Florida 5/7: Raketilla kuuhun ja sitten Hollywoodiin

Aamulla sitten jätettiin eläkeläisparatiisi ja suunnattiin kohti pohjoista JFK Space Centeriä kohti. Sinne oli parin tunnin ajo ja pähkittiin mikä tie valitaan. Navigaattori tarjosi aina vain sitä nopeinta, tylsää moottoritietä. Vaihtoehtoina pitkin tuota rannikkoa on ottaa A1A joka menee ihan rantsussa, on vanhin ja hitain tie. Luonnollisesti maisemat olis siinä parhaat. Sitten on näiden kahden välimuoto, joka kulkee läpi asutusalueiden ja jonka varrella näkee mitä kauppoja ja muita on, mutta siinä on sitten niitä liikennevaloja paljon.

Jos kulkee tota nopeinta tietä, joutuu maksamaan toll:eja. Kannattaa ehdottomasti ottaa autoon siis SUN PASS, jolloin se passipaikan kamera ottaa vaan rekkarista kuvan ja kaikki okei -ajat läpi. Ton passin sai autovuokraamosta, olisko ollut 6 dollaria päivä, jos meinaa tuolla ajella on aika tenkkapoo ilman sun passia, koska monissa paikoissa luki, että eipä ole mahdollista maksaa käteisellä tai edes kortilla. Joka päivä mentiin monta kertaa kameroiden läpi. Jos ei olis otettu sun passia, mitä ne ei mitenkään siinä autovuokraamossa markkinoineet, vaan itse kysyttiin, olis perästäpäin tulleet ne laskut ja joku toimituskulu päälle, niin luki ainakin autovuokrasopimuksessa.

Amerikassa on kiva muutenkin katsella autoja. Nehän on kaikki isoja, oikeen maskuliinisia. Vain Miamin kaupunkialueella näki pikkuautoja. Sitten niiden rekkareissa on paljon kiinnostavaa viestintää.

Ajettiin Jupiterista ensiksi sellaisen tosi hienostoalueen läpi rantaa pitkin, mutta se oli kyllä hidasta. Siirryttiin sit nopeammalle reitille ja Cocoan kohdalla taas pikkutielle. Ei se kannattanut, oli aika huonot maisemat. Toi NASA:n alue on kansallispuistona kans ja siellä on paljon tietty eläimiä, alligaattoreita ja muita, kun eipä paljon ole liikennettä ja muuta hälinää ympäristössä. Mitä nyt niitä raketteja lähtellään ja sit ne tippuu tonne alueelle takas myöhemmin. Tai kai ne siis laskeutuu hallitusti. Hmm.

 Tuolla avaruuskeskuksessa on paljon kauppoja ja aika vaatimattomat ruokapaikat. Tosin siellä voi buukata itselleen lounasseuraksi astronautin, joten ehkä se paikka on sit hienompi. Olis kantsinut siis syödä ennakkoon. Jonotettiin pitkään jotain hampurilaisia, mutta ne tarjottiin omenoiden kanssa, taas yllätti että ei se jenkkisafka aina ole niin epäterveellistä.

Alueen kiertämiseen menee helposti päivä. Siellä pyörii leffateatterissa kaikkia höhlien miehien suosikkaleffoja niistä Star warseja ja sellaisia. Sitten on toi puistoalue, minne on koottu noita falloksia monen monta. Sitten on museota, missä on avauruuspukuja ja sellaisia. Sitten on simulaattori, jossa voi kokea sen nousun avaruuteen. Posket siinä kyllä tärisi, mutta ei se pahempi ollut kuin mitä huvipuistoissa noita laitteita on. Kaikki astronautit siinä opastusvideossa kyllä kertoi, että se on hyvin samankaltainen kuin oikeasti ja tämmöisissä ne harjoittelee ennen lentoa.

 Sitten on oma alue, jossa on oikea käytetty raketti, jolla on menty kuuhun, se on tossa yläkuvassa ja huone, josta se raketin ohjaaminen suoritettiin. Toi on sellainen paikka, että siellä oli itkeviä miehiä. Nää kai osuu johonkin lapsuudenfantasioiden ydinpintaan. Ja tossa alhaalla on pala kuusta tuotua kiveä, jota sai koskettaa. Se tuntui sileältä.

NASA lähettää taas ensi kesänä jotain avaruuteen ja sitä varten siellä rakenneltiin nyt. Niitä saa mennä seuraamaan, mutta vaikea tietää tarkasti milloin, koska ne päivät elää aika paljon säiden mukana.

 Kun oli taas shopattu hullun paljon kaikkea, lähdettiin kohti etelää. Nyt oli suuntana Hollywood ja siellä seminole kasino eli Hard Rock cafe, hotel ja casino. Se on 5 tähden viritys ja kallis netissä, ajateltiin kuitenkin kysyä paljon siellä maksaa yö, kun meillä ei ollut mitään yöpaikkaa tiedossa. Vaihtoehtona oli vaan pysähtyä jonnekin tienvarsi-motelliin.

 Oli tosi hieno tuo paikka, joten kannattaa mennä ällistelemään, jos ei ole ennen amerikkalaisessa casinossa ollut. Mä olin ihan suu auki.

Ihan hyvä nacho-salaatin söin. Sitten olikin pikkupaniikki, missä yövytään. Toi hotelli olis ollu melkein 300 dollaria. Soiteltiin siinä parkkipaikalla useampaan putiikkiin ja lopulta La Quinta Hollywood oli kohteemme. Ihanku olis mennyt kotiin.

Florida 4/7: intiaanireservaatista Jupiteriin

Aamupala
Onnellinen
Sormet siirapissa
Etelävaltioiden aurinko poskilla
Dixien tuoksu hiuksissa
Huutavia tuulettimia ja sirittäviä sirkkoja

Aamulla olin kirjoittanut noin kalenteriin. Taisin olla tosi fiiliksissä. Pakattiin auto ja jätettiin Sunrise taakse. Nyt ajettiin kohti seminole-intiaanien reservaattia ja niiden Ah-tah-thi-ki-museota.

Matkalla oli fiilis kuin Thelmasta ja Louisesta ja Born to be wild soi päässä. Koska ympärillä ei ollut metsää tai kukkuloita, oli vain taivasta joka suuntaan. Ihan kuin olisi ajanut kohti pilviä. Tosi makeeta.

Alligator Alleyssa oli viimeinen bensa-asema ennen reservaattia. Hyvät ihmiset, jos menette tuonne, tankatkaa! Meille meinasi käydä huonosti. Ja ostakaa mukaan syötävää! Reservaatissa on kyllä kauppa ja ravintola, mutta ravintolaan meillä ei riittänyt bensa ja siinä kaupassa söin elämäni karmeimman aterian.

Matkalla reservaattiin bongailin ihmeelllisiä lintuja, kaksi alligaattoria joessa ja sitten näitä pikkuisiä lehmiä.

 Seminolet on aikoinaan kieltäytyneet lähtemästä niille osoitettuihin läntisiin reservaatteihin. Sitten käytiin sotia ja osa niistä lähti. 150 seminolea jäi piileksimään Evergladesin puskiin ja 1950-luvulla ne sai heimo-oikeudet, parikymmentä vuotta myöhemmin kasino-oikeudet, ensimmäisenä intiaaniheimona jenkeissä. Nyt ne on tosi rikas heimo ja se näkyi tuolla. Kaikki koulurakennukset oli modernin näköisiä, museo hieno ja viimeisen päälle, joka talon pihassa kiilteli pick up (ne kasinorahat pitää käyttääoman heimon hyväksi) ja teinit ajeli mönkijöillä. Kaikki alkuperäisasukkaat eli intiaanit oli aika pullukoita ja se kauppa oli kauhea. Siellä oli vaan snackseja, sipsejä, karkkia ja iso seinämä erilaisia juomia, vähän maitoa, lihaa ja kananmunia. Muuten vaan sitä roskaa.

Söin tosi ällön paistetun kuubalaisen leivän, jossa oli läskiä ja majoneesia. En syönyt kokonaan, teki niin pahaa. Luulin, että se vois olla hyvää kun se kokki oli kuubalaisen näköinen. Museon opas oli meksikolainen ja siellä kaupassa oli valkoisia cowboy-hatuissaan, että kaikenlaista väkeä. Se museon opas oli aluksi tosi rento, mutta sitkun se kuuli, että olen historian opettaja ja kirjoittanut oppikirjanakin intiaaneista, se oli ihan yes ma'am...

 Museossa kierrettiin sellainen boardwak ulkona, joka kertoi kaikista ympäröivistä kasveista mitä siellä oli ja mihin intiaanit niitä käytti, se metsä oli varsinainen apteekki. Ja lopulta se kävely johti sellaiseen 1800-luvun mallin intiaanikylään, jossa oli pari vanhaa intiaania tekemässä käsitöitä. Hassua, että noissa majoissa oli kärpäslätkiä ja kärpäspaperia. Sinne oli roudattu kaksi intiaanimummelia tekemään helmikäsitöitä ja ne oli ihan symppiksen oloisia ja sit siellä oli kiukkuisen oloinen vanhempi intiaanimies. Se vaan katseli meitä ahnaita turisteja. Museo oli hiljainen, vaan kaksi ihmistä nähtii meidän lisäksi. Töissä väkeä oli ainakin 10.

 Tässä sit se kamala kauppa, näyttää ihan viattomalta ulospäin.

Sitten alkoi paluumatka, tarkoitus oli suunnistaa kohti pohjoista, koska seuraavana päivänä piti ehtimän Cape Canaveraliin raketteja katsomaan. Matkalla piti hidastaa, kun tämmöinen käveli tiellä...

 Kun päästiin taas samaiseen Alligator Alleyn bensa-asemalle, siellä oli meno kuin Linnut-elokuvasta..

 Illalla saavuttiin Jupiteriin auringon laskiessa. Hotelliksi varattiin La Quinta ja ei petytty. Lähdettiin ottamaan kuvaa majakasta ja eksyttiin rantaravintolaan, joka oli erikoinen kokemus. Floridahan on täynnä eläkeläisiä, eli winter birdsejä, joita sinne tulee kaikista maailman kolkista. No tämä ravintola oli täynnä iloisia, pulputtavia eläkeläisiä. Outoa syödä sellaisessa paikassa, jossa on vaan tosi komeita nelikymppisiä miestarjoilijoita, vanhoja ihmisiä ja me.

Vessassa oli sellainen nainen, joka vaikutti nuorelta vaatteiden ja olemuksen perusteella. Kasvot ja kaula olikin sit vanhat. Se laitteli itseään kuin teinityttö ja sen ympärillä hehkui tyytymättömyys, kiivaus ja et se ei kuulu sinne. On ahdistava ajatus, että itse olisin vain eläkeläisten parissa, kun olen vanha. Olis se vähän suppeeta sellainen ja kai menis aika piirileikiksi. Siitä naisesta mulle tuli mieleen kyllä joku elokuvahahmo. Se oli joku nykyajan rouva Bovary, pakotettu vanhaksi, vaikka se halusi olla vielä nuori ja kaunis ja se voisi iskeä sellaisen komean tarjoilijan sieltä ravintolasta ja muutenkin paeta sitä elämäänsä.

Söin sit vihdoin sen Key West Lime Pien. Oli ihan okei, mutta ei niin ihmeellinen kuin luulin. Kirpas, sanoisin.

Sitten vielä viimeisiä shoppauksia Wallgreensillä. Kyllä saa sellaisessakin paikassa aikaa kulutettua, kun tutkii kaikki käytävät tarkkaan. Mä rakastan Amerikkaa, vaikka se on kornia.

Florida 3/7: shoppailua ja NHL-kiekkoa

La Quinta Sunrise osottautui oikein hyväksi hotelliksi. Naapurustossa on ruokapaikkoja ja IKEA, huoneen hintaan kuuluu aamiainen ja hotellista on kävelymatka jättimalliin Sawgrass Mills Malliin sekä kiekkoareenalle. No me mentiin kumpaankin kyllä autolla.

Mutta toi hotelli, jossa me tosiaan yövyttiin kaksi yötä, jotenkin kosketti mua. Se ei ollut mikään hienostohotelli, mutta siinä oli sellaista ilmettä, että olisin voinut jäädä sinne moneksi päiväksi. Käydä päivällä lyhyesti shoppailemassa, sitten lojua huoneessa katsomassa telkkaria, hipsiä illalla lähi-italialaiseen...Alueella oli Tennesseen tuoksua, aurinkoa, hikeä, grillattua kanaa - olin ihan kotona. Omituinen havainto.

Aamupalalla oli tarjolla kahdenlaista bagelia, itse sai paistaa vohvelia, omenoita, muffinseja, kofeiinitonta ja kofeiinikahvia, paahtoleipää, muroja..

Sawgrass Mills Mall on siis iso ostoskeskus, jossa on paljon tehtaanmyymälöitä eli outlettejä ja sit ihan normiputiikkeja. Se on niin hillittömän iso, että ei sitä ehditty päivässä kiertää, vaikka oltiin siellä kyllä heti aamusta, ennen kuin ovet aukenivat. Parkkiin laitettiin auto Oasiksen edustalle josta oli myös helppo löytää auto illalla kun kaikki paikat oli täynnä ja ajaa sit pois.

 Tuolla oli hyvä urheilukaupat: Nike, Adidas, Reebok ja Converse. Halvempiakin varmaan löytää, mutta ne oli ihan hyvät. Gap ja Banana Republic oli ihan surkeat, Forever 21 tosi hyvä, Victoria's Secret hyvä. Tommy Hilfigerit superhyvät, mutta ei niin halvat. Harmitti kun siellä ei ollut parempaa Gappia ja ei ollenkaan Old Navya. Aika paljon turisteja, ruotsalaisia seurueita, mutta vain yksi suomalaispari tuli bongattua. Amerikkalaiset kulki siellä matkalaukkujen kanssa, sellaista on professionaalishoppaus.

Edellisenä päivänä olin kummatkin safkat saanut mielestäni huonommat kuin mies, joten käskin sen tilata mun safkat. Oltiin hirveän nälkäisiä kesken shoppailujen ja Rainforest-ketjun ravintola tuli siinä hädässä vastaan. Oli vähän outo paikka, möliseviä norsuja, kiljuvia gorilloja. Mutta nälkä. Nih.

Ruoka oli ihan okei, raikasta salaattia ja tonnikala wrappi, noi pavut oli nams.

Kiirehän siinä sitten tuli. Mies halusi lähteä ajoissa hotelille, jotta ehditään peliin. Hotskusta otettiin taksi hallille ja suunnattiin Will Calliin josta saatiin netin kautta tilatut liput. Hotellilla oli diili sellaisen taksin kanssa joka 8 dollarilla kuskasi sinne ja takas. Tuli hakemaan pelin jälkeen ennalta sovitusta paikasta, tosi hyvin sujui se systeemi.

 Sitten pientä shoppailua Pantterimaassa. Siellä oli pääasiassa Panthers-kamaa, mutta hallissa oli toinen liike, jossa oli vintage-tuotteita kaikista NHL-seuroista, sellaisia söpöjä Edmonton Oilers-lippiksiä esim, joista muistuu Jari Kurri nuorena mieleen, sit siellä oli kamaa vastapelurin puolelta eli Vancouver Canucksilta.

Ostin hodarin, joka olikin iso kuin patonki ja hervottomasti salaattia. Ei ne amerikkalaiset ruuat niin epäterveellisiä kyllä aina ole. Mies osti pizza-slicen joka olikin kokonainen pannupizza laatikossa, isot oluet ja nachoja ja sitten kivuttiin paikoille istumaan. Mulla oli niin paljon ruokaa sylissä, että en meinannut päästä ylös kansallislaulujen ajaksi. Mussutin siinä sitten nachoja kiivaana ja joku yltiöisänmaallinen nainen mun viressä vilkuili murhaavasti.

Olihan se show ja kaikkea ylimääräistä riemua seassa. Pantterit vielä voittikin. Iso halli ja paljon ihmisiä ja tosi sujuvasti kaikki pääsi ulos. Ei onnistu Hakametsässä tuokaan.

Florida 2/7:Key West

A room with a view. Siinähän se. Ensimmäinen aamu Floridassa. A Historic tavern inn. En suosittele.

Aamulla telkkari päälle ja lämpöisiä kelejä ihmettelemään. Pirteät aamuselostajat kertovat, että juuri tänään on tullut kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun ensimmäinen junarata Key Westiin avattiin. Tämä toi saaret mantereen yhteyteen, aiemmin kulku oli mahdollista vain venein. Sittemmin rakennettiin moottoritie. Tässä yhteydessä toinen, musta ja viehättävä naisselostaja kertoi, ettei ole koskaan käynyt Key Westissä vaikka asuu Miamissa. Ihmettelimme, miten se on mahdollista.

Aamiaisen nappasimme mukaan hotellin vireisestä ranskalaistyyppisestä kahvilasta. Sitten pikapysähtyminen ensimmäisessä K-martissa. Tässä vaiheessa oli pakko aloittaa shoppailut, se mitä oli alunperin ajateltu nestetankkauksen varmistamiseksi, kestikin varmaan tunnin ja kassit täynnä matkamuistoja ja muuta krääsää auto kohti etelää.

Tuossa vieressä se historiallinen synttärisankari viilettää.

 Ennen Key Westiä ajoimme myös läpi Floridan peura-alueen. Paikalliset peurat ovat suojeltuja, joten nopeudet hiipuivat hieman, mutta ei toivettakaan peruojen näyttäymisestä. Luonnon ihmeitä kyllä piisasi. Kummallakin puolella tietä avautui valtameri ja ympärillä lensi eksoottisia ja kauniita lintuja.

Key Westissä ensimmäisenä suunnistimme Lonely Planet- oppaan kehumaan ruokapaikkaan El Siboney:yn maistelemaan aitokuubalaista ruokaa.Sinne ajettiin pikkukaupungin läpi ja paikka sijaitsi ihan tavallisella asutusalueella.

Koska floridan erikoisuudeksi on mainittu kuubalainen leipä, päätin sitten syödä sitä. Sikojenlahden epäonnistuneen maihinnousun jälkeen Kuubasta pakeni tuhansittain väkeä Floridaan ja Key westistä on vain 90 mailia Kuubaan. Kuubalaiseen leipään kuului kinkkua, salaattia ja juustoa. Ei niin ihmeellinen suoritus. Nuo sivuun tilatut jotkut kalasysteemit puolestaan oli mielettömän hyvin tuollaisen raikkaan lime-korianterimössön kanssa. Nyt en liioittele. Ne oli tosi, tosi hyviä.

Possua, keittobanaania ja keltaista riisiä, lisäksi rinnalle tuli papuja. Maistelin kaverin lautaselta todetakseni, että sillä oli kuitenkin paremmat sapuskat. Palvelu oli jees, paikka oli eläväinen ja täynnä, selväsiti suosittu ja paikallistenkin suosima. Seinillä oli hirveät määrät erilaisia kunniakirjoja, Trip Advisoria ja muuta.

Kuvut täynnä kävelimme sitten keskustassa ja meren rannassa. Siellä oleili suuria luksusristeilijöitä ja paljon turisteja. Key West itsessään oli sellainen tavallinen täyteen ahdettu turistirysä, paljon juottoloita ja baareja ja seuraavassa kuvassa niistä kuuluisin.

 Captain Tony's Saloon sijaitsee sillä paikalla, jossa aikoinaan oli Hemingwayn kantis Sloppy Joe's (Nykyinen Sloppy Joe's on sitten viressä). Ernest muutti toisen vaimonsa, Voguen päätoimittajan kanssa Key Westiin. He ostivat saaren korkeimmalle kohdalle rakennetun kivitalon ja rakennuttivat pihapiiriin Hemingwaylle kirjoitustilat ja myöhemmin erään perheriidan päätteeksi uima-altaan. Myöhemmin Ernestin iski saarelle muuttanut nuori kirjailijatar ja hän jätti vaimonsa ja muutti Havannaan. Vaimo jäi poikineen asumaan tähän taloon.

Kyllä sinne taloon kannattaa mennä, vaikka ei olisi Hemingway-fanikaan. Se on tosi kiva kulkea läpi ja hintaan kuuluva ilmainen opastus oli vitsikäs ja kepeä. Suurinta osaa turisteista tuntui kiinnostava Hemingwayn kissavainaan jälkeläiset (6-varpaiset), joita majailee aluella 40 tai enemmä. On siinä pihapiirissä kissojen hautausmaakin.

Sisällä talossa oli Picasson kissaveistos, kaverille tarkoin suunniteltu. Myöhemmin joku amerikkalaispoika oli ryöstänyt sen ja juossut ulos patsaan kanssa. Kun poju saatiin kiinni, patsas putos ja se särkyi sirpaleiksi. Talossa oleva on siis tarkka kopio.

Hemingwayn talon yhteydessä on pieni puoti, jossa myydään esimerkiksi tyypin kirjoja.Olen niin kissa-allerginen, että pari tuntia alueella oleskeltuani oireet olivat sitä luokkaa, että oli poistuttava ja pian. Ernest muuten meni naimisiin neljä kertaa ja tappoi metsästysreissulla lopulta itsensä. Talon osti myöhemmin rikas leskirouva, joka kärsi jatkuvista turistilaumoista, hänen jälkeensä talosta tuli sitten museo.

Autoille vielä ottamaan viimeiset tunnelmakuvat Key Westistä ja sitten kohti pohjoista. Seuraavaksi yöksi oli varattu La Quinta- ketjun hotelli Sunrisesta, Miamin pohjoispuolelta Fort Lauderdelestä. Hieman epäilytti pitkä paluumatka ja millainen hotellikärsimys olisi seuraavaksi edessä.

 Matkalla maisemat olivat niin upeat, että ei meinannut uskoa onneaan.

Lisäksi auton radio soitti musiikkia, kaikki mahtavia '60-'70-lukujen klassikoita. Oli aika eeppinen fiilis kiittää moottoritietä, kummallakin puolella kirkas meri, taivaalla pinkit pilvet ja radiossa Whiter Shade of Pale, Sweet Home Alabama, Like a rolling stone,  Sittin ' on a Dock of a Bay, Waiting for the Sun...

 Iltapimeässä eksyimme taas. Navigaattori ei meinannut löytää hotellin osoitetta ja sellaista muuta mukavaa. Tuli siinä kinasteltuakin, kuten tilanteeseen kuuluu.

Helpotti ihan kamalasti, kun pääsimme lopulta hotelliin ja se oli ihan siisti ja hyvä. Nopea wifikin sai kontaktin facebookkiin.

Florida 1/7: Matkalla

Hyytävä Helsingin viima iskee kasvoihin lentokenttähotellin pihalla. Kaukana keikkuvat Jumbon valot ja edessä on matka Floridaan. On aamuyö ja olemme saapuneet miehen kanssa yöksi Airport Hotel Bonus Inniin, jonka parkkipaikalle voi jättää auton viikoksi ilmaiseksi. Hotellista on myös kuljetus kentälle ja takaisin ja päätimme kokeilla tätä systeemiä nyt ensikertaa. Yleensä lentokentälle on ajettu Tampereelta säässä kuin säässä ja mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Hotelli ei ollut erityisen säväyttävä, mutta luvatut palvelut pelasivat. Nappasin vastaanotosta vielä mehua ja vettä mukaan shuttlen matkaan ja sitten kohti kenttää. Helsinki-Vantaalla ehdimme juuri kävellä kaukaisille British Airwaysin porteille, kun Lontoon lennon boarding alkoi. Kone oli buukattu täyteen. Vieruskaverini tuijotti Frendejä ja miehen naapurit olivat matkalla samoille hoodseille meidän kanssa: Meksikoon ja Kuubaan Lontoon ja Chicagon kautta. Ensimmäinen harmi ilmeni jo ennen nousua, kiitorata oli jäinen ja luminen, joten lähtö myöhästyi lähes tunnin. Koska nuorelle parilla, joka oli matkalla Lontoon kautta Chicagoon oli vain tunnin vaihtoaika Lontoossa, heitä alkoi huolettaa. Meilläkin oli vain 2 tunnin vaihto, joten pientä jännitystä oli ilmassa.

Laskeuduimme melkolailla tavanomaisen tylsän lennon ja mauttoman sämpylän jälkeen Lontooseen. Säntäsimme koneesta kohti passintarkastusta, jonne oli aivan hillitön jono. Tässä vaiheessa olin aivan varma, että nuoripari myöhästyy jatkolennoltaan, eikä meidänkään tilanne ole pomminvarma. Pääsin jonoissa eteenpäin nopeampaan tahtiin kuin mies, jonka ruotsalaisuus paistaa läpi aina näissä tilanteissa, pitää olla niin herrasmiestä ja antaa miellyttävää kuvaa ulospäin, vaikka oman lennon kustannuksella. Kun pääsin tarkastuksista läpi säntäsin American Airlinesin luukulle selvittämään tilannetta, boarding oli käynnissä, kohta sulkeutuivat gatet. Sain vihreän tarran passiin ja kehoituksen juosta kovaa.

Manailin siinä Heathrown kentän läpi kirmatessani, että ei voi aina olla näin vaikeaa tämä jenkkeihin lähtö. Viime kerralla kaveri jäi jo Pirkkalan kentälle ja nytkin on mies tippunut matkasta jo Lontoossa. Siinä juostessani mies saikin minut kiinni, oli tosin ilman vihreää tarraansa ja joutui jäämään gatelle selvittelemään tilannetta. Istahdin suhteellisen uudenaikaisen koneen keskipenkkiriville, sain outoa aksenttia vetävän blondin viereeni ja seuraavat 8 tuntia mietin, mistä Itä-Euroopan maasta tuo kumma nainen on. Sitten ilmeni, että Suomesta, kun hän repäisi Sofi Oksasen Puhdistuksen eteensä, oli matkalla Meksikoon ja asui Lontoossa.

Mieskin ehti kyytiin ja matka kohti Miamia alkoi. En saanut koneessa nukutuksi ja leffavalikomakin oli surkea. Päätin, että viimeinen kerta tällä lentoyhtiöllä. Viinit ja muut tropit maksoivat myös, joten sitkuttelin selvin päin ja nukkumatta yli Atlantin.

Miamiin saavuimme alkuillasta aikataulussa. Ulos koneesta päästyämme jouduimme blokkiin erääseen käytävään ennen passintarkastuksia. Ainoastaan amerikkalaiset ja kanadalaiset pääsivät läpi, sillä yläkerrassa oli kuulemma massiivinen ruuhka ja meitä pidäteltiin odotusaulan odotustilassa. Aika kyykytetty olo oli siinä seisoskellessa, kun jenkit marssivat nokka pystyssä ohi. Tässä vierähti tunti.

Yläkertaan vihdoin päästyämme edessä oli halli täynnä pitkän pitkiä jonoja. Valitsimme luonnollisesti sen hitaimmin etenevän, kuten myöhemmin selvisi. Seuraavat 2 tuntia kuluivat rattoisasti jonomme päätepistettä, passintarkastaja master latinoa ihmetellessä. Mies hikoili, hyppi kopistaan osoittelemaan jonottajille kuinka jonossa seisotaan, häipyi välistä kesken kaiken jonnekin, palaten entistä poissaolevamman oloisena. Meillä ei miehen kanssa sinänsä ollut hätää, lentomme päätyisivät tähän ja seuraavaksi suuntaisimme hakemaan vuokra-autoa. Toista oli takana odottavalla pariskunnalla, joka tähtäsi Cancunin lennolle. Kun jonossa oli vielä heitä ennen 7 ihmistä ja lentonsa boarding alkoi, he kysyivät saavatko etuilla latinon casalle. Me kaikki päästimme heidät ohi. Tässä vaiheessa nuoripari Helsinki-Lontoon koneesta ilmaantui viereiseen jonoon. Maailma on niin pieni! He olivat missanneet odotetusti Chicagon yhteyden, saaneet korvaavan lennon Miamiin ja nyt heillä oli taas maailmanlopun kiire Cancuniin. Laukut olivat todennäköisesti jääneet Lontooseen ja Cancunista oli tarkoitus siirtyä Havannaan jo muutaman päivän päästä. He miettivät näkevätkö laukkujaan ennen koti-Suomea. Olisin miettinyt minäkin.

Lopulta pääsimme läpi tarkastusten (4 kpl), lisäksi ne tyypilliset sormenjäljet, valokuvat ja muut lystit. Lentokentällä oli suhteellisen hyvin merkattu reitti junalle, joka vie autovuokraamoille. Kyseessä oli iso talo, jossa oli kaikki äkkiseltään keksimäni autonvuokrausfirmat edustettuna. Me olimme varanneet auton Sixt:in putiikista, se oli halvimpia navigaattorin kanssa, täydestä tankista emme olleet maksaneet, mutta täysi tankki siinä oli, meillä oli kaikki mahdolliset vakuutukset ja saimme viikon ajoon punaisen, jättisuuren Ford Tauruksen, kattoikkunalla.

Miamista poistuminen osottautui odotettua hankalammaksi. Mies ei ollut aiemmin ajanut automaattivaihteista autoa, no se toki sujui. Navigaattori oli erilainen kuin Suomen versio ja aluksi missasimme monta oikeaa ramppia, ihan vain sen takia, että emme olleet tismalleen oikealla kaistalla oikealla hetkellä. Toki taustalla nakutti jo melkein vuorokauden matkailukin.

Vihdoin lähes epätoivoon vaivuttuamme kaistahelvetti kapeni normiksi moottoritieksi ja Key Westin kyltit ilmaantuivat näkyviin. Meillä oli tarkoitus ajaa hieman Key Largosta eteenpäin noin puoliväliin Key Westiä, nukkua pikaunet ja aamulla Key Westiin. Pimeässä maisemat olivat tavallista amerikkalaista highwayta, loputon ketjuruokaloiden ja bensa-asemien kylttimeri valaisi kuuman kosteaa Floridan yötä. Asuessani vuoden Tennesseen Knoxvillessa lempipikaruokapaikkani oli Wendy's, jonka grillattu kanahampurilainen oli spesiaalisuosikkini. Pysähdyimme siis matkan varrella nostalgiatrippailemaan.

Matkalla ajattelimme soittaa varmuuden vuoksi tähän Historic Tavern Inniin, että olemme tulossa reilusti ilmoitetusta aikataulusta myöhässä. Puhelimeen vastasi joku ihan tavisihminen, joten nettisivuillaan ilmoittama puhelinnumero ei ollut siis toiminnassa. Mietimme jo, onko koko hotellia olemassakaan.

Kun sitten kaarsimme jouluvaloin valaistun pikkuhotellin pihaan, olimme helpottuneita. Seuraava sydämenpysähdys odotti sitten aulassa, sillä koko motellista ei löytynyt henkilökuntaa. Onneksi havaitsin tarkemman tutkailun jälkeen ulko-ovessa pikkulappusen, johon oli kirjoitettu seurueemme nimet. Lappusen kääntöpuolella oli numero, johon käskettiin soittaa. (Eri numero kuin se, johon olimme soitelleet.) Numerosta kerrottiin, mihin huoneemme avain oli piilotettu (aulan maljakkoon) ja siitä vaan yöunille.

Huone oli hirveän kostea, homeisen hajuinen ja varmasti torakoiden tarkkailussa. Ei mitään väliä. Nukutti niin paljon, että olisin nukkunut missä vaan, miten vaan. Valot jäivät päälle kuin upposimme isoon jenkkisänkyyn. Yö oli täynnään sirkkojen siritystä ja läheisen baarin ilonpitoa.

sushia, kalkkunaa ja paras voileipäkakku

Jouluaikana ei ole tullut postailtua tänne foodseja, vähän hassua, sillä onhan tämä aika just sitä yhtämittaista keittiövuoroa. Toisaalta aika perinteisiä juttuja olen duunaillut, joissa omaa kädenjälkeä on lähinnä kömpelö esillepano, ei niinkään sovelletut reseptit.

Uudeksi vuodeksi pyörittelin susheja, toista kertaa peräkkäin. Ihan normireseptit, kilon keitin japanilaista riisiä, maustoin pussin ohjeen mukaan ja sitten pyörittelin sukkuloita, jonka päälle sivelin hintsusti wasabia ja tökkäsin merilohisiivun päälle.Rulliin laitoin kurkkua ja raputankoja ja päälle vielä katkarapuja.
Lisäksi tarjolla oli kaikkea naposteltavaa: sipsejä, dippiä, lihapullia, nakkeja ja poromoussella täytettyjä ruisleipiä. Poromoussessa oli kylmäsavustettua poroa, wasabia, vaahdotettua kermaa 2 dl, creme fraichea 1 prk, suolakurkkua ja mustapippuria.

Tein uudeksi vuodeksi ihan järkyttävän pahan Key Westin limekakun. Siitä ei tullut hirveän ruma, mutta unohdin ottaa valokuvan. Kakku oli samalla järkyttävän raikas ja äklön makea, saavutus sinänsä. Aion syödä viikon päästä Key Westin Sloppy Joessa eli siinä Ernest Hemingwayn kantiksessa Key West lime pien, joka on kuulemma jotain unohtumattoman ihanaa. Ei se voi huonompaa olla kuin tämä oma viritys. Kakut näyttävät epäonnistuva joka uusivuosi, viime vuonna tein kuivan ja mauttoman italialaisen rommikakun (Sopranos-kirjan mukaan). Tämän kakun ohje on sellainen, että oli monessa blogissa hyvin samantyyppinen, joten ehkä jotkut tykkäävät? Tosin omistakin vieraista suurin osa piti, vaikka sitä on vaikea ymmärtää, olivat ehkä kohteliaita vain.

Joulun vedin varman päälle Stokkan valmiiksi savustetulla kalkkunalla. Oli ihanaa. Lintuparka oli vain suuren suuri ja koko ajan mielessä kävi miten Frendien Joey oli tuommoinen päässään jossain kiitospäivän osassa.

Mutta yhden vakkarisuoritukseni tänne ohjeistan. Tässä on pomminvarma ja hyvä kalaisan voileipäkakun ohje. Koristeluja voi muuten aivan vapaasti kehittää eteenpäin, itse en taaskaan jaksanut panostaa. Meillä on aika usein voileipäkakkua joulun aikaan, useimmiten sitten juurikin tätä. Olen tehnyt tätä myös kavereiden juhliin ja tätä on tilattu myös ennakkoon, koska muutamat kavereiden miehet rakastavat tätä.

Lohivoileipäkakku

paketti siivutettua ruisleipää (real on hyvää)
paketti paahtoleipää (täysjyvää)
3 dl kala- tai kasvislientä
4 pkt kylmäsavulohta tai graavilohta
400g sulatejuustoa, yrttimaustettu toimii hyvin
2 prk smetanaa
1 putkilo voileipäpikkelsiä
pieni purjo silputtuna
tilliä
maustekurkkua
mustapippuria
sitruunan mehua ja koristeluun sitruunoita


Kelmuta kakkuvuoka, lado pohjalle ja reunoille ohuita lohiviipaleita. Sitten pohjalle kerros leipäsiivuja, joista on reunat leukattu. Päälle lusikoi kostukkeeksi lientä. Täytettä väliin, sitten päälle leipäkerros, kostutus ja täyte. Ja vielä kerran, lopuksi kelmuta ylin kerros (leipä ylinnä) ja jääkaappiin maustumaan mielellään yön yli. Kumoa ja kas, koristelu on aika helppoa, kun on näyttävän näköinen ihan kaloissaan.

Täytteeseen tulee ne loput kalat, jotka ei menneet siihen koristeluun. Kalat pilkotaan pieniksi, puristetaan pikkaisen sitruunanmehua päälle, smetanat, sulatejuusto, pikkelssi, purjo, tilliä, mustapippuria ja puolikas suolakurkku. sekoitus ja se on siinä.