Mielensäpahoittajan ruskea kastike

En ollut kovin huumorituulella vissiin kun ärryin kirjan otsikosta Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike. Jotkut asiat on sentään pyhiä ja niistä ei mitään vitsiä väännetä. Ruskea kastike on jumalaista ruokaa, jonka tekeminen vaatii 65-vuotiaan martan itsevarmuutta ja varmaotteista ranneliikettä. Tätä kansanosaa on selvästi nykyisin jo vähemmän, sillä kaupoissa näyttää olevan jos jonkinmoista kastikepussukkaa tarjolla, joten kai väki nykyisin vispaa kastikkeen pussista. Ylenkatson moista touhua ankarasti.

Lapsena katselin mummon tekevän ruskeaa kastiketta pienessä Juvan mökissä lihapullien seuraksi. Ulkona oli ikikesä, mökin ympärillä peikkojen metsä. Mummo laittoi illalla tukan letille ja sipaisi sen aamulla topakalle nutturalle. Näin mummon pitkän ja harmaan tukan auki vain saunasta tullessa, kunnes se taas kiepsaistiin kiireen vilkkaa kiinni. Mummo oli talon tyttäriä, suuren lapsiparven viimeistä ikäluokkaa, jonka vanhimmat veljet siirtyivät Titanicin uppoamisen tienoossa Amerikkaan ja heistä ei kuultu sittemmin. Mummolla oli rankka elämä kylän parhaan pontikankeittäjän ja kuolemaan taipuvaisen lapsikatraan valvojana. Mummosta muistan metsämansikkamaidon, runsaalla voilla sipaistut ruisleivät ja hautajaiset, jonne mentäessä ja tultaessa radiossa soi Scatman.

Äitini laittoi ruskeaa kastiketta myös. Kastike valmisteltiin puolihuolimattomasti kaiken muun ohessa. Mies istui sohvalla odottamassa, minä heiluin jaloissa, koti oli aina siisti ja äiti ja isä tekivät rankkaa vuorotyötä. Meillä syötiin vain kotiruokaa ja äiti leikkasi maailman ohuimmat ruisleivän viipaleet. Äitini elää vielä, mutta on niin sairauden viemä, että ei ole enää täällä. Hoitokodissa kertovat kuitenkin, että hän seuraa hyvin tiiviisti, kun ruokaa laitetaan ja joskus jaksaa kuoriakin perunan tai kaksi. Minun lapsuudessani äiti oli vahva ja hillittömän päättäväinen.

Isäni hallitsi ruskean kastikkeen myös. Kun sain päähäni, että pelastan maailman mm. vegetarismilla vuonna 1988, suostuin syömään lähinnä spagettia ja ruskeaa kastiketta. Ruskean kastikkeen valmistusta en oppinut kaiken nähneen sukupolven edustajalta, mummoltani, en suurten ikäluokkien äidiltäni, vaan 1980-luvun yh-isältä.

Kun tällä viikolla oikaisin keittiöosuudessa ja tarjoilin lapsille ylikansallisia ikean lihapullia, tein niiden rinnalle ruskean kastikkeen.

Mieltänostattava ruskea kastike

Kuumenevalle pannulle ladataan noin 50 g voita.
Katsellaan kun voi sulaa ja katsellaan että se saa väriä. Maailma on hyvä paikka ja miljoona naista ja miestä on tehnyt tämän ennenkin ja onnistunut.
Sitten pannulle lisätään noin kolme ruokalusikallista vehnäjauhoja.
Nyt kaivetaan kaikki asenne ja voima mitä henkilöstä löytyy. Vispataan jauhoja voin kanssa sekaisin kärsivällisesti ja toivoa menettämättä. Annetaan jauhojen muuttua sulavaksi massaksi ja odotetaan, että se saa vähintään vaaleanruskean sävyn.
Vähitellen aletaan kulautella sekaan lämmintä vettä, tilanteesta riippuen 3-6 dl tai 2 dl kylmää kermaa ja loput vettä. Vispataan edelleen, odotetaan, että seos muuttuu sileäksi, kauniiksi, täyteläiseksi. Nyt ei vastailla puhelimeen tai tyhjennetä astianpesukonetta samalla, nyt ollaan ruskean kastikkeen äärellä. Lopuksi lisätään mustapippuria, soijaa, worchester-kastiketta. Heitetään mahdolliset lihapullat sekaan. Vaikka tämmöiset ruotsalaiset täältä, jos on hyvä päivä menossa. Voidaan nauttia myös sellaisenaan makaronin tai perunoiden kanssa. Sekaan voidaan toki lisätä sipulia oikein pieneksi pilkottuna, tai sieniä, nakkeja...

Paistettua ahventa

Joka viikko pitäisi syödä kalaa, mielummin useammankin kerran. En ole kummoinen kalastaja ja meillä syödään useimmin (katka)rapuja, lohta, tonnikalaa ja simpukoita, kuin ihan sitä perinteisintä suomalaista kalaruokaa. Varmaan vähän huono juttu.

Toisaalta syytän tilanteesta kyllä automarkettien aika kökköjä valikoimia. Kala-altaat pullistelevat lohta eri muodoissa ja toisaalta tuoreen kalan hinta on tässä tuhansien järvien ja pitkän merenrantaviivan maassa ihan pilvissä. Jotenkin myös epäilyttää se kalan tuoreus ja siksi en kyllä esimerkiksi koskaan osta marinoitua kalaa, kun olen lukenut, että marinadiin isketään seniorifisut.

Nyt kuitenkin laittelin Prisman kalatiskin  helmiäisiä ahvenia ja perunamuussia parsakaalin kanssa ja erityisesti lapset ilmaisivat suosiota tälle miedolle, klassisiselle, skandinaaviselle menuulle. Perunamuussini salaisuus on runsas meijerivoin käyttö ja pitkällinen vatkaus, joka tekee muussista kuohkeaa. Suolassa ei säästellä. Muskottia vain hitunen sekaan.

Ahvenet kylvetin ensin vehnäjauhoissa, joiden seassa oli tujaus murskattua valkopippuria ja suolaa, sitten sukellus kananmunaan ja lopulta vielä hellä hipaisu korppujauhoja. Viimeinen silaus voisella pannulla. Sata kertaa parempaa kuin vaikkapa kalapuikot (joita meillä ei syödä, koska mielestäni ne ovat ällöttäviä).

Superfoodia metsästämässä

Täysikuu tuli ja meni ja hetkautti elämää negatiivisesti ainakin sen verran, että pesukone hajosi. No, ehkä se ei ollut tähtien syy, mutta grande katastrofi se tässä perhekokoonpanossa on. Plus rahatilanteessa. Toivottavasti korjaaja saa masiinan tokenemaan, sillä ei nyt yhtään inspiroi kodinkoneostokset.

Muuten tämä oli hieno syksyinen sunnuntai. Se alkoi hyvin myöhäisellä brunssilla, eli eilisillä blineillä ja muille jäämistöillä sekä seuranaan tuotetta munakokkelia.

 Aamiaisen jälkeen suunnistettiin miehen kanssa metsään. Olimme jo eilen muutaman tunnin sienimetsästyksessä lähimetsissä ja aika lupaavalla menestyksellä, Jättimustikoita, pieniä puolukoita, suppilovahveroita ja muita metsäsieniä on nyt metsät pullollaan. Kerta kaikkiaan ihmeellistä!

Useita tunteja kyykkimistä ja kumartelua ihmeen kaunissa ja terapeuttisessa luonnon helmassa ja saaliina ämpärillinen sieniä ja nelisen litraa mustikoita terästettynä puolukoilla. Näin mahtavaa superfoodia, ilmaiseksi ja vielä pääterapiat kaupan päälle. Samalla kokosin laatikollisen sammaltakin ulkona keikkuville syksykukille seuraksi. Marttailu on voimaannuttavaa!

Mandariinipasta 5 minuutissa

On aika syksyisten, oranssien, mehevien mandariinien. Ja koska on aina niin halvatun kiire, fastfoodi pitää saada lautaselle jo siinä kohtaa kun astelen autosta ulos. Nopea pikapasta onnistuu tietysti tuorepastasta ja kastikkeesta joka valmistuu siinä muutamassa minuutissa jonka tuorepastan kiehautus kestää.

Ohje on klassikko Italiasta, viehkeän matroona Vivi Sjögrenin versioima ja ollut omalla pastalistalla jo ikuisuuden. On niin mieto, että maistuu hyvin myös pienille ja ennakkoluuloisille lapsille. Sopii hyvin, paremmin kuin hyvin, raikkaan, vaikkapa italialaisen, aistikkaan valkoviinin kanssa.

Mandariinia, salviaa ja pastaa

Tuorepastaa
Mandariineja
Oliiviöljyä
Valkosipulia
Salviaa
Mustapippuria, suolaa
Parmesania

Laita tuorepasta kiehuvaan veteen ja ole tarkkana että se taipuu, muttei ihan tyystin lössähdä.

Pilko, älä yhtään puristele, valkosipuli tai pari, reiluun satsiin oliiviöljyä pehmentymään. Kun on kivasti paahteista, heitä joukkoon 4 mandariinin mehut ja ainakin yhden mandariinin raastettu kuori (mielummin kahden jos jaksat nyhrätä). Kiehauta nopeasti hieman kasaan ja lisää joukkoon puskallinen salviaa. Mustapippuria ja suolaa tiätty kans.

Sekoita kastike pastan kanssa ja  sekoita kahden mandariinin lihat joukkoon ja hujauta tuntuvasti vastaraastettu parmesania päälle.

Georgialainen kaalipaistos ja ranskalainen omenapiirakka

Kerran vuodessa on pakko puuhata kaalin kanssa, jälkeläisten pontevista vastalauseista huolimatta. Olen itse lapsuudessa jopa pitänyt kaalisafkoista ja ongelmia ei luonnollisesti ole myöhemminkään ollut. En kai tullut tarpeeksi topakasti ajaneeni itäisen geeniperimämme asiaa ajoissa ja nyt tilanne vaikuttaa shakkimatilta. En kuitenkaan ole luovuttanut.

Olen tehnyt jo useamman kerran Kinuskikissan blogista löytyvää Gruusialaista kaalipiirakkaa, joka on aivan ässähyvää. Suosittelen todella kokeilemaan, jos on kyllästynyt ainaisiin kinkkupiirakoihin tai varsinkin kotipizzaan ja jos on vielä tämänkin blogin kanapiirakkaan kyllästynyt (se ei kyllä ole mahdollista). Kinuskikissan kertoo blogissaan idean tulleen alunperin työpaikkaruokalan kaaliruuasta, joten ajattelin testata nyt piirakan täytteen kaalilaatikkona. Vähän oli tietysti omaa kädenjälkeä mukaan laitettava eli lisäsin fetaa paketillisen ja tomaattipyreen sijaan käytin paseerattua tomaattia jne. Kinuskikissa mainitsee maustamisen tärkeydestä ja olen samaa mieltä, vaikka vedin ronskilla otteella mausteita soossiin, ei ne vieläkään lyöneet yli.

En kyllä tiedä miksi näitä gruusialaisiksi sapuskoiksi kutsutaan, kun nykyisin puhutaan Georgiasta ja Gruusiaa ei ns. ole. J. Stalin oli  muuten Georgiasta ja siksi esimerkiksi U.K.Kekkosen ruokakirjassa on pitkät pätkät georgialaista menuuta, sitä kun oli Kremlissä herra teräksen aikaan tarjolla aina. Tässä blogissakin olen aiemmin Georgian maininnut täällä. Georgia on silleen kiintoisa ruoka-alue, että sijaitsee Kreikan, Turkin ja Intian välissä ja kaikki ne plus muut oheisalueet on antaneet sävyä maan gurmeeseen. 

Georgialainen kaalipaistos fetalla

500 g kaalia
vettä hieman höyryttelyyn
300g lampaan jauhelihaa
4pientä helmisipulia, muutkin käy
1 venäläinen maustekurkku
4 valkosipulinkynttä
2 pientä pakettia paseerattua tomaattia
2 prk smetanaa
2 munaa
1 paketti fetaa
2 tl punaviinietikkaa
2 tl meiramia
1 tl suolaa
1 tl chilijauhetta
1 tl paprikajauhetta
¼ tl mustapippuria
Pinnalle: 1 ½ dl juustoraastetta

Höyrytä kaalinpää löysämieliseksi pienessä vesimäärässä. Paista lampaan jauheliha, sipulit, kurkku ja heitä sitten tomaatit, smetanat ja mausteet sekaan mukaan.

Asettele kaalit uunipannulle, kaada lihaseos päälle, sitten munat sekaan, feta joukkoon, sekoita ja lopulta juustoraaste päälle. Uunissa pidellään, kunnes saa kotoisan paahteisen värityksen.

Kaalista huolestuneita jälkeläisiä rauhoittelin klassisella, ranskalaisella Tarte aux pommesilla eli omenapaistoksella.

Olen saanut vuosia sitten lahjaksi Ranskalaisen keittiön salaisuudet ja luvannut kokata kirjan läpi viimeistään eläkkeellä. Sen verran tukeva opus on kyseessä, että on hyvä aloittaa jo tässä keski-iän kynnyksellä.

Kirja alkaa viehättävällä omistuksella: Tämän kirjan innoittajana on ollut kaunis Ranskanmaa jonka talonpojat, kalastajat, perheenemännät ja prinssit - puhumattakaan keittiömestareista - sukupolvesta toiseen jatkuneella kekseliäällä ja hartaalla keskittymisellään ovat luoneet yhden maailman suurimmista taiteista. Jepjep. 600 sivua sitä itseään seuraa, kuvia ei juurikaan ole. 

Täytyy kyllä sanoa, että aika konstikasta oli, mutta kannatti. Älyttömän hyvää omppupiirakkaa tuli. Sellaista maalaishenkisen omenakellarin raskasta, paksua ja makeaa aitoa paistosta, joka kepeä kermavaahto nosti taivaisiin. Ymmärsin, että murotaikina on tehtävä itse. On. On.

Tarte aux pommes eli ranskalainen omppupiirakkaa

Murotaikina:

4 1/2 dl erikoishienoja vehnäjauhoja
1/2 tl suolaa
2 rkl siroa sokeria
100 kylmää voita
6 rkl jääkylmää vettä

Pane jauhot, suola, sokeri, voi isoon kulhoon ja nypi. Unohda yleislaitteet. Il faut mettre la main a la pate! Kädet taikinaan! Sekoita mahdollisimman nopeasti ja sitten sekaan vesi. Älä pitkitä tätä vaihetta. Painele ja sekoittele ja lopulta puserra taikina palloksi ja kääri kelmuun ja sujauta pakkaseen tunniksi.

Virittele taikina piirasvuokaan ja esipaista se, ei kypsäksi, mutta puolivalmiiksi 200 asteessa.

Täyte:

7 isoa ranskalaisperäistä omenaa
ranskalaista aprikoosihilloa
Calvadosia
voita

Lisäksi: kermavaahtoa

Pilko 4 isoa ranskalaista kirpsakkaa omenaa palasiksi ja kumauta kattilaan. Keitä pehmeiksi ja lisää vajaa desi ranskalaista aprikoosihilloa, puoli desiä Calvadosia, 1 1/2 dl sokeria ja 50 g voita. Hellittele kattilassa kunnes ovat sellaista kiinteää massaa.

Kumoa piirakkapohjan päälle.

Pilko 3 isoa omppua tai kuten kirjassa sanotaan: peitä se sievällä omenaviipalekerroksella, jossa viipaleet ovat tiiviisti limittäin keskustasta alkavina keskipakoisina kierukkoina. O la laa.

Kypsennä 200 asteessa n. 30 minuuttia. Kuorruta kevyellä sipsuttelulla aprikoosihillolla. Tarjoa kermavaahdon kanssa.

Meni niin kuin Strömsössä.

Olikin taas tavanomaista toimeliaampi viikonloppu, kuten edellisessä blogauksessa ennakoinkin. Helsingin keikalla ehdin kirjakauppaan ja ostin kirjoja kassillisen, tällä kertaa kuitenkin lähinnä lahjoiksi, mutta itsellekin sen Maihinnousun, josta on nyt mediassa kohkattu. 

Helsingin jälkeen perjantai-ilta vietettiin sitten Sirkus Finlandiassa. Show oli hieno kyllä ja meillä oli loistopaikat. En ole ihan vakuuttunut onko ne sirkusihmiset siellä tyytyväisiä työhönsä, jotenkin kaikki popcornin myyjästä romanialaisiin akrobaatteihin oli surumielisen oloisia. Suut hymyili, mutta silmät ei. Muistan viimeeksikin pohtineeni samaa, kun joskus 5-6 vuotta sitten oltiin Sirkus Finlandiaa katsomassa. Miksiköhän niin monet ihmiset muuten pelkää pellejä? 

Pellepohdinnoista siirryttiin sitten todella turvallisuusalueen ulkopuolella ja lauantaina startattiin kohti Vaasaa. Mun vanha opiskelukaveri asuu Vaasassa ja tätä reissua oli järjestelty jo kesästä asti.

Matkalla Vaasaan on peltoja, värikkäitä bussipysäkkejä, lehmiä, metsää, traktoreita, järviä, muuttolintuja, lakeutta ja pilvitaivasta...

Vaasassa syötiin pizzat kansallisellakin tasolla tunnustetussa Marco Polossa. Peruslätty. Tässä kohtaa itäsuomalainen noteraa viimeistään kylän kielitilanteen. Ruotsinkielinen seurueen jäsen saa luontevasti palvelua paikassa kuin paikassa, jotenkin vielä aavistuksen ystävällisemmin kuin enemmistösuomalaiset. Vai onko mulla suomalaiskansallinen itsetunto-ongelma?

Onhan sitä suomenruotsalaisuuden idyllistä temppeliä eli Strömsöäkin käytävä sitten vilkaisemassa.

Strömsössä ei ollut nyt tilanne päällä joten en päässyt mihinkään ikkunaan vilkuttelemaan kun ne siellä taiteilee telkkariohjelmaa. Alueella on muutamia opaskylttejä itse ohjelmaan liittyen ja kaunista tietty kuin postikortissa.

Tilastojen mukaan suomenruotsalainen tausta on jonkinsorttinen lottovoitto nyky-Suomessa. Musta voivat puhua ruotsiaan niin paljon kuin haluavat, mutta en ollenkaan hyväksy tätä pakollista ruotsin opiskelua, niinkuin olen aiemmin täällä manifestannut.

Oma jälkeläinen on tänä syksynä aloittanut ruotsin opinnot ihan innostuneesti ja sillä on tietysti hyvä syykin oppia ruotsia puhumaan, kun kotipesässä voi sitä taitoa harjoittaa kotihurrin kanssa niin paljon kun sielu sietää.

Mulle tulee tollaisissa kaupungeissa, joissa on jokapaikka täynnä ruotsinkielistä aineistoa muuten valtava tarve alkaa lausua niitä sanarimpsuja isoon ääneen sellaisella pizza-ruotsilla, jonka voin kuvitella olevan melko ärsyttävää. Jos mies hokisi jokaista koivistonkylää ja hataanpäätä idiootin tavoin ääneen, olis varmaan suhde koetuksella.

Strömsön tunnelmista ajeltiin sitten Raippaluodon siltaa ihailemaan, se on Suomen pisin silta kuulemma. Jos tästä jatkaisi vielä parikymmentä kilometriä, saapuisi sinne maailmanperintöalueelle, jossa maa kohoaa silmiinhavaittavaa vauhtia 8 milliä vuodessa. Jossain kohtaa siis Suomi ja Ruotsi on ainakin Vaasan kohdalla yhtä.

Sillan tuntumassa on ravintola ja kahvila, jossa on paikallista väkeä ja ruotsi raikaa. Tää on vastaavanlainen paikka kuin vaikka Pyynikin munkkikahvila Tampereella, onhan sitä natiivienkin kiva tulla parhaalle paikalla sumppinsa silloin tällöin nauttimaan.

Sillalla oli paljon tyyppejä kalastamassa. Tuli hetkellisesti tammikuun Key Westin matka mieleen, jossa kanssa oli siltaa sillan perään ja hirveesti kalastajia niillä.

Kyllä merinäkymässä on sitä jotain.

Mä en ole suuri kissainystävä, mutta tämän otuksen toimista olen lukenut facebookista jo monta vuotta, joten oli aikakin tavata livenä.

Vaasan Asevelikylän kaupunginosassakin pistäydyttiin, se on kuulemma valittu nyt tämän vuoden kaupunginosaksi. Aikamoinen idylli tämäkin ja suomenkielinen. Pastellisävyisten rintamamiestalojen rivistöt, isot tontit, vanhat omppupuut ja tienimistö Seitsemää veljestä. Monissa taloissa on suoritettu harkittu sukupolvenvaihdos eli nykyperheiden äidit tai isät on itsekin asuneet samoissa taloissa lapsuuden.

Siellä on erittäin camp-henkinen pururata johon paikallinen taitelija on taituroinut veistoksia. Nämä veljekset sitä rauhallisinta toteutustapaa. Pururadan yhteydessä on korsu ja juoksuhauta. Jessus sentään.

Kiitokset ihanille kavereille, että saatiin tulla ja nähdä, vaikka voittoa illan peleissä ei tullutkaan :) Pitää jatkaa treenailua.

Pizza

Kun on nauttinut loistopizzaa Napolin parhaassa pizzeriassa, josta kerroin täällä. Ei sitten ihan heti tule mieleen yrittä samaa omassa herkkukeittiössä. Muistan Napolin Margharitan turhankin hyvin, pehmeän pohjan, happaman täytteen, täyteläisen makuyhdistelmän. Ehdottomasti parhaiten makuhermoihin uponnut elämys, alkuvoimainen ja ihana.

Nyt kuitenkin teki mieli pizzaa, joten paneuduin asiaan perusteellisesti. Pizzapohjaan lämmitin reilut 3 desiä vettä ja murskasin puoli pakettia tuoretta hiivaa sekaan. Toisessa kipossa oli reilut 8 desiä durum-vehnäjauhoja, joiden sekaan vesihiivaseos humpsahti. Nuijin taikinaa kymmenisen minuuttia, huljauttelin ison kulhon oliiviöljyyiseksi ja jätin lepäämään melkein kahdeksi tunniksi.

Taikinan miettiessä omiaan keitin tomaattikastikkeen. Iso purkki paseerattua tomaattia kattilaan, sekaan kokonainen valkosipulinkynsi pilkottuna, 4 rk oliiviöljyä ja suolaa. Hauduttelua noin tunti. Tarkoituksella en lisännyt nyt yhtään sokeria, sillä hain hapanta vaikutelmaa, niinkuin siinä Napolin versiossa.

Pizzapohjat painelin suoraan oliiviöljyllä voidellulle pellille ja taas vaan lepuuttelemaan puoleksi tunniksi. Sitten päälle tomaattikastiketta ja uuniin 220 asteeseen 20 minuutiksi. Sitten uunista ulos, päälle mozzarellat ja vasta raastetut pecorinot. Takaisin uuniin poreilemaan kymmeneksi minuutiksi. Lopulta rucolaa päälle ja rullalle.

Tein toisenkin version: päälle samaa tomaattikastiketta, mutta myös paistijauhelihaa, jossa reilusti sipulijauhetta, chili explosionia, pizzamaustetta ja oreganoa, tietysti suolaa myös. Sitten auramurua, mozzarellaraastetta maltillisesti ja ananaspaloja. Tätä nautittiin Santa Marian pizza topping-maustekastikkeen kanssa. Oli sellainen maku, että saattaisi sopia vaativaan hangoveriin hyvin.

Valkosipulinen kukkakaalisalaatti

Niin kiireinen on syksy taas edessä kahden duunin, harrastusten, vanhempainiltojen ja muun keskellä,  että tuskin entistä paljon enempää ehdin kavereita tavata. Pidän asian kuitenkin agendalla. Oikein tosissani.

Meanwhile in kitchen. Meillä on syöty edelleen usein intialaista ja tässä kuvassa on jo aiemmin blogattua voikanaa basmatiriisillä, jonka ohje on täällä. Uutuutena on ykköshyvää 

Sirkustirehtöörin kukkakaalisalaattia

(jota olen nauttinut kerran sirkuspiknikillä ja ohje on aivan ässähyvä) tämä sopii myös tapas-pöytään muiden viileiden laittojen äärelle

Pilko tuore kukkakaali kulhoon, sekoita yksi purkki kermaviiliä ja creme fraichea, mausta grillimausteella, parilla puristetulla valkosipulinkynnellä ja suolalla. Kaada kukkisten päälle ja anna maustua muutama tunti. Sopii hyvin intiafoodin, grillisafkan ja vaikka salaattipöydän lisäksi. Jopa miesväki, joka ei normaalisti meillä kukkakaaliin koske, veti tätä innolla.

Kiisseliä eller kräm?

Vitun kolmetoista on kai jonkun elokuvan nimi, mutta mulla onkin kotona sellainen. On aika raskasta olla teinin äiti. Ne on kiittämättömiä, epäreiluja ja lapsellisia -melkein mahdottomia voittaa sanallisessa taistossa. Sieltä kumpuaa mehevästä alitajunnasta kaikki ne hajoittavan riitelytyylin helmet: sä aina, sä et koskaan, sä pilaat senkin, silloinkin sä, ikinä et.... Ei paljon auta, että on pitkät yliopistolliset sivuaineet kasvatustieteissä, psykologiassa, erityispedagogiikassa ja sosiaalipsykologiassa ja että on ratkaisukeskeistä toimintamallia opiskellut. Lopputuloksena tekee mieli pistää alkukantaisessa tilassa raivoava tahtoteini hiljaiseksi salamasotataktiikalla ASAP.

Oman äidin kanssa en ole paljon riitaa päässyt haastamaan. Kylmänviileä äitini lähti vain menemään, kun olin 7-vuotias. Olenkin enimmäkseen pöyristynyt siitä vihasta, jota omilta lapsiltaan saa päin näköä. Kun vertaan omaa lapsuuttani siihen, mitä heillä on, en oikein ymmärrä, miksi he eivät päivittäin ole kiittämässä minua. Että on ylipäätään äiti. No eihän niillä tietysti ole vertailukohtaa. Ehkä hyvinvoivan perheen lapsista tulee tyytymättömiä, mutta ei nälkäisiä. Kun kasvaa puutteessa, on niin kova hätä sieltä pois, että ei aikuisenakaan mikään riitä. 

Kun on poissa toltaltaan perhekonfliktien takia, paras terapiakeinoni on mennä keittiöön. Armon tunne valtaa, kun osaa, näkee että onnistuu, asiat menevät niinkuin pitääkin...

Parasta rauhoittumissafkaa ovat turvalliset seitkytluvun retroruuat. Ja pulla specially. Leivoin niitäkin tässä kiisselimanian ohessa. Parhaat pullat tulevat raesokeripaketin takana olevalla ohjeella. Kiisselit teen sentään äidin ohjeella, jonka hän on joskus reseptivihkoonsa kirjoittanut.

Marjakiisseli

Keitä muutama kipollinen viinimarjoja ja mansikoita reilussa puolessa litrassa vettä, lisää vajaa desi sokeria. Kun väri alkaa marjoista irrota, sekoita 2 rkl perunajauhoja pieneen määrään vettä ja valuta se ohuena nauhana kiehuvan kuumaan nesteeseen. Ota liedeltä pois. Tarjoa maidon tai fiinimmin kermavaahdon kanssa.

Ruotsalainen alkoi sitten muisteloimaan omia lapsuusherkkujaan, kun minä vedin marjakiisseliä. Äppel kräm oli kuulemma niin mahtavaa. Sama periaate siis tässäkin. 

Omenakiisseli

Puoli kiloa omenoita kuoritaan ja paloitellaan ja keitetään puolessa litrassa vedessä. Reilu desi sokeria sekaan ja 1 kanelitanko. Keitä kunnes omenat ovat pehmeitä ja samalla systeemillä perunajauhot-vesiseos sekaan. Omppuja voi sitten vaikka perunasurvimella möyhentää. Ainoa oikea tapa on kuulemma syödä maidon kanssa, mutta kyllä se kermavaahto tämänkin kanssa oli nams.

Paluu luontoon! Aikamoista!

Ihanat lukijani olette varmaan jo tähän mennessä oivaltaneet, että en ole mikään retkeilijätyyppi. En tunne oloa luottavaiseksi metsässä, en tunne kasveja, saati puita ja inhoan vimmaisesti hyttysiä, itkoita, paarmoja ja kaikkia vaarattomiakin lentäviä olentoja. 

Lapsena olen lisäksi kokenut monen '70-luvun lapsen tavoin traumaattisen ilmiön nimeltä marjanpoiminta. Minut on pakotettu mummoloissa ja muissa viattomilta ja vaarattomilta kuulostavissa paikossa metsään kipon kanssa ja heihei. Sitten on kerrottu niitä kalevalaisia selviytymistarinoita miten omat vanhemmat aikoinaan, lapsuudessaan, pimeällä ja saatanallisella 1950-luvulla joutuivat poimimaan marjoja lähes kaiken valveillaoloaikansa, mitä nyt välillä hiihtivät kouluun 20 kilometriä susia pakoon lykkien.

Ja jossain siellä, lapsuuteni kesien elokuussa, itikoiden surratessa ympärillä, punaisten kumppareitten puristaessa varpaita ja kellon hitaasti edetessä mättäältä toiselle olen päättänyt, että ikinä enää en marjasta. Ja aika hyvin on selkäranka pitänyt. Yhtenä teinikesänä poimin mansikoita pari päivää kesätöikseni, myöhemmin ex-miehen mökillä puuhailin marjapensaiden ympärillä puoli-innoissani (raskaushormonit varmaan) ja sitten tosiaan vadelmia olemme käyneet lasten kanssa poimimassa Hämeenkyrön Yrjölän marjatilalta melkolailla sisäsiististi. Ainakaan kukaan ei ole niillä reissuilla itkenyt tai vastustanut järjestettyä toimintaa pontevasti.

Ja tänään, tavallisena lauantaina, kun täysikuu kävi juuri vesimiehessä ja maailma oli muutenkin yhtä pois radaltaan kuin yleensäkin, päätin sattumalta täysin hetken inspiraatiossa (carpe diem ja muut kliseet tähän) lähteä miehen kanssa metsään.

Miestä kiinnosti lähinnä sienisaaliit. Minua innoittivat ennalta mustikat ja kanttarellit (sillä ne tunnistan melkolailla varmasti). Yltiöpositiivisella asenteella pakkasimme ämpärit autoon ja sitten huristelmaan kohti Hämeen metsämättäitä.

Kyllähän se oli ihan niin kamalaa kuin muistin. Täysin masokistista ja sairasta touhua. Mutta saimme marjoja riittävästi piirakkaan (ja massun puolilleen metsämansikoista) ja ihan uskomattoman herkkuja sieniä  taggsvamppeja (joita tuo ruotsalainen mieheni siis poimi ja on niillä aivan varmaan suomalainenkin nimi, mutta se tuskin sanoisi minulle sen enempää kuin tuo ruotsalainenkaan).

Oli sitten kotona pollea olo, tehdä safkat itse saalistetuista aineksista (no melkein joo). Ja vähän huoletti kyllä sekin, että jeesus miten keski-ikäistä touhua. Ja vähän tekee mieli hakemaan noita sieniä lisää...Ilmaisia ja noin älyttömän hyviä.

Mutta lauantai-illan menuu koostui siis tomaattileivistä. Bruchettat kai silleen hienostuneemmin. Mikkeliläistä ykköshyvää Siiskosen kauraleipää oli vielä pakastimessa, joten paahdoin sitä muutaman kierroksen, voitelin leivät oliiviöljyllä, sivelin valkosipulilla ja päälle kirsikkatomaatteja ja basilikaa. 

Sitten taju lähti näillä ihanilla safkoilla. Ylistyslauluja ja aplodeja! Sieniä freesattiin hetki voissa, päälle mustapippuria ja suolaa ja 2dl luomukermaa. Seurana uusia pottuja.

Ja sitten vielä hillittömiä uhrauksia vaatinutta marjapiirakkaa. Tein oikein tarkoituksella sellaista perinteistä, mitä lapsuudenkodissakin oli, mutta muokkasin kyllä vähän.

Mustikkapiirakka

1 muna
3 dl sokeria
1 dl ricottaa
1 creme fraiche (ricotan ja creme fraichen voi korvata kermaviilillä)
2 dl maitoa
4 dl vehnäjauhoja ja 2 dl spelttijauhoja plus 3 tl leivinjauhettta seassa
1/2 dl mantelijauhetta
125 g voita sulatettuna

Sekoita ainekset yllä olevassa järjestyksessä ihan vaikka puuhaarukalla. Levitä uunipannulle ja heittele mustikat/omenalohkot/raparperinpalat päälle. Paista uunissa 200 asteessa puolisen tuntia.

Sopii tietty tosi hyvin vaniljakastikkeen, jätskin tai ihan vaikka kermavaahdon kanssa. Meille maistui kyllä sellaisenaankin.