtatielle. Eikä edes hävetä. Tähtään viskin kepeään vanhuuteen.. ainakin silloin kun lapsenlapset eivät ole kylässä. Elämä tyystin selvinpäin, jota omakin enimmäkseen on, se on hienoisesti yliarvostettua.

Mä en koskaan...

muuta Pohjanmaalle.

Uskon niin. Tää on jotenkin vierasta kulttuurialuetta. En osaa lukea ihmisten sanatonta viestintää, enkä tulkitse sanallistakaan oikein. Ihmiset sinänsä hauskoja, rohkeita, jopa repäiseviä. Ainakin ne, joita tapasin. Mutta ei. Mun koti ei oo täällä. Ennemmin vaikka siellä Rovaniemellä, siellä niillä oli pientä hulluutta silmäkulmissa. Jotain on the edge meininkiä.

Kokkola on tavallisen oloinen suomalainen pikkukaupunki, jolla on merkittävä menneisyys. Yllättävää, mutta täällä on koettu monenmoisia sotavaiheita ja vielä venäläisten toimesta, vaikka voisi ajatella, että eikö ne ole ollet ns. kaukana kotoa. Niinku minäkin.

Yövyin Sokos hotel Kaarlessa. Ihan okei, sisällä ei osaa sanoa onko Helsingissä, Varsovassa vai Köpiksessä. They're all the same. Aamupala oli parempi kuin Oulun Holiday Innissä, mutta vähemmän sanomalehtiä tarjolla. Eikä ollut graavilohtakaan. Puuroon oli taas kaikkea kivaa rouhetta ja hulautettavaa, laajin juustovalikoima so far, tuoreita hedelmiä mukavasti: kiwiä, veriappelsiinia, päärynää, omenaa ja melonia. Paikallislehden pääaiheisto näytti olevan homekoulut, niinkuin Oulussakin.

Huone oli taas tosi rauhallinen ja mukavin sänky tällä turneella ja tyyny aivan täydellinen.

Olen pettynyt omaan suoritukseeni. Kuvittelin, että kun mulla, kiireisellä yh-äidillä on peräti kolme iltaa aikaa rentoutua hotellihuoneessa, ehdin sheivata sääriä ja katsella telkkaria, olla light hearted ja puhdistaa ihoa. Voi jeesus ei tosiaan. Vanhoissa meikeissä olen kaatunut iltaisin punkkaan, yrittänyt livistää aamusuihkusta ja nukkua vähän pidempään, telkkaria en ole ehtinyt avata, enkä varsinkaan olla mitenkään kevyen tyytyväinen. Olen stressaantunut, väsynyt ja huono ihminen, vaikka mut laitettais minne.

En osaa edes hotellikuolla. Pah. Kun minä saavun hoodseille kierrän maanisena vaikka missä räntäsateessa paikalliset nähtävyydet ja museot. En osaa pysähtyä. Slow life. Hah.

Kokkolassa on: sisustusputiikkeja, etnisiä ravintoloita, miehekkäitä miehiä ja julmetusti kauppoja. Ja olihan se vanhakaupunki kaunis. Ihankuin olis kävellyt johonkin Kaari Utrion romaaniin. Tai johonkin omaan menneeseen elämään. Mun yksi sukujuureni on rannikolta, Iniön Grönlundeja, merimiehiä ja sellaisia. Täytyy käydä sielläkin, ensi kesänä menen.

Kadonneiden kummitusten jäljillä

Rovaniemen juna saapui kymmenisen minuuttia myöhässä Ouluun, jossa oli meneillään tunnelmallinen lumisade. Junassa istumisen jälkeen raikas ilma, pieni pakkanen ja valkeat nietokset houkuttelivat kävelemään hotellille. Olin kirjaimellisesti vain vilkaissut netistä, missä Holiday Inn on ja oli sellainen vaikutelma, että lähellä. En muistanut kyllä missä suunnassa. Päättelin että kohti keskusta hop ja lähdin tarpomaan. Kahden laukun kanssa lumisohjoinen kävelylenkki alkoi pian epäilyttää, varsinkaan kun mitään havaintoja hotellista ei ollut lähikortteleiden alueella. Sitten havaitsin, että kaupungilta löytyy kyllä karttoja, mutta ne olivat mukavan haasteellisten lumiesteiden takana, kuten tämä Rantatien tuntumassa oleva.

Koska oli sentään laskiainen, pysähdyin pullakaffelle  Cafe Mazarineen tai vastaavaan ja kysyin vaivihkaa reittiä hotellille. Laskiaispulla oli ihanasti täytetty mantelikinuskilla ja kermavaahdolla ja sain vielä seikkaperäisen piirroksenkin mukaan. Hotelli löytyi. Pienen hengailun jälkeen (langaton netti ei lähtenyt toimimaan voi äh) päätin suunnistaa lähituntumassa olevaan Pohjois-Pohjanmaan museoon. Reitti sinne olikin lyhyt, pytinki vain epäilytti. Pohjanmaalaista suuruudenhulluutta olin havaitsevinani tässä kookkaassa rakennuksessa, yleensä vastaavat museot ovat paljon vaatimattomampia.

Museokierros oli kuitenkin  antoisa. Tuolta löytyi aika perusnäyttely esihistoriasta, Oulun osuus oli ihan jees, yläkerroksissa oli sota-aikoja, tervaa, laivoja ja koteja eri vuosikymmeniltä. Hyvin rakennettu ja erityisen kivoja oli meriarkeologinen näyttely ja seikkaperäinen opastus tervaan ja sen merkitykseen Oululle. Alakerrasta löytyi vaihtuva näyttely oopperan puvuista ja Koiramäki-osasto, joka oli perheen pienille suunnattu. Museokauppa olisi voinut olla runsaampikin. Lisäksi oli valokuvanäyttelu Oulun teatterin vaiheista. Museorakennuksen suurellinen taustakin selvisi, sen oli tullu perintönä kaupungille, testamentin ehtona oli käyttää rakennusta kulttuuritarkoitukseen. Alkuperäinen huvila oli myöhemmin palanut (Oulu on palanut peräti 10 kertaa) ja tuo rumilus rakennettu tilalle 1930-luvulla. Talossa on toiminut jopa kirjasto aiemmin.

Museoturneen jälkeen suuntasin Kauppatorille katsomaan ne somat vanhat rakennukset, jotka muistan aiemmilta reissuilta. Siellähän ne nököttivät..Oulussa näytti oleva todella paljon vanhoja, kauniita rakennuksia.

Ja joillakin sedillä oli kiva jobi, rakentaa isoa lumilinnaa.

Kauppahallissa ilmeni Oulun sijainti eri kulttuuripiirien välimaastossa. Savolaisen kalakukon rinnalla tarjolla oli kainuulaista versiota. Ouluun on tullut väkeä monessa aallossa. Jo saamelaiset ovat pitäneet Oulua kauppapaikkana, myöhemmin tänne muutti savolaisia, sittemmin on tullut näitä junan tuomia, kuten pohjoisessa sanotaan. Oulussa on rentoa väkeä verrattuna pohjalaisiin, mutta ihan savolaisia jutunkertojia he eivät kyllä ole.

Siinä sitten kävellessäni kohti hotellia, minut yllätettiin tämän patsaan luona. Hymyilevä nainen lähestyi minua ja hetken mietin kierränkö patsaan toiselta puolen, kun jos se vaikka kysyy jotain, mihin en tiedä vastausta. Mutta kävelin sitten kuitenkin hymyilevää naista kohti, koska sellainen olen, en mikää kiireinen puskiin juoksija. Tästä seurasikin varsinainen seikkailu.

Minulta tosiaan kysyttiin sellaista, mihin en osannut vastata eli kuka tämä tyyppi Franzen tuossa patsaassa on. Sain kuulla hänen olleen runoilija, opettaja ja pappi, joka syntyi Oulussa, mutti myöhemmin Ruotsiin ja on heidän kuulun pääministerinsä Olof Palmen esi-isä. Ilmeni, että hymyilevä nainen on opas ja nyt oli kansainvälinen opaspäivä ja hän tarjoutui kertomaan minulle Oulusta, sen historiasta ja että hän on erikoistunut kummituskävelyihin.

Pikkaisen hyvä tuuri. Ja jännä, että kummitukset tulivat taas agendalle, viime viikolla kuuntelin erästä kummitusten etsijää yhdessä koulutuksessa vähän ihmeissäni. And now they're back.

Aiemmin päivällä olin pohtinut pitkään lausetta kirjasta, jota luen: sillä tuntemattoman ihmisen ystävällisyyden muistaa aina, koska loppujen lopuksi tuntemattoman ihmisen ystävällisyys, kuten itse aikakin, parantaa haavamme.. Että onko todellakin niin, että meitä lohduttaa enemmän tuntemattoman ihmisen ystävällisyys, kuin sellaisen, jonka tunnemme.

Näitä pohtiessani, sitten kohtaan tuntemattoman ystävällisen ihmisen, joka haluaa kertoa minulle tarinoita, keskellä päivää, aurinkoisessa Oulussa. Ja minä olen valmis.

Kuulen hauskoja, liikuttavia ja uskomattomia tarinoita Oulussa liikkuvista kummituksista. Sellaisia tarinoita, jotka ovat kuulemma totta ja sitten sellaisia, joiden totuudesta kiistellään, tai sitten ollaan erimielisiä siitä, onko joku kummitus lapsivuoteeseen kuollut 21-vuotias Franzen-sukuinen vai itse Sara Wacklin.

Minut viedään Tuomiokirkkoon, jossa harjoitellaan illan urkumaratonia varten. Kuulen tarinoita parista taulusta ja kattoon nostetusta laivasta. Nämä ovat yleisiä rannikkoseutujen kirkoissa, jos on pelastunut täpärästi merionnettomuudesta, tapana oli tuoda kirkkoon laiva kiitokseksi.

Oulun tuomiokirkko on palanut kerran  ja tämä nykyversio on ystävämme Engelin käsialaa. Kirkko on komea ja korkea, sillä rakennusaikanaan 1800-luvulla Oulu oli varakas tervakaupunki. Tuona aikana rakennettiin myös nykyinen kaupungintalo, joka on toiminut jopa Seurahuoneena kieltolakiin saakka.

Turnee kaupungintalon sisätiloissa paljasti sen samantyyppiseksi kuin Tampereen vastaavan. Ulkona oli hauska patsassarja, joka kuvaa Oulun historiaa. Ensimmäinen patsas on perustajakuningas ja viimeinen on 2000-luvun poika istumassa rennosti ja katsomassa kohti tulevaa.

Hotellin vieressä oleva vaikuttava kivijalka kuuluikin Oulun vanhimmalle rakennukselle, kellari on 1600-luvulta. Kierroksen jälkeen olin innoittunut. Kiitos Oulu mahtavasta seikkailusta historiasi hämäriin. Korkokenkäni olivat märät ja minä punaposkinen ja kylmissäni. Teekupponen hotellihuoneessa ja olin valmis illan haasteisiin.

Haasteita olikin luvassa. Hmh. "Onko meillä kiire, vai käytetäänkö tietotekniikkaa..."

Yön nukuin täysin hiljaisessa huoneessa liian massiivisen tyynyn kera. Aamupala oli tavis, plussaa hyvästä kaurapuurosta, graavilohesta ja tuoreista veriappelsiineista. Taksilla rautatieasemalle ja neitsytmatkani Kokkolaan alkoi.

Kansainvälisyyden ytimessä

Helsinki-Vantaalta lähtevä Finnairin kone oli sitten lopulta myös täyteen buukattu. Koneeseen meitä ahtautui monipuolinen otanta väkeä: ulkomaalaisia turisteja, pääasiassa ranskalaisia ja saksalaisia (lento oli Air Francen yhdistetty), suomalaisia äitejä pikkulasten kanssa (varmaan isä posotti autolla kohti pohjoista lasketteluviikkoa) ja sitten kaltaisiani epämääräisiä yksinäisiä naisia tai miehiä tai pieniä porukoita, selvästi työmatkalla.

Finnairin kone oli kivan siisti ja kliininen. Olen viime aikoina lentänyt kaiken maailman rupuyhtiöillä, joten kyllä eron noteeraa. Lentoemännissäkin oli yksi klassinen kaunotar, jolla tuikki ylimääräistä huumoria kasvoilla, aika yllättävä yhdistelmä. Oli mielenkiintoista tarkkailla, kuinka vanhemmat turistimiehet kuolasivat laatublondin perään. Ne uudet Finnairin asut, joita varmaan vasta viime viikolla mediassa esiteltiin ei kyllä ole kovin ihmeelliset, vaan vähän kömpelön näköiset. 

Lento kestää vähän yli tunnin ja sen aikana saa ilmaisen kahvin tai teen, lapset mehun. Että se siitä paremmasta laadusta.

Nukuin suurimman osan matkaa, vaikka mulla oli tosi hyvä kirjakin mukana Yiyui Li: Kultapoika, smaragdityttö, jota Keltainen kirjasto markkinoi surumielisiksi novelleiksi nyky-Kiinasta. Eka novelli on ainakin todella nautittavaa luettavaa. Kirjoittaja asuu Yhdysvalloissa ja kirjoittaa englanniksi, vaikka on aikanaan Kiinassa syntynyt ja muuttanut jenkkeihin vasta opiskelemaan. Käytän paljon aikaa sen pohtimiseen, että joku tuollainen kansainvälisesti arvostettu kirjoittaja, ei mikään light-osaston köykäilijä kirjoittaa jollakin muulla kuin äidinkielellä.

Rovaniemen lentokentällä japanilaisturistit sekoavat: he ottavat valokuvia ihan kaikesta mitä näkeävät. No sama tapahtui itselle viimeeksi Floridan Evergladesissa ja Key Westissä, joten kyllä mä oikeasti ymmärrän. Katselen itsekin lumista metsää tarkemmin, että puhutteleeko se mua uudella tavalla täällä Laplandissa.

Laukku saapuu nätisti ja ulkona on jonossa takseja, jotka vie suoraan hotelleihin. 7 euron kyyti melkein 10 kilsan matkasta ei ole paha ollenkaan. Istun itävaltalaispojan vieressä, joka koko matkan kuvaa lumipenkkoja ja havupuita. Boy, you're gonna see lot of those.

Koska Hotelli Pohjanhovi oli täynnä, vaikka meidän iltatilaisuus on siellä, mulla on huone Scandicissa. Iso huone ylimmässä kerroksessa. Scandic sijaitsee ihan keskustassa ja ikkunasta näkee kaikki perusputiikit mitä tästä maasta suunnilleen löytää. On kauhea nälkä, mutta en jaksa lähteä mihinkään, joten tavoilleni täysin poikkeuksellisesti syön kaapista Pringlesit ja Pepsin. Ne ei muista kysellä muuten seuraavana aamuna chekkauksessa minibaarista, enkä mä muista kertoa.

Lähden parin tunnin hengailun jälkeen kävelemään kaupungille eli kohti Pohjanhovia. Kemijoki on paikoillaan. Aika kaunista. Kemijoki on Suomen pisin joki ja kuulemma vain tosi harvoin jäätyy näillä paikkeilla.

Turisteille on Rovaniemellä tarjota vaikka mitä, paikalliset matkamuistomyymälät on suomalaisellekin eksoottisia. Melkein aloitan villasukkashoppailut, mutta en sitten jaksakaan. Pohjanhovin liepeillä on monta moottorikelkkasafaria, meneillään ja lähdössä. Kun kävin ekaa kertaa Lapissa joskus 8 vuotta sitten Rovaniemen villi moottorikelkkailu siellä sun täällä oli musta tosi hämmentävää.

Mulla on ihan hillitön nälkä ja päädyn syömään Pohjanhovissa porosalaatin. Se on ihan O' la laa. Raikasta salaattia, parsaa, tomaattia, papua, kurkkua,  paljon poroa ja kirpsakkaa karpalohilloketta. Ihanaa lämminta Lapin rieskaa oikealla voilla.

Illalla syömme vielä Pohjanhovissa buffeen tuhannen venäläisen kanssa, joista joku kaatuu tuolilla komeasti. Noutopöytä ei ole ihan hirveän ihmeellinen: sen tähtikohdat on yllättäin hyvin maustettu riisi, feta, oliivit ja murea lihapata. Olisin ollut onnellinen pelkällä riisillä ja fetalla, mutta syön nyt sitten itseni lihavammaksi..voi äh.

 Hotelliin kävellessäni Rovaniemi on ihan tavallinen suomalainen pikkukaupunki. Arkkitehtuuri ei ole erityisen innoittavaa, päinvastoin. Saksalaiset toki poltti varmaan kaiken kauniin ja vanhan II maailmansodan jälkeen, mutta joku on päästänyt öykkärit liikkeelle myös 1970-80-luvuilla.

Hotellihuoneessa olen juuri suihkunraikkaana alastomana sängyllä selaamassa kanavia, kun joku yrittää sitkeästi päästä huoneeseeni sisään. Varmaan sillä on siis mielessä väärä huone, mutta jokseenkin kauhistuttavaa, kun joku tuntematon hiljaa nykii ohuen oven ulkopuolella korttinsa kanssa.

Scandicin aamupalapöydissä näen ortodoksijuutalaisen miehen. Olen blogannut niistä ennekin. Oijoi. Silloin ollaan kansainvälisillä alueilla, kun niitä tulee vastaan. Tuijotan häpeilemättä kiehtovaa poskikiehkuramiestä. Onhan siellä sitten italialaisia, venäläisiä, brittejä, amerikkalaisia ja ties mitä.

Harmillisesti aamupalalla ei kuitenkaan tarjota rieskaa, mutta sentään tosi hyvää ruisleipää, jossa on mielettömän rapea kuori ja pehmeä, patonkimainen tumma sisus. Täysjyväpuuroon saa sekoitettua talkkunaa, rusinoita, ruisleseitä ja sivuun vielä kuivattua ananasta. Pakko ottaa taas vähän liikaa, koska ei mulla ole mitään itsekuria.

Taksi rautatieasemalle maksaa 8 euroa, joten ei se ole kaukana. Juna lähtee kohti etelää, Oulua.