sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Nainen vastaan macaronit, osa IV

Täytyy myöntää, että macaronien valmistelu ei ole hippipuuhaa. Rakettitiedettä se on, perkelöittävää näpertämistä. Mutta taidan nyt neljännellä kertaa vihdoin päästä tuntumaan, miten juttu on tarkoitus toteuttaa.

Ekalla kerralla vuosia sitten, sekä ulkonäkö, että maku oli aivan järkyttävä ja päätin unohtaa koko homman. Olen sellainen leipuri ja keittiöihminen, että en paljon mittaile tai katsele kelloon ja ihan hyvin  usein silti onnistuu. Tai no kyllä aika usein menee varmaan pahasti pieleen, mutta keksin useimmiten mitä mokasin ja toisella kertaa, jos keskityn, systeemit skulaa. 

Useimmiten löydän sitäpaitsi syntipukin, pääasiassa siis huonon reseptin. Mulla esimerkiksi on tosi usein epäonnistunut palvotun Kinuskikissan reseptiikan helmet, en tajua, mikä niissä on. Olen kokeillut sieltä sivustolta varmaan 15 eri juttua ja niistä pari kolme on ollut huippua, muutama sellainen ihan okei jos vähän muuntelee ja monta sellaista että ei ole tiennyt pitäiskö itkeä vai nauraa, kun lopputulosta on ihmetellyt. Syy varmaan on tässäkin, että niissä resepteissä tuntuu olevan aika tarkkaa niiden noudattaminen ja koska mulla on kroonistunut ongelma seurata mitään, siis mitään ohjeita tarkasti, niin ei vaan synkkaa.

 Toisella kerralla macaronien tulos oli muuten yhtä epäkelpo. Unohdin jutun yli vuodeksi tälläkin kertaa.

Sitten mieleen hiipi ajatus, että haluan tarjota macaronseja ensi kesänä tyttären rippijuhlissa. Tokihan niitä voisi myös ostaa kaupasta tai vaikka pakastealtaasa, mutta olen sillä tavalla kunnianhimoinen ja ennen kaikkea pihi, että en tosiaan aio ostella mitään valmisjuttuja älyttömillä hinnoilla. Ne muutamat kerrat, kun olen esimerkiksi langennut valmiskakkuun, niissä on aina ollut jotain mikä itseä ärsyttää, liian makeita, liian teollisia, liian kosteita, liian kuivia, liian koristeltuja…Enkä toki ole mikään vuoden osaaja itsekään, mutta uskon, että kaiken voi oppia, jos vaan harjoittelee, joten myös macaronit on pakko olla mahdollista oppia.

Kolmannella kerralla tulos oli edelleen kaukana täydellisestä. Mutta jotain myös toimi paremmin edellisiin kertoihin verrattuna. Sain tajutonta itseluottamusta tästä, päätin että teen sitten vaikka kymmenen kertaa, mutta opettelen. Tässä kohtaa luin netistä jo useammat blogit, myös Kinuskikissan seikkaperäiset ohjeet. Sain pari oivallusta. 


Neljännellä kerralla näytti tältä noin puolen satsin kanssa, toinen puoli oli epämääräisempää sorttia. Mutta kyllä tämä tästä, jos teen oikein isot satsit ennen rippijuhlia, varmaan niistä riittää nättejä päällimmäiseksi tai jotain. Sitäpaitsi jatkan vielä kehittelyä. Nämä olivat maultaan nyt okei, joten keltaisia tulee juhlapöytään ja kaveriksi luultavasti vihreitä.

Seurasin Tomusokeri -paketin ohjeita, eli vatkasin kolme valkuaista kovaksi vaahdoksi ja lisäsin taloussokeria 1/2 dl, lisää vatkausta.

Sekoitin huolella 100g mantelijauhetta (helkutin kallista luomujauhetta, jossa ei ole kuoria mukana, ihan sileää kamaa) ja 3 dl tomusokeria. Mittasin tarkasti.

Sekoitin nuolijalla manteli-sokeriseoksen valkuaisvaahtoon ja pari tippaa keltaista elintarvikeväriä.

Kääntelin seoksen pursotuspussiin, joka oli suljettu päästä ikean sulkijalla ja sitten avasin sen ja aloin puristella pellille ympyröitä. Jos tässä kohtaa taikina ei ole sellaista paksua, että jää sellainen huippu pursotuksen lopussa, homma tulee menemään pieleen. Olen siis aiemmin tehnyt  liian löysällä taikinalla. Pyörylät pitää olla vaan pellin keskellä, ei reunoille asti, koska jos reunat yhtään kaartuu, nekin menee pieleen sit valuessaan. Tasan 15 minutin seisotus, ei vähempää ei pidempää. Pari kertaa pitää peltiä kopauttaa pöytään, että näkee, et ne on varmasti kiinteitä ja tästä kuulemma tulee kiiltoa. 

Sitten uuniin 150 astetta ja taas se tarkat 15 minuuttia.

Tomusokeri-pakkauksen täytesuositus ei ole hyvää. Missään nimessä ei kannata käyttää myöskään maustettuja tomusokereita, ne tuo hirveän teollisen maun lopputulokseen, varsinkin se ns. mansikka.

Keltaisten väliin latasin Kinuskikissan suosittamaa valmista Lemon Curdia. Se oli ihan hyvää. Kokeilen seuraavaksi vihreitä valkosuklaa-limetäytteellä. 

Tässä alla kolmaskerran tekeleet. Liian löysällä taikinalla tehtyjä, mutta kylminä nämäkin oli ihan hyvän makuisia, ei nyt vaan mikään hivelevä näky sinänsä. Muistelen, että mulla on jossain kuva niistä ekoistakin, jos löydän sen kuvan, liitän sen tänne ihan viihdemielessä.

Ei aina voi onnistua, ei edes joskus.





1 kommentti:

  1. I feel your pain. Tuo nestemäinen elintarvikeväri sai mullakin ne kuoret menemään ihan miten sattuu. Olen vannonut mielessäni, että käyn ostamassa sitä jauhemaista väriä, sillä tuli hienoja.

    VastaaPoista