keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Vegasista Grand Canyonille, 5/15

Lähtö Las Vegasista viivästyi, sillä jet lag alkoi helpottaa. Nukuin sen normaali klo 5 sijaan jopa seitsemään asti. What a difference! Hotellistä lähtiessä kommentoimme hieman edellisen päivän poliisitapahtumia naapurihuoneessa ja saimme sitten alennusta huoneen hinnasta. Oikeastaan koko homma ei sinänsä harmittanut, sillä just tuollaiset yllättävät käänteet on koko matkailun suola.

Vegas ei ollut meidän juttu kuitenkaan. Ehkä siellä jokaisen on syytä käydä katsomassa mistä on kysymys, mutta jos haluat matkalla tehdä muutakin kuin pelata, juoda ja shopata, silloin voi löytä sopivampiakin kohteita.

Sen verran kiireellä lähdettiin lopulta, että aamupala oli raikasta fit farmia paikallisesta pikaruokalasta - so NOT!  Ja lounaaksi sipsejä ja Dr Pepperiä. No joskus vaan täytyy.

Vegasista matka suuntautui kohti Grand Canyonia, jota ennen kuitenkin päätimme pistäytyä Hooverin padolla. Mieshän on insinööri, joten sitä tuollaiset kiinnostaa ja itse olen aikoinaan erikoistunut Yhdysvaltojen historiaan, joten olin ihan myönteisin mielin asialla. Huono puoli tässä stopissa oli se, että se vei yllättävän paljon aikaa. Hitaasti liikkuvassa jonossa parkkihalliin vierähti, samoin yleiset kiertelyt ja skipattiin sitten maksullinen Visitor Center, joka todennäköisesti olisi ollut ihan jees.

Hooverin pato rakennettiin 1930-luvun alussa, kun Amerikka ja läntinen maailma eli suurta lamakautta. Amerikassa valtio aloitti muutamia tälläisia massiivisia rakennushankkeita, jotta väki saisi työtä - josta seuraisi palkkoja - palkoista shoppailua - ja siitä se taas lähtisi talouden pyörä pyörimään. Presidentti Roosevelt vihki padon käyttöön 1935.


Toi kultainen pallo lipputangon yläpuolella kertoo missä alunperin seisottiin kun hanke aloitettiin. Tätä paikkaa on vaikea valokuvata, koska se on niin jättimäinen.


Paikan kaupassa oli paljon intiaanikamaa, joka jotenkin häiritsi mua, koska intiaanien maillehan tämä on pistetty pystyyn. Toisaalta ilman patoa Kalifornia ja Nevadan alue ei olisi päässyt kehittymään ja ilman tätä patoa Las Vegasia tuskin olisi. Niin merkittävästä energialähteestä on kyse.


Matka jatkui kohti Arizonaa, jossa olikin vaihtelevaa maisemaa ja välillä mentiin jopa legendaarista Route 66 pitkin. Länkkärielokuvien tunnelmasta aloin vähitellen päästä suosikki-intiaanileffani fiiliksiin, eli mielessä alkoi pyöriä Tanssii susien kanssa -leffan käänteet.


Aikalailla kaasu pohjassa saatiin sinne isolle kanjonille pistellä. Tarkoitus oli ehtiä sinne ennen auringonlaskua ja oli vähän hermoilua ja stressiä sen suhteen. Mutta onnistuttiin me, ihan hyvissä ajoin saavuttiin paikalle. Leuat siinä kyllä loksahteli sen näkymän edessä.

Katso tuota väkeä tuolla ja sitten hahmotat miten mittavasta alueesta on kyse. Ohhoh.

Auringon laskiessa kanjonin kivivuoret vaihtoivat väriä kauniisti ja rauhallisesti. Olisin päässyt varmaan johonkin spirituaaliseen tilaan, ellei ympärillä olisi häärännyt kymmeniä äänekkäitä japanilaisia, jolla ei ole mitään mielikuvaa siitä millaista speissiä ihmiset kaipaa ympärilleen. Note to myself: älä matkusta Japaniin.

Miten hämmästyneitä menneen maailman ihmiset oikein olleet kun ovat tänne tulleet ilman ennakkokäsitystä siitä, mikä Grand Canyon oikein on? Sekin on kiva muuten Amerikassa matkaillessa, että aina kun saavut jonkun intiaanikansan alueelle, se mainitaan tien varrella. Grand Canyonilla on asunut 6 eri heimoa ja sitä ennen olemme ajelleet jo neljä eri heimon alueilla. Cool.


Hillittömän upeita näköaloja katseltuamme ajoimme pimeydessä Grand Canyon villageen, jossa sijaitsi hotellimme El Tovar. Tämä viiden tähden hotelli rakennettiin tänne heti junayhteyksien avauduttua 1900-luvun alussa. Nyt jo yli satavuotias hotelli henkii vanhan maailman charmia ja uuden maailman draivia. Ihana hotelli, ihana ravintola, ihana palvelu. Suosittelen!

Maksoimme yöstä vähän yli satasen ja täällä on ilmainen wifi, aamulehti tuodaan oven taakse, huoneessa on kiva raportti sääolosuhteista ja auringon liikkeistä (suurin osa haluaa nähdä auringon laskut ja nousut). Ravintolan ruokalistalla on buffaloa, Arizonan viinejä ja ties mitä kiinnostavaa. Alakerrassa on kiva putiikki, jossa on sitä intiaanikamaa kaupan, aika viileillä hinnoilla tosin.



El Tovarin tunnelmia alla, välillä tuntui kuin olisin Villissä Pohjolassa. Huomenna yritän kirjoittaa enemmän, nyt on kiire hypätä autoon, kukkia tukkaan ja kohti San Franciscoa!



1 kommentti:

  1. Sä oot parhaillaan linjoilla, jei!!! Samalla kun luen sun kirjoitusta kuulen sun äänen. Oot ihan paras kertoja ikinä! Voih, mun on pakko päästä Jenkkeihin. Nelikymppiset meni jo, viiskymppisiin ei ehdi, jos vaikka jossain välimaastossa keskellä Suomen loskaista talvea. Silloin on varmaan paras aika, eiks ni?

    VastaaPoista