Tallinnassa kannattaa käydä

Tallinna on kaikille niin umpituttu paikka, että tuntuu melkein kotimaan matkailulta käydä siellä. Olen ollut Tallinnassa monen monta kertaa, opiskeluaikoina 1990-luvun puolivälissä 5 kertaa, myöhemmin 4-5 kertaa 2000-luvun puolella. Nyt oli välissä monen vuoden tauko. Lauantaina ja sunnuntaina piti olla Helsingissä, mutta hotelliyö siellä ei hotsittanut, kun on niin usein tullut siellä suunnalla nyt kierrettyä. Joten lautalla Tallinnaan lauantai-iltana ja sitten seuraavana iltana takaisin. Vaikutti hyvältä idealta.

Laivamatka on aloitettava niillä valkosipulileivillä ja oluella tietysti. Virolainen juustokin on ihan jees. Laiva oli tyhjä, nettiyhteys pelitti, meri oli tumma...

Hotelli oli valittu mahdollisimman kaukaa Viru-aukiosta, jota on tullut nähtyä jo kiintiöt täyteen. Hotel L'Ermitage oli siisti, rauhallinen ja huoneet hyvin äänieristettyjä. Aamupala kelvollinen eestiläistä paksua puuroa, kaloja, juustoja ja hirveän pahaa kahvia.

Kun kävelee vanhan kaupungin muurien ulkopuolella, tavoittaa ihan länsieurooppalaisen metropolin fiiliksen.

Paitsi kun lukee jotain kylttejä. Nehän on niin humoristisia kyllä.

Sellainen ihan Oxfordin fiilis siellä oli paikoitellen.. tonne vaan nuoria gentlemanneja melomaan..

Mutta sitten taas, kieli on hämmentävää mielleyhtymineen.

Aurinko laskee pian keskiaikaisen kaupungin ylle, niinkuin se on tehnyt satojen vuosien ajan. Ei kovin originelli ajatus, mutta väistämätön.

Vanha kaupunki on erittäin kuvauksellista. Nyt oli vain kännykkä mukana, mutta kaikki se visuaalinen ilmeikkyys innoitti silti kuvaamaan.

Söimme ihanat safkat Restoran Ribessä (Vene 7). Hauskasti yhdistyi ranskalainen perinne itäisiin sointuihin. Viinilista oli vaikuttava. Perinteinen virolainen juustokeitto huokui savuista pehmeyttä ja ankkakattaus oli antoisa ja suuri. Alussa pöytään kannetut leivät erilaisten levitteiden kanssa olivat huikeat. Tumma leipä on niin hyvää. Myös paikallinen raejuusto on mun makuun. Alla illan näkymä Ribestä.

Aamulla miehityksen ajan museo oli tietysti must. Aika ahtaaseen tilaan oli tungettu paljon ihmeteltävää.

Polkypyörän rekisterikilpi neuvostoajoilta.

Rullikset viron kasarivuosilta ja eka massatuotannon telkkari.

Alakerran setä-Lenin oli puhutteleva.

Stalinin barokkia Tallinnassa.

Lasnamäen pahamainen kaupunginosa, jossa suurin osa tallinnalaisista asuu.

Rusalka, enkelipatsas rakennettu haaksirikkoutuneen laivan muistolle. Jos olisin innokas hölkkääjä, juoksisin tuota rantaviivaa ja twiittaisin siitä sitten A. Stubbin tapaan jotain yltiöpositiivista.

Kolme siskoa vanhasta kaupungista, 1500-lukua. Pittoreskiä.

Mustapäiden rakennuksen ovet, 1600-luvun kauppiasasennetta.

 Maatuskat on kyllä symppiksiä.

Maiasmokk on Tallinnan vanhin kohvik, täältä on saanut marsipaania 1800-luvun puolivälistä alkaen.

Kuldse Notse Körts tarjoilee perinteistä virolaista ruokaa. Possut on teeman ydin.

Me syötiin kuitenkin sieniä, lihaa ja perunaa.

Raatihuoneen torilla on aina samanlainen meno. Ennen siellä mestattiin ihmisiä, nykyin korkeintaan ryöstetään. Mies osti mulle ihanat meripihkahelmet, vaikka se onkin vähän kornia, mutta huomasin, että olin halunnut sellaisia jo pitkään.

Viron vapaudenpatsas pystytettiin Viron ekan itsenäisyyden alussa. Niillä on historian saatossa ollut paljon huonompi tuuri kuin meillä.

Kahvila vanhassa kaupungissa ja Vana Tallinn-kaffet. Pian on aika kiirehtää laivalle. On varmaan aika tuoda lapsetkin käymään Tallinnassa, oli tosi rentoa, edullista ja tunnelmallista tällä kertaa.

Mannerheimista Metallicaan

Sellainen päivä taas eilen. 

Aamulla myöhästyin töistä. On tapahtunut mulle ehkä kerran aikaisemmin. Kerran myöhästyin koulusta, kun oli hirmuinen lumimyrsky ja tiet suljettuna. Puolet oppilaistakin tuli silloin myöhässä. Eilen ei oikein ollut mitään hyvää syytä; lähdin liian myöhään varmaan ajamaan liian kauas. Sitten eksyin hieman. Kun lopulta olin Visavuoren museoalueella mokasin kohtalokkaasti. Tiesin, että duuniporukka pitää tavata kahviossa ja en juostessani nähnyt mitään kylttiä. Huusin kaukaa kulkevalle työtölle, että missä kahvila on ja hän viittilöi varman oloisesti kohti rantaa. Suuntasin sinne niin määrätietoisesti että melkein hyppäsin aidan yli, mutta kiersin sen kuitenkin. "Yksityisalue-kyltti" ei millään tavalla hidastanut menoani.

Kun survaisin mökkiin sisään, kuulin vienon kysymyksen, että "kuka siellä?" Sillälailla. Olin saapunut Kari Suomalaisen lesken Lippe Suomalaisen kesämökkiin maantaiaamulla luvatta yllättäin. Harvemmin on samalla tavalla hävettänyt.

Löytyi se kahvilakin sitten. Ja sieltä alkoi kierros kuvanveistäjä Emil Wikströmin ateljeekodissa.

Ensinnäkin C.G.E. Mannerheim tuli vastaan ja vielä syntymäpäivänään. Mulla on marskiin spesiaalisuhde, sillä olin nuoruudessa pitkät tovit Päämajamuseossa töissä. 

Oli siellä jokalähtöön näitä 1800-luvun suurmiehiä patsaiden muodossa.

Alueella on myös Kari Suomalaisen töitä esittelevä näyttelytila, hän oli Wikströmin tyttärenpoika. Tää lause Suomalaisen sota-ajan kokemuksista luonnekkasti osui kohteeseen.

Wikstömin ateljeekoti on samaa mallia kuin Halosen ja Gallen-Kallelan kotimökit. Karjalaiset vaikutteet talossa, upea luonto ympärillä, leveetä hirttä ulospäin ja pientä pariisilaista vaikutetta sisätiloissa. Tykkään Ruovedellä sijaitsevasta Kalelasta eniten.

En ottanut valokuvaa, mutta meditoin pitkään sisätiloissa sen havainnon äärellä, että seinässä oli tuohesta sommiteltu hakaristi. Symboli tuli tietysti muinaissuomalaisuudesta ja varmaan Karjalastakin, mutta ainahan se hieman pistää tytön mietteliääksi.

Maisemat oli huikeat...ja talon vieressä muinaiset lapinrauniot. Lapinraunioita Suomessa varmaan on tuhansia ja tietty nää kaikki suurta suomalaiset menneisyyttä etsineet kultakauden taitelijat on niitten      läheisyyteen halunneet muuttaa inspiroitumaan. Oppilaita aina ihmetyttää että miten joku Sibbe nyt ekana on johonkin muinaisille kalliomaalauksille osunut. Ei ole ihme se. Nämä tyypit oli niitä just etsimässä.

Pihapiirissä oli vaikuttava Väinämöinen.

Visavuoren läheisyydessä on Rapolan linnavuori. Sinne siis muinaiset hämäläiset pakeni vihollista pakoon. Alueelta on kaivettu mm. viikinkikamaa kuten miekkoja, muistaakseni, joten on niitä ihan oikeita vihollisia tuolla asti pyörinyt.

Näkymä Rapolasta ja sitten linnavuoren muinainen portti.

Muinaissuomalaisten tunnelmista oli ihan luontevaa hypätä autoon ja ajaa Helsinkiin Metallicaa kuulemaan.

Mikä on todennäköisyys että moisessa ihmismassojen teatterissa näkee tuttuja? Musta aika pieni, mutta niin vaan löysin vanhan koulukaverin suoraan Savosta miehineen just hetki ennen keikan alkua.

Kaikki ne hienot biisit kuultiin ja olin ihan fiiliksissä. Master of Puppets, koko Black Album, One, Seek and destroy...

Noi tyypitkin tuntuu nykyisin niin läheisiltä, kun olen tuijottanut sen puhuttelevan dokkarifilmin kahdesti.

Eniten mulla nykyisin kolahtaa tämä:

...and my ties are severed clean
the less I have the more I gain
Off the beaten path I reign
Roven wanderer
Nomad vagabond
Call me what you will....

Tofu intialaisittain

Viime aikoina on tehnyt melkein koko ajan mieli intialaista safkaa. Työpaikan lähellä on hyvä intialaismesta, josta saa ässähyvän lounaan (Klingendhalin alakerta). Lapsetkin ovat viimein hyväksyneet intialaissapuskat mukisematta. Erityisesti ne rakastaa naan-leipää, joten mikä vaan menee, kun on ko. leipää rinnalla.

En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta mieli tekis. Jos menisin, ostaisi niitä norsumaisia Ganesha-patsaita, ottaisin kuvia temppeleistä ja sijoittaisin rahaa intialaiseen juhlapukuun. Ilmestyisin sitten kaikkiin kemuihin sellaisessa värikkäässä oranssin-pinkissä housupuvussa. Jotain koruja ostaisin kans. Olen opettanut monta vuotta hindulaisuutta 7-luokille, joten kiinnostaisi se uskonnollinen puolikin kokea. Olen kavereiden matkakuvista nähnyt niitä lehmiä biitseillä ja muuta metkaa. Ja sitä ruokaa vetäisin kaksin käsin, olen tykännyt siitä aina.

Kun olin kielikurssia vetämässä Oxfordissa asuin intialaistaustaisen rouvan luona. Silloin alkoi kyllä tympiä ne ruokien hajut parissa viikossa ja ei se osannut oikeen kertoa niiden kulttuurista mitään mitä en olis jo ennestään tiennyt. Hämmentävää oli, että sellaisessa kuuluissa brittikaupungissa kuin Oxford asui julmetusti intialaisia. Bussi oli niitä turbaanipäitä ihan täynnä. Englantilainen potilas -leffan se turbaanipää, on muuten ihana. Pitäis taas katsoa se leffa tässä joku kerta.

Ja suosittelen Oxfordia matkakohteena, ihan vieressä on Blenheim, jossa Winston Churchill on syntynyt ja koko kaupunki on muutenkin jotain muuta kuin se tavallinen Lontoo. Pikkukaupunki joka hengittää maailmankuulun yliopistonsa tahtiin.

No sitten päivän mättöön. Tykkään koko ajan enemmän tofusta. Joten halusin tehdä jotain intialaistyyppistä, jossa on tofua. Tää on vähän tunnetun Palak Paneerin jäljillä, joten tofun voi mainiosti vaihtaa kotijuustoon tai leipäjuustoon ja epäilen, että epäortodoksisesti tää saattais soida kauniisti myös fetan kanssa.

Eli Palak Paneer tai Tofua pinaattikastikkeessa

400g pinaattia
2 sipulia
4 valkosipulin kynttä
pätkä inkivääriä
juustokuminaa, chili explotionia ja korianteria pari rkl yhteensä
2 rkl tomaattipyrettä
paketti marinoitua tofua
1 dl kermaa
suolaa
öljyä
garam masalaa

Sulata mikrossa n 400g pakastepinaattia.

Silppua 2 sipulia ja muutama valkosipulin kynsi, sekä raasta tuoretta inkivääriä pätkä.

Kuumenna pannussa öljy ja heitä sipulit ja inkiväärit siihen.

Mausta juustokuminalla, chili explotionilla ja korianterilla.

Paista hetki.

Heitä sekaan 2 rkl tomaattipyrettä.

Ja sit mukaan ne pinaatit, sekä garam masalaa aika tuima annos.

Sit sekaan esim paketillinen marinoitua tofua tai kotijuustoa. Sekaan voi heittää myös cashew-pähkinöitä, jos niitä sattuu olemaan. 

Reilu desi kermaa sekaan ja anna porista hetki, mausta suolalla tarvittaessa.

Tarjoile vaikka basmatiriisin ja naan-leivän kanssa.

Mitä tänään syötäisiin? Couscous-salaatti, limelohta ja kebabia

Joskus tuntuu tältä. Kopsasin tämän kaverin fb-sivulta ja I can so relate. Sometimes.

On vaikeaa keksiä uusia ja kiehtovia kokkauksia plus omat lapseni eivät ole mitenkään innoissani kaikista uutuuksista. Jos heiltä kysyttäisiin, meillä syödään paljon oudompia ruokia kuin kenenkään muun luona. Mikä on okei joskus. Joskus ei.

Tänään meillä oli couscous-salaattia. Olen blogannut sen ohjeen aikaisemminkin, mutta tässä pikaversio.

Provencen anopin couscous-salaatti
Valmista haluamasi määrä couscousia (esim 5 dl)
Valmiin couscoussin joukkoon purista sitruunan mehua maun mukaan (2)
ja voita ja suolaa
Pilko joukkoon tomaattia, paprikaa, shalottisipulia
Revi joukkoon minuttua ja sileälehtistä persiljaa
Pikkaisen voi heittää chiliä mukaan
Paista tai grillaa kanaa ja mausta se Provencen yrittimausteella, suolalla ja sitruunapippurilla
Sekoita, slurps.

Eilen meillä syötiin pitaleipiä ja kebabbia. Kebabbi oli pakastepussista paistettua lihaa. Pitaleivät vain paistoin. Sekaan tomaattia, salaattia, sipulia ja kastikkeita.

Jugurttikastike
turkkilaista jugurttia 3 dl
sekaan 3 puristettua valkosipulinkynttä ja ruohosipulia, pippuria, suolaa

Chilikastike
Kuumenna tomaattimurska prk
Pilko joukkoon pari chiliä
valkosipulia, sokeria, suolaa
keittele 15 minuuttia

Viime viikolla syötiin lohta. Jokaisella on oma tapansa tehdä uunilohta. Itse suosin tätä.

Limelohi
Lohifileelle puristellaan 2 limen mehut ja paljon sitruunapippuria ja tilliä (nyt oli tilli unohtunut)
Uuniin paistumaan.
Seuraksi meillä keitellään jasmiiniriisiä ja voissa freesaan porkkanasuikaleita ja fenkolia.

Tääkin on kaveri fb-sivulta. Tääkin on niin totta. Tällä viikolla on:

2 hammaslääkärikäyntiä

1 lääkärikäynti

yhteensä viidet treenit, kaikki eri paikoissa ja osa samaan aikaan

1 lapsi kuumeessa kaksi päivää

toisella koskee oudosti -pitäis varata sillekin lääkäri, koska omalääkärin ajan saisin vasta kesäkuulle

1 palkintojenjako

1 kampaamokäynti

3 paikkaa löydettävä, joissa en ole ennen käynyt, katsottava kartalta

pääduunissa pitää kirjoittaa ja tehdä muita töitä

sivuduunissa on helatorstaina koko päivän kokous, lapsille järkättävä babysitter, sinne piti kans kirjoittaa

lapsilla kokeita, ne haluaa että kuulustelen niiltä illat ja sit ne huutaa, jos en kysy sitä, mitä ne osaa

1 kaverisynttärit, muistettava ostaa lahja

etsittävä kevätjuhlavaatteita, kenkiä

jne.

mun paras suklaakakku ja muuta puuhaa

Toukokuinen weekend. Virtaa ja energiaa on kuin patteripupulla.

Lauantaina ensiksi K-Rautaan, sillä sauna on maalattava nyt. Ei kesällä, ei lomalla, nyt. Pikisävyiset saunavahat mukaan ja terassin tummat käsittelyaineet pakettiin kans. Lähes ostan tonnin kiukaankin. Ehkä sitten maanantaina, päätän, ja poistun purnukoitten kanssa.

Sieltä IKEA:an. Jos on niin pässi, että on päästävä sinne lauantaina, pitäisi ainakin muistaa ottaa kuulosuojaimet mukaan. Lasten kiljunta on niin määrätietoista, että vielä parkkipaikallakin kuulen kaikuja.  IKEA:sta mukaan lähtee vähän somistetta saunaan ja muuta pientä ja halpaa.

Sitten ruokakauppa. Sieltä kotiin leipomaan kakku. Mun paras suklaakakun ohje on jäädytetty suklaakakku, se onnistuu aina, se on kätevä tehdä ennakolta pakkaseen, se on parempaa kuin mikään suklaajäätelö tai kakku tai mikään periaatteessa ja sen lisukkeeksi sopii mikä vaan. Marengit, kermavaahto, mansikat, mangomousse. Name it. Sen tekee sitäpaitsi tosi nopeasti. Olen tehtaillut näitä jo 1990-luvulta alkaen ja jakanut reseptiä ahkerasti kavereille ja sukulaisille.

Näin se tehdään:

Jäädytetty suklaakakku

Pohja: 100g voita
1 dl sokeria
1 muna
1/2 dl vehnäjauhoja, perunajauhoja ja kaakaojauhetta kutakin
1 tl leivinjauhetta.

Vatkaa voi ja sokeria. Lisää muna hyvin vatkaten ja sitten varovasti sihdin läpi kuivat aineet. Asettele irtopohjavuokaan leivinpaperi ja asettele taikina sinne. Uuniin 175 astetta ja 20 minuuttia.

Täyte: 1 levy taloussuklaata
250 g mascarponea
vähän vajaa 1 dl sokeria
1 muna
2 dl kuohukermaa

Sulata suklaa. Sekoita mascarponeen. Sekoita muna hyvin joukkoon. Sitten huiskaise sokerit ja lopuksi vaahdoksi vatkattu kuohukerma. Asettele uunista otettuun ja hieman jäähtyneseen kakkuvuokaan. Pakastimeen pariksi tunniksi, mielellään yön yli.

Koristele sitten miten haluat. Suklaalastuilla, kermavaahdolla, marengeilla, mansikoilla..

Kaakun jälkeen: Berthaan. Ihana mies oli varannut meille pöydän mun lempiravintolasta.

Ihan kiinnostavassa seurassakin syötiin, sillä naapuripöydässä oli Kiira Korpi kaikessa hehkeydessään miesystävänsä kanssa. Ruoka oli taas jotain käsittämättömän hyvää. Tonne kannattaa mennä jo sen niiden leivän ja voin takia. Ja mahtavat viinit on aina suunniteltu joka vaihtoehdolle. Ehdottomasti Tampereen paras ravintola.

Otin alkuun lahnaa, jonka seurana oli hölskykurkkuja ja kuohkeaa kermaista jotain. Lahna oli just sellaista kuin lapsena sai ja se maistui vain tuoreelta kalalta, voilta ja suolalta. Täydellistä. Pääosasto oli kirjolohta, joka suli suuhun, uusia perunoita, tomaattia, pinaattia. Ihanaa. Yhdysvaltalaista Chardonneyta Washingtonin osavaltiosta. Jälkiruuaksi otin rommikakkua, suklaa- ja mangomoussella. Vyöryin onnellisena ulos.

Sitten kotiin laittamaan sauna siihen kuntoon, että heti aamulla voi alkaa huiskia pensseleiden kanssa. Jonka jälkeen pari leffaa ja karkkia.. (Brokeback Mountain ja I'm still here)

Sunnuntaina paistoi aurinko. Hetken pohdin jo terassinkin maalaamista. Mutta adhd-tyypinkin pitää joskus toimia organisoituneesti. Saunaan siis. Kiukaat, terassit ja muut lukemattomat puuhat hoidetaan seuraavassa inspiraatiossa.

Parin tunnin aherruksen jälkeen vaalea, tylsä sauna sai vähän savusaunamaista ilmettä. Tosta kiukaasta vaan vielä pitää päästä eroon. Sellainen kiviröykkiösysteemi siihen on saatava.

Ja äitienpäiväkin vielä. Parasta on ne itsetaiteillut kortit :) nyt sain seuraksi vielä kaikkea pientä, esimerkiksi itse leivottuja muffinseja, joita oli isän luona kuumeisesti valmisteltu.

stokkan herkussa

Perjantai. Astelen ruokakauppaan viipyilevissä tunnelmissa. Olen lukenut viime päivinä Buddhan aivot -kirjaa ja yritän harjoitella läsnäoloa. Teen tietoisen valinnan liukuportaissa, keskityn tähän hetkeen. Pidän stokkan ruokaosastosta, koska siellä ei osteta vain einestä pöytään, siellä ostetaan myös fiilistä.

Ulkona sataa vettä ja ensimmäinen mamma huiskaisee märällä sateenvarjolla kädesyrjälleni jo hedelmäosastolla. Nappaan mukaan tuoretta tankoparsaa, mansikoita, rucolaa, sitruunoita ja salaattia. Olen ajatellut valmistaa illaksi parsarisottoa, grillata tuhdit pihvit ja napsia seuraksi salaattia ja juureslastuja.

Muistutan itseäni viinistä. Pitää muistaa ostaa valkoviiniä risottoon. Mitähän valkkaria ostaisi? Olen viime aikoina hullaantunut valkoviineihin. Se on käsittämätöntä, sillä ensimmäinen valkkaritrendini oli 1990-luvun alkuvuosina, silloin yhdistelin ennakkoluulottomasti Careliaa Spriteen. Puistattavia muistoja. Luulin, että paluuta ei ole, mutta roseet johdattivat minut pehmeästi Chardonneyn ja Pinot Grigion eteeriseen maailmaan.

Luin viime viikolla uutisen, jonka mukaan brittilasta, jonka etunimi oli Chardonney, ei haluttu adoptoida jollei nimeä saa muuttaa. Ihme niuhoja ihmisiä. Kävelen kohti juustotiskiä ja mietin, mikä alkoholinimi saisi minut torjuvaan tilaan. No oluet kyllä. Vaikka onhan noita Sakuja. Mutta että Koff? Lapin Kulta? Kulta olisi aika söpö nimi pienelle pojalle? Hmmm. Mummoni oli Lempi. Hmmm mmm. Kulta ja Lempi, jos saisin kaksoset. No. Minä en saa kaksosia, enkä yhtäkään.

Mascarponea risottoon ja vähän vuohenjuustoa. Tunnelma tiivistyy yhtäkkiä, kun ohitseni kulkee määrätietoisin askelin nuoria ranskaa puhuvia miehiä. Tätä on juuri stokkan herkun tunnelma. Tuolla on pariskunta, joka puhuu broken english ja tuolla on muuten Anneli Saaristo. Sillä on klassinen Hollywood-meikki eli blondi tukka ja oikein punaiset huulet. Tekee mieli vilkaista sen vartaloa, mutta torjun tarpeen. Harjoittelen kaunista ajattelua ja toisten vartaloiden kaarten kyttääminen ei ole rakentavaa.

Seuraan fransmanneja. Ne tutkailevat lihasektoria. Sinne minäkin, aika paljon jonoa. Ehtii tarkkaila ihmisiä. En oikein kyllä välitä näistä hymyttömistä Burberry-mummoista. Ainiin, en ajattele negatiivisesti. Torjun negatiiviset nuolet nyt kyllä. Ostan marmoripintaista filettä, raakoja lammasmakkaroita ja ranskalaista viherpippuripateeta. Voisin samointein tyhjentää koko tiskin, mutta valtaisalla itsekurilla peräännyn. Sain hyvää palvelua. Olen saanut täältä aika surkeaakin kohtelua. Luin jostain, että kerran saatu huono palvelu korjautuu vasta viidellä hyvällä.

Juureslastuja, munia, en osta painavia juttuja nyt ollenkaan, sillä auto on kauempana parkissa. Mutta se viini pitää muistaa.

Sitten kassalle. Tekee mieli ostaa suklaata. En varmana osta suklaata. Edessäni on rakastunut nuori pari. Lukioikäisiä. Tennarit lähestyvät ja etääntyvät, kun he hempeilevät kiinni toisissaan. Pariskunta on jotenkin epäsuhtainen, en ennusta heille pitkää hanimuunia. Noniin, taas torjutaan negatiivisia ajatuksia. Pariskunnan edessä on heidän ikäisensä tyttö, jonka koko olemus pyytää anteeksi. Mitä sille on sattunut? Haluaisiko sekin poikaystävän, joka kanssa suuteloida kassajonossa?

Rakastuneiden body languagea on kiehtovaa seurata. Kun toinen haroo tukkaa, niin toinenkin. Kun toinen sivelee huulia, niin toinenkin. Vaikka tarkkailen heitä, kumpikaan ei vaistoa sitä, he näkevät vain toisensa.

Mietin, että voimakas suojaava tekijä syrjäytymiseltä on nuorella suomalaisella miehellä parisuhde. Arvelen, että tuo kundi on turvassa, näyttää menestyvältä ja fiksulta. Tytössä on jotain sellaista paneutunutta, pakahduttavaa omistautumista. Sellainen yleensä pelottaa miehet pois. Jokaisella miehellä jos olisi tomera lettipää läpi kriittisten vuosien niin ei tipahdettaisi koulusta ja työpaikka löytyisi.

Seurustelevatko minun lapseni tuossa iässä? Aion olla huippurento anoppi. Omat anoppini ovat olleet vähemmän rentoja. Jos en muussa enää tässä elämässä onnistu, niin aion olla rento, arvostava, luotettava anoppi. Ihan turha mennä pilaamaan lastensa suhteita nyrpeilyllä.

Mr romantiikalla on muuten ostoksenaan Muumi-limsa. Sen takia ne jonottavat. Ainoastaan amatööri laittaa tyttiksen seisomaan 15 minuuttia perjantain stokkan ruuhkassa, jotta mister saa limsansa. Joo, negatiiviset nuolet, torjun teidät.

Maksan ostokseni ja kävelen autolle. Unohdin sitten sen viinin.

aamukampa ja matkahaaveita

Kuutisen viikkoa kesälomaan. Ei meinaa jaksaa. Katselen päivittäin epäukoisena kalenteria. Noin kamalan pitkä aika vielä.

Olen painanut töitä viime heinäkuun puolivälistä alkaen, pitäen muutamia lomapäiviä syksyllä, joulun tienoossa ja viikon tammikuussa Floridan turneella. Olen tehnyt koko ajan kahta duunia eli päätyötä toimistotyöajalla ja sivutyötä eli kirjoittamista öisin, viikonloppuisin ja iltaisin. Kumpikin työ on minulle uutta, joten olen joutunut poistumaan turvallisuusalueelta koko ajan, harhailemaan pimeässä ja kaatuilemaan pusikkoihin. En ole muuten varma, olikö tämä vain kuvannollinen ilmaus..

Suurin osa kavereistani on opettajia, joilla on järjettömät lomat, lyhyet työpäivät ja vuosien kokemus alalta. Tekee mieli suorittaa väkivallan tekoja, kun ne onnekkaat kehtaavat valittaa väsymystään ja vatvoa kaipuutaan kesälaitumille.

Toisaalta olen ihan tämän itse valinnut. Ennen kirjaprojektia olin neljän eri järjestön hallituksessa ja päätyön lisäksi pyyhälsin illat kokouksissa. Kiirettä on vissiin pitänyt jo monta vuotta.

Olen lisäksi päävastuussa kolmesta lapsesta. Kun olin vielä naimisissa, exä työskenteli joko kaukana 100 kilometrin päässä tai YK-joukoissa tai vuorotyössä tai kuitenkin niin, että meillä ei koko kymmenen vuoden liiton aikana esimerkiksi ollut kertaakaan yhteistä kesälomaa. Tämä onnistuu, kun mies on armeijatason strategi.

Ensi kesänä minulla olisi mahtavat 5 viikkoa lomaa ja pidän vielä palkatonta päälle 2 viikkoa. Näistä viikoista kaksi lapset ovat isällään. Hurjaa on! Osaanko edes laskeutua lomafiilikseen tämmöisen taipaleen jälkeen?

Kiivasta matkasivustojen selailua olen harrastanut jo kuukausia.

Lasten kanssa lennämme Roomaan heinäkuussa, sieltä vuokra-autolla Pompeijiin ja Napoliin, josta rantsuhotelliin pariksi yöksi ja loput ajasta Rooman mahtipontisilla nähtävyyksillä. Erityisesti kaksi vanhinta nimenomaan valitsivat tämän kohteen, sillä koulun historian tunneilla on juuri käyty antiikin ajat läpi ja esikoinen aloittaa latinan opiskelun syksyllä. Rooma kierretään täsmänä: Pantheon, Colosseum, Forum Romanum, Pietarinkirkko ja pakolliset suihkulähteet. Trastevereä ja Tiberin rantoja on taivallettava myös, jos aikaa riittää.

Lasten kanssa matkustaminen ei tosin ole mitään lomailua. Maratonkävelyjä paahtavassa auringonpaisteessa, raunioita, kirkkoja..narinaa ja marinaa.. mutta sentään italialaista jäätelöä, pizzaa ja Välimeren aaltoja. Kyllä siitä varmaan taas ihan hyvä tulee.

Miehen kanssa on viikko aikaa tehdä jotain omaakivaa. Lähdemme todennäköisesti turneelle Ruotsiin: Uppsalaan, Birkaan, Vadstenaan, Göteborgiin, Malmöön ja Båstadiin. Jiihaa! Olen lapsuudessa matkaillut paljonkin Ruotsissa, mutta niinkuin kaikki tietävät sehän on ihan turhaa alle kouluikäisenä. Muistan suklaiset kookosleivokset, juustosnaksut ja korkeat sillat joita pitkin junat hoippuivat kohti Ludvikan kummilaa.

Esikoistytär matkaa kaverin kanssa Ranskaan kielikurssille miehen vanhempien hoteisiin viikoksi. Kyseessä on oikea kielikylpy, sillä miehen vanhemmat eivät puhu sanaakaan suomea. Tytär on  opiskellut a-ranskaa, joten kyllä sieltä selkäytimestä luulisi jo jotain irtoavan. Tämä on ensimmäinen kesä, kun jälkeläinen matkustaa enemmän kuin minä. Huolestuttavaa.

Lisäksi kesällä teemme näitä perinteisiä: paljon rantsuilua Tampereella, pyrähdys Savoon, Astuvansalmen kalliomaalaukset on vihdoin perillisille esiteltävä ja ehkä jotein autoilua rannikolla.

Tule, tule, kesä pian.

parhaat valkosipuliperunat

Simply divine. Rakastan valkosipuliperunoita.

Ne ovat parasta lohturuokaa, jos on paha mieli ja telkussa kaihoisa leffa. On soveliasta istuutua katsomaan sielutrippiä sylissään kulho aavistuksen uunilämpöisiä, makeita, paksuja, pehmeitä, lohkeavia ja valkosipulilla kepeästi potkaisevia valkosipuliperunoita.

Niiden tekeminen ei vaadi kykyjä, mutta herkkiä vaistoja, kärsivällisyyttä ja lujaa uskoa. Näitä tehdään nenällä ja sormituntumalla, nyt ei voi kertakaikkiaan säätää mittojen ja paistoaikojen kanssa. Valkosipuliperunoita tehdään tunteella.

Niiden kanssa käy mikä vain. Vegetyyppi voi hauduttaa parsakaalia, vihreitä hoikkelopapuja tai siepaista rinnalle raikkaan salaatin. Lihaisampi persoona paistaa rinnalle verisen ja täytellisen pihvin. Minä voin syödä niitä sellaisenaan. Kaikki edellä mainitutkin käyvät liittolaisiksi, mutta ne ovat vain taustalaulajia valkosipulin, kerman ja pyhän perunan soololle.

Näin niitä tehdään. Osta kaupasta pussillinen perunoita, tai potaatteja niinkuin äitini sanoisi. Noin kilo on sopiva määrä, jos olet sellainen niuho määrittelijä. Kuori ne ja pilko ohuiksi, mutta ei nyt tarvitse läpi nähdä, ohut riittää.

Voitele haluamasi uunikulho oikealla voilla reilulla otteella. Paljain käsin. Ihme tyyppejä, ne jotka eivät pidä voin tuntumasta lämpimissä sormissa.

Asettele yksi kerros perunoita kulhoon ja ripsuttele päälle merisuolahiutaleita (mitään pan-suolaa tähän kyllä laiteta), survo mustapippurirouhetta ja purista ainakin 4-5 valkosipulia kerrokseksi. Sitten kaada 2 dl ruokakermaa päälle. Toinen kerros ja samat otteet, mausteet, kermat. Lopuksi vielä ainakin sellainen 50g sitä voita pieninä lastuina siihen perunoiden päälle loikoilemaan.

Uuniin lämmittelemään tunniksi pariksi 200 asteessa.

Kun kerman kuohunnat ovat mennyttä elämää ja potuissa on viipyilevä siirappimainen väri, silloin ollaan asian äärellä.

Tätä tarjotaan vain ykköstyypeille. Karppaajia ei nyt kaivata. Minulle on ihan turha sepustaa jostain pakastetärvelöistä. Kun on näitä maistanut, pysyy hosumismätöistä kaukana. Jos on niin kiire ettei ehdi kymmenkuntaa oikeaa perunaa pilkkoa ja vuokaan asetella, niin voi, olen pahoillani puolestasi.