keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Kuumalla kylätiellä

Olen aiemmassa bloggauksessa kahden vuoden takaa ylistänyt Yrjölän marjatilaa Hämeenkyrössä. Bloggaus löytyy täältä. Mieli ei ole vuosien saatossa muuttunut, vaan monivuotinen perinne jatkuu voimallisena.

Jo heinäkuun alkupuolella perheemme keskusteluihin nousee, ovatko vadelmat jo kypsiä, ollaanko tänä kesänä menossa Hämeenkyröön? Selailen marjatilan nettisivua ja kyttään vadelmatiedotteita. Tälle reissulle ei ole koskaan vaikeuksia saada lapsia mukaan, on onni, että kyseinen apaja ei punnitse lapsiani ennen poimintasuoritetta, sillä vademia on ahdettu massuihin luultavasti merkittäviä määriä joka kerta.

Itse matkalle otetaan mukaan aina piknik-eväät. Yleensä ainakin tonnikalalla täytettyjä leipiä ja pastasalaattia. Toimintajärjestys paikalla on hieman nurinkurinen, aluksi hyökätään vadelmarivistöille ja vedetään ähkyt poiminnan ohessa. Sitten punnitaan, maksetaan ja aloitetaan kylmälaukun tyhjäys. Kaikkihan tietävät, että ulkona ja komeissa maisemissa eväät maistuvat parhaimmilta.


Tänä vuonna kylätie oli sen verran kuuma, että jatkoin hämäläisen kansallismaiseman halkomista F.E.Sillanpään syntymätorpalle asti.


Näky oli hyvinkin perinteinen. Paikalla järjestetään myös vuosittain kesäteatteria Sillanpään kirjojen tarinoista, ymmärtääkseni P. Rajalan sovituksin. Nytkin paikalla kuhisi jo teatteriväki, kun iskeydyimme mökin tienoolle. Pääsymaksu, 1 euro (lapset ilmaisia) ei ainakana ole syy olla vilkaisematta pientä mökkiä. Teatterin tasokkuudesta en ole varma, P. Rajala ällöttää niin paljon, että ei huvita selvittää tilannetta. Läheinen maisemakahvilakin on täynnä pönäköitä, tuikeita tätejä ja setiä, joista henkii ylimielisyyttä, jota teatteria harrastavissa ihmisissä tapaa olla. Jäi kömpelön näköinen mustikkapiirakkakin nauttimatta, sillä ei huvittanut jäädä.

Ja sitten kurvattiin paluumatkalle perinteisin menoin, se paras autossanukkuja nukahtaa, minä epäröin tienhaaroissa kuten joka vuosi ja Ultra bra laulaa meille taustamusat.


Pakastettuna on tänä vuonna vadelmat, mansikat, raparperit ja uutuutena mintun ja lipstikan lehtiä omissa pusseissaan. Myös mustikoita on jonkin verran, mutta tarkoitus on kartuttaa varastoja niiden ja sienien osalta. Pari litraa on myös punaherukoita pakkasessa. Kyllä tässä voi jo hienoisesti tuntea keski-ikäistä mielihyvää omasta ahkeruudestaan. Ainoastaan mansikat ostin torilta.

Toinen jokakesäinen velvollisuusriittini -ikkunoiden jynssääminen - puolestaan odottelee vielä hetkeä, jolloin tekosyyt loppuvat. Ehkä ensi viikonloppuna?

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Mutakakku vs juustoinen pastasalaatti

Teini on jäänyt suklaakoukkuun. Minulle paljastui vasta hiljattain, että keväällä tavalliseen koulupäivään oli kuulunut pienen ja edullisen suklaapatukan osto vaihtoehtoisesti koulun kioskista tai läheisestä Lidlistä. Päivittäin. Hämmästytti. Tämä lapsi ei koskaan ollut maanisesti karkin tai makean perään, mutta nyt kesäloma kului voivotellessa: onko meillä suklaata? Hei, ONKO MEILLÄ SUKLAATA? (Hyvä, että tuli pakollinen vieroitus moisesta tavasta.)

Itse en ole makean perään, mutta sipsipussit eivät minulta ole turvassa. Leivät, pastat ja juustot katoavat kaapeista sensaatiomaista vauhtia. Aikaisemmassa bloggauksessa viittaan hiljaittain teettämääni 23AndMe:n geenitestiin ja sekin vahvisti oman tietoni: minulla ei ole. ns. sokerihammasta. En kuulu myöskään joukkoon, joka koukuttuu kahvista tai tupakasta. Jep. Ainoa riskikulutus kulkee geenieni mukaan alkoholissa, koska saan siitä perimäni mukaisesti "hyvät asiat irti", toisin kuin joku porukka, joka voi nauttia noin kaksi alkoholiannosta ja kokee sitten olonsa huonoksi. Mitä ihmettä? Mikä huono olo? Kahden jälkeen se vasta alkaa maistua. Hämmentävää, mitä kaikkea meissä on määrätty jo geenien kautta. (Onneksi en vielä ole alkoholisoitunut..)

Suklaahimoiselle leivoin perjantai-illan helpotukseksi mutakakkua, jonkun  lehdestä repäistyn ohjeen perusteella - olisko ollut Hesarin ruokasivulla joskus (?) jokatapauksessa tosi simppeli 200g suklaata ja 200g voita sulatetaan mikrossa, sekaan 2 dl (jos et tarjoa makeiden lisukkeiden kanssa 3dl, sekaan voi laittaa muuten myös chilirouhetta) sokeria, 4 munaa ja 2 rkl mantelijauhetta. Itse laitan tämän ihan tavalliseen piirakkavuokaan, hyvin voideltuun toki, mutta monet taitavat askaroida irtopohjavuokien ja leivinpapereiden kanssa. En ole oikein ymmärtänyt, miksi nähdä moinen vaiva, kyseessä ei ole mikään kakkujen kaunotar irroitettunakaan.

Uunissa 200 asteessa reilu puolisen tuntia ja jääkaapissa mielellään yön yli. Seuralaiseksi tein kepeän löysää mansikkarahkaa (5 dl mansikoita, 2dl kermaa ja 2 dl rahkaa, sokeria ja vaniljasokeria maun mukaan), pursotin vielä kermavaahtoa ja löysin pari mintunlehteäkin kaveriksi. Jos on oikein paha tilanne, tätä voi myös syödä uunista suoraan vaniljajäätelön kanssa, mutta silloin kyseessä ei ole kovin esteettinen laitto.


Juustonarkkarille juustoinen pastasalaatti aiheuttaa mutakakun kaltaiset väristykset. Tuo ihana Valion Mustapekka-juusto on yksi minun ja poikani suosikkijuustoista. Pyöryläinen mustapippurin makuinen juustopallero katoaa lohkoina suoraan ahnaisiin suihimme, jos sellainen tulee avatuksi. Olen sen verran suuri fani, että kun huomasin, että tuotteesta oli tehty ruokakermaa, olihan se pakko testata. Asiantuntijatuomiomme oli kuitenkin, että juusto juustona, kerma kermana.

Alkukesästä sain idean toteuttaa juusto salaatin joukossa ja ainakin fanien ydinjoukolle combo on mieleen. Meillä muuten Mustapekka kutsutaan Pippuri-Kalleksi, sillä pienenä poika ei muistanut mitä juustoa se hyvä juusto olikaan, mitä halusi ostettavan ja nimesi juuston Pippuri-Kalleksi, joka on sittemmin jäänyt elämään perheemme nimistöön kaikkien tuntemana ilmiönä.


Pippuri-Kallen pastasalaatti
Keitä pasta ja sekoita siihen marinadi. Marinadiin tulee 1dl oliiviöljyä, 1 1/2 rkl hunajaa, Provencen yrttimaustetta 1 tl, 1 tl paprikajauhetta, ripsaus suolaa ja yhden sitruunan mehu.
Paista broilerifilesuikaleet ja mausta ne currylla, cajunpippurilla, korianterilla ja suolalla. Sekaa pastan joukkoon.
Lisää hillosipuleita, aurinkokuivattua tomaattia, reilusti rucolaa, kirsikkatomaatteja ja 2 pkt Mustapekkaa pilkottuna.
Anna maustua jääkaapissa tunti tai pari.

Menee mukavasti esim facebookkia selatessa, isokin kipollinen. Jos uskaltaa uhmata geenejä, voi kipata vähän viiniä samalla :)





perjantai 26. heinäkuuta 2013

ylikypsää & ylisuosittua possua

Pistetään possu aamulla uuniin ja otetaan se illalla pois..

En ole mikään suuri possufani, jonka intensiivisempi lukijani on takuuvarmasti huomannut. Mutta altis olen minäkin kokeilemaan uutta ja trenditkin huomaan joutuisasti noin vuosi jälkeenpäin. En kyllä edes seuraa trendejä niiden itsensä takia, vaan puuhailen jotain omiani ja sitten huomaankin, että kappas, muutkin tekee samoja juttuja, mutta yleensä jonkun eri reitin kautta.

Possubuumista luin jostakin ruokalehdestä tai Hesarin ruokasivuilta yli vuosi sitten, voi siitä olla myös pidempi aika... Muistelen, että jutussa kerrottiin New Yorkin hipstereiden viimeisistä villityksistä ja että pienet, suositut, itseään kunnioittavat ruoka-apajat New Yorkin trendikkäimmillä alueilla tarjoavat nyt ylikypsää possua suuren suosion saattelemana. Hmh. Luin jutun ja se siitä.

Mietin hetken, että näinhän se menee kaiken kanssa, lapsuudenkotini luksusruokaa olivat porsaankyljykset ja tapasin heittäytyä avuttomaksi paneroitujen lihapalojen pilkkomisessa. Myöhemmin olinkin sitten vuosia kasvissyöjä ja ällöt lihat eivät kiinnostaneet. Kun palasin ahnaasti lihapatojen äärelle, possua kohtaan tunsin ylimielisyyttä ja pekonia, sekä joulukinkkua lukuunottamatta meillä ei ole ihmeemmin possuparkoja pistelty. No, se mikä on tosi out, on kyllä sitten kohta tosi in. Näin taitaa olla possunkin kanssa ja kertakaikkiaan, ylikypsänä se maistuu pistämättömän hyvältä, joltakin uudelta, täysin omanlaiseltaan ja onhan se myös hirveän edullista, jos naudan paistihintohin vertailee.

Lueskelin muutamia blogeja inspiraatiota hakiessa, esimerkiksi näitä:

http://tiskivuorenemanta.blogspot.fi/2013/07/pulled-pork-eli-nyhtopossu-hampurilaiset.html

http://www.theslowroasteditalian.com/2013/04/best-ever-crockpot-pulled-pork.html

http://www.rachaelraymag.com/recipes/rachael-ray-magazine-recipe-search/lunch-recipes/north-carolina-style-pulled-pork-sandwiches



Ohjeita löytyy suomalaisesta ja jenkkiläisestä blogimaailmasta ihan vaikka kuinka monta ja varsinkin monen amerikkalaismaman vinkki oli, että tämä nyt vaan ei mene pieleen, vaikka mitä tekisi. Sehän oli tosi rohkaisevaa. Aika monta ruokalajia olen sentään minäkin ehtinyt tumpeloimaan, joten jos joku on varmaa, se ansaitsee kertatsekkauksen vähintään.

Oma versio meni sitten jotenkin näin (älyttömän hyvää tuli ja koko ruokaunta oli haltioissaan, mikä on harvinaista).

Pulled Pork Sandwich

Osta iso kimpale possua, esimerkiksi kassleria ja esimerkiksi pari kiloa

Mausta kimpale:(Tiskivuoren emännän blogin tyyliä noudatin)
2 rkl paprikajauhetta
1 tl mustapippuria
1,5 tl sormisuolaa
1 tl roasted garlic & herb mausteseosta

Ja laita yön yli jääkaappin tuumailemaan.

Vaihtoehto II: siirry suoraan tähän kohtaan, koska alun mausteseokset eivät vaikuta hirveästi lopputuloseen.

Aamulla sujautin possun valurautapataan 120 asteiseen uuniin, lisäsin

Hunt's Honey Hickory soosia (muutakin Hickory-meinikiä voi kokeilla ilman muuta) ja vettä,

niin että kaveri peittyi ja jätin sen sinne työpäivän ajaksi. Toki voi itse väkertää marinadin, mutta nyt en ollut sillä tuulella ja kaapissa oli pullokin valmiina.

Töistä saapuessa mies oli todennut possun jo vähintää houkuttelevan tuoksuiseksi, koska oli haarukoinut sen suikaleiksi ja lisännyt Huntsin kastiketta (ja maistellut epäilemättä). Tässä vaiheessa lihat sujautettiin takaisin uuniin sämpylöiden kanssa.

Lopulta sämpylän väliin päätyi "nyhtöpossun" lisäksi myös punasipulia, tomaattia ja majoneesia.
 


Ja jälkiruokana oli raikasta hedelmäsalaattia avec lasten löytämien metsämansikoiden ja mustikoiden.



torstai 25. heinäkuuta 2013

Intiamoodilla kanaa ja linssejä


 

Kun on riittävästi matkaillut ja syönyt muiden laittamia pöperöitä, on taas intoa puuhailla omassakin herkkukeittiössä. Mies ja vanhin lapsi ovat melko hurahtaneita intialaiseen safkaan, josta toki itsekin pidän tosi paljon. Tämän broileri-linssisysteemin tein ilman suurempia mietintöjä ja siitä tuli todella hyvää, jopa niin, että mies kehui "Mind blowing, best you've done this year" ja se oli kyllä jo aika järkälemäinen palaute tavallisesta maanantaiehtoon ateriasta, joka valmistuikin alle puolessa tunnissa. 

Reseptin salaisuus lienee se, että yleensä olen tavannut intialaiseen tyyliin tarjoilla linssit ja kanat erikseen (näinkin siis toimii, mutta vaatii enemmän vaivaa), mutta nyt ajattelin yhdistää ne, jota en ollut jostakin syystä aiemmin päätynyt testaamaan, enkä kai ole sitten huomannut sellaista valmistakaan reseptiä missään. Mies ja lapsi kun taitavat olla erityisen rakastuneita juuri kaikkiin linssivirityksiin. Joten jos et ole linssejä aiemmin kokeillut, niin suosittelen, tässä voi kaiken lisäksi käyttää niitä ässähelppoja purkkilinssejä, joten ennakkovalmistelujakaan ei tarvita. Ja voi tämä toimia ilman linssejäkin, mutta mielestäni homman salaisuus oli just yhdistää nämä, joten jos et ole linssifani, saattaa olla että koet elämyksen laittamalla tilalle keitettyjä perunoita pilkottuna, kukkakaalia tai parsakaalia pilkottuna jne.

 Intiamoodilla kanaa ja linssejä



Tarvitaan:
lisukkeeksi riisiä, perunoita, salaattia?

voita paistamiseen
pilkottuna valkosipulia, punaista chiliä ja tuoretta inkivääriä
Curry paste-tahnaa
broilerisuikaleita (800g)
korma-mausteseosta
korianteria tuoreena tai kuivattuna
currya, mustapippuria, suolaa, jos kaipaat lisää makua
1 creme fraiche tai maustamatonta jugurttia
1 dl kermaa
1 prk vihreitä linssejä
1-2 rkl vehnäjauhoja suurustamiseen, kastikkeesta tulee paksumpi ja pehmeämpi, mutta voi jättää poiskin
tuoreita yrttejä esim persiljaa, ruohosipulia, korianteria, rucolaa

Laita jasmiiniriisi kiehumaan ja valmista se ohjeen mukaisesti. Meillä oli tarjolla myös edellisen päivän uudet perunat pilkottuina, paistettuina ja ronskisti maustettuina (paprika, cajun-pippuri, suola) ja maistuva, sekä kohtuullisen äijämäinen yhdistelmä oli sekin.

Sulata voita hetken aikaa, heitä pannulle pilkottuna reilusti valkosipulia, punainen chili ja tuoretta inkivääriä ja anna niiden tiristä hetki voissa. Lisää joukkoon curry pastea reilusti, parikin ruokalusikallista ja sekoittele. Ihanat tuoksut leviävät keittiöön!

Lisää joukkoon maustamattomia broilerisuikaleita, itse hujautin 800g ja anna niiden paistua kypsiksi, mutta ei sitkeiksi (eli ei liian kovalla lämmöllä liiian pitkään). Sitten sekaan kormaa, kuivattua korianteria, curryakin voi vielä lisätä jos haluaa tujummat värit, sekä muita mausteita, 1 creme fraiche tai pari desiä maustamatonta jugurttia, 1 dl kermaa ja 1 purkillinen vihreitä linssejä, joista on neste huolellisesti valutettu pois. Sekoittele, fiilistele. Lisää pari ruokalusikalista vehnäjauhoja, jos haluat paksumman soosin. Sekoita.

Lisää lopussa vielä yrttejä tai tuoretta kevätsipulia pilkottuna, murskattuja pähkinöitäkään en pidä huonona ideana. Itse laitoin pari kevätsipulia varsineen pieniksi paloiteltuna ja sekaisin ne joukkoon kunnolla ja tarjoiluvaiheessa napsin koristeeksi niitä yrttejä, mitä terassi tällä hetkellä tuottaa (persiljani voi turhankin hyvin..).Tämäntyyppiset jutut muuten kaikenlisäksi paranee vaan ajan kanssa, joten seuraavana päivänä tämä vasta hyvää onkin.

Mitä muuta? Riehaannuin blogille oikein fb-sivun tekemään. Olin miettinyt asiaa jo pidempään ja aina päätynyt tulokseen, että pienimuotoinen ja mielialoilla käyvä blogini ei ole mikään ammattimainen viritys, eikä tarvitse mitään spesiaalia mainontaa tai laajennusosaa.

Joten jos haluat seurata mitä täysin spontaanista ja suunnittelemattomasta aluevaltauksesta seuraa: https://www.facebook.com/Soulfoodsmoodstravels

Lisäsin tuohon osoitteeseen vielä travels -koska matkajuttuja sinne varmaan päätyy, sellaisia, jotka ovat liian lyhyitä ajatuksenpuolikkaita blogiin, mutta riittäviä faceen. Ehkä. Niinkuin sanottu, en ole analysoinut tätä vielä ollenkaan :)

Bloggaus on ollut itselle pään tyhjennystä, terapiaa ja harrastelua, suuremmat kirjalliset ambitiot olen päässyt purkamaan muissa duuneissa. Mutta koska tykkään kirjoittaa, ottaa valokuvia, matkustaa ja puuhailla keittiössä, tämä parisen vuotta täällä on vierähtänyt nopeasti ja huomaan jopa vahingossa kehittyneeni hieman. Ainakin tunnen erinomaista noloutta, jos kurkkaan aivan aloitusvaiheen kirjoituksiani. Ehkä se fb siis on enemmän mahdollisuus, kuin uhka :) Nähdään toivottavasto siis silläkin puolella!







tiistai 23. heinäkuuta 2013

Shoppailuhuveja ja huvipuistokyytejä

Belgian Liegestä suuntasimme sitten kohti Luxemburgia. Ajattelimme välttää sen ilmeisimmän kohteen, eli pääkaupungin (Belgiassakin kävimme siis Brügessa, Gentissä ja Liegessä, mutta hurautuimme Brysselin ohi), joten valinta osui Luxemburgin suosituimmaksi mainittuun nähtävyyteen: Viandenin linnaan. Matka taittui komeissa maisemissa, vuoristoja, peltoja, idyllisiä kyliä ja lopulta saavuimme kohteeseen sellaista kärrytaipaletta, että missään ei ollut edes plakaattia, että morjens, olet Luxemburgissa.


Viandenin linnaan oli noin 10 euron pääsymaksu per nuppi, jonka sai lunastaa hikisen kioskin luukulta, joka toimi myös museokauppana. Valikoimat, lähinnä kirjallisuutta, olivat pienen ikkunan takana tirkisteltävissä. Hemmo deskillä puhui vaivalloisesti englantia ja kaikki esitteet olisivat olleet maksullisia - ja, saksan- ja ranskankielisiä. Linnan sisällä kaikki opasteet myös olivat näillä mainituilla kielillä, joten jos en olisi ollut perehtynyt linnaan pienimuotoisesti internetin välityksellä aiemmin ja jos en sattuisi olemaan koulutustaustaltani historioitsija ja taidehistorian opinnot suorittanut - olisi tästä muodostunut herkästi tyhjää hieman parempi pällistelyreissu.


Vähän ihmetyttää, että on sijoitettu selkeäsi miljoonia linnan kunnostukseen, turisteja käy 200 000 vuodessa ja ei ole vaivauduttu eden yhtä lipuketta englanniksi vääntämään. Toisaalta tämän reissun kielitieteelliset havainnot olivat lapsille paikallaan, kuvitelma siitä, että englannilla pärjää, romuttui mukavasti ja toivottavasti luo intoa vaikka sen ranskan opiskeluun, jota tyttäreni vetävät a-kielenä.



Vianden komeilee korkealla kalliolla ja samassa paikassa on ollut jonkinlainen roomalainen linnoitus jo 300-luvulla. Nykyinen, sangen mahtipontinen château on 1100-1300-luvuilta. Linna on kulkenut omistajasuvussaan melko tarkasti aina 1970-luvulle, jolloin Luxemburgin valtio osti linnan pois ja korjautti sitä, paikoitellen ikävä kyllä niin, kuten '70-luvulla tavattiin korjauttaa...


Linna on kokenut muutamia epäonnisia vaiheita, ensinnäkin yksi omistaja pisti linnan lihoiksi ja myi kaiken irtaimiston, kuulemma jopa katon ja jätti jäljelle aikamoisen rappion. Ilmeisesti läheisen, kovin idyllisen kylän väen, esi-isätkin ovat olleet ryöstössä mukana ja uskotaan, että monien kotien antiikkiesineet ovat linnan peruja, mutta vain yksi perhe on palauttanut esineitä linnaan takaisin.


II maailmansodan aikaan (1944) täällä käytiin kiivasta taistelua ja Luxemburgin vastarintaliike (täytyy myöntää, että en ollut ennen suonut ajatuksen puolikastakaan toisen maailmansodan aikaiselle Luxemburgin vastarintaliikkeelle, me bad) oli saanut täällä sodan huomattavimman voittonsa. Joka tapauksessa linna oli käymisen arvoinen ja nähtävää oli paljon, mutta ei pytingin takia kannata ehkä hirveän paljon reitiltään poiketa, eli suosittelen vilkaisemaan vain, jos olet jo valmiiksi hoodseilla.


Viandenin jälkeen hurautimme Saksan puolelle Trieriin. Kaunis pikkukaupunki joen varrella ja on sekin roomalaisten reissuillaan perustama ja kaupungissa on jopa amfiteatterin rauniot tuolta ajalta.



Kuvassa olen muuten minä areenalla (miehen kamerasta löytyy aina lievästi sanottuna ihmeellisiä otoksia :)


Kyseinen amfiteatteri on hienosti säilynyt maanalaisilta osiltaan joten vaikka tämä oli jo aika mones omalla kohdalla ja tänä kesänäkin jo toinen (Arlesista täällä, Pompeijista täällä, Roomasta täällä) niin tosiaan noiden maanalaisten luolien vuoksi olen aika ilahtunut, että tuli tämäkin tsekattua. Toisaalta tähän käytetyn ajan vuoksi emme ehtineet kyläkunnan suuren miehen Karl Marxin kotitaloa ihmettelemään, joka sekin olisi varmasti ollut vilkaisun arvoinen.


Trierissä on leppoisa kävelykatu, jonka varella seurueen teiniväestö shoppaili hieman, söimme amerikkalaishenkisessä ravintolassa keskivertosafkat, mutta minä aivan upean, paikallisen Rieslingin kera. Kaupungissa olisi ollut paljon kauniita rakennuksia ja muutamia museoita, joten olisi nähtävää riittänyt usemallekin päivälle.Aamutuimaan kuitenkin sitten jo kiire kohti seuraavaa etappia: Roppenheimin shoppailukeidasta Ranskan puolella, joka kuitenkin on aivan rajan pinnassa, pienen matkan päässä Starasbourgista.


Naviagaattori ei muuten löytänyt koko paikkaa osoitteen perusteella (ja käytössä oli sentään kaksi eri navigaattoria) tai siis löysi aika ankean peltoaukeaman, mutta onneksi on reipas savolaissyntyinen nainen, joka hyppelehtii ihmisten pihamaille ja ilman lokaalia kielitaitoa saa selvitettyä missä on lot of shops???


Tosiässäksi paikaksi todettiin, hyvät alet vielä bonuksena ja pojan Quiksilver-varastot täyttyivät hyvin sopuisaan hintaan, tytär satsasi Clavin Kleinin tehtaanmyymälään, toinen puolestaan panosti Desigualin vastaavaan. Mies osti Nikea ja Calvin Kleinia ja itsekin intouduin ostamaan peräti sormuksen (antishoppaaja iski jälleen). Kuolasin kyllä  harvinaisen pitkät tovit Le Creusetin kaupan hyllyköiden äärellä. En omista yhtäkään taivaallisen ihanan värikästä pannua tai kannua, mutta lisätään nyt aiemmin suunnitelemaani belgialaisen suklaapuodin by me toimintaan Le Creusetin voimavärikkään pannut.



Roppenheimin jälkeen autolla jatkettiin Strasbourgiin, jonka hallinto on historian aikana ollut ainakin  kelttien, roomalaisten, frankkien, saksalaisten ja ranskalaisten kätösissä -ja nyt kaupunki kuuluu Ranskaan ja on Euroopan Unionin pääkallopaikkoja. Kaltaiseni Ranska-fani päätyi luonnollisesti täällä aivan tilaan. Petite France on hurmaava tienoo täynnä kauniita rakennuksia, kanaaleja ja pieniä terassiravintoloita ja jäätelöapajia.


Paikallinen turistikrääsä oli kiinnostavaa vaihelua Provencen tarjonnat kolunneelle. Alueen haikarakantaa on onnistuneesti elvytetty viime vuosina ja haikarat sekä väri punainen olivat se juttu täällä.




Strasbourgissa tuli sama fiilis kuin joulun aikaan Lyonissa (täällä), tänne on päästävä uudelleen, ajan kanssa.






































Katedraaliin sentään ehdimme sisälle ja siitä muodostuikin reissun ainoa kirkkokokemus. Katedraalin ulkopuolella on vilkas ja eläväinen torialue. Paikalliset puhuivat ranskaa kivasti vähän höhlempienkin turistien kanssa, eivät ole ihan niin ylimielisen oloisia kuin fiinit pariisilaiset.

Matka jatkui vielä illansuussa Saksan puolelle Rustiin, jossa sijaitsee Euroopan toiseksi suurin huvipuisto, Europa ParkRust on omituinen pikkukaupunki, vaikutti siltä, että se elää huvipuiston voimin ja ns. kaupunkialue on täynnä pieniä majataloja ja hotelleja, sekä turistien tarpeisiin suunnattuja pizzapaikkoja. Useiden omakotitalojen pihoillakin oli kyltit, jotka ilmoittivat mahdollisuudesta yöpyä. Meillä oli juuri tämänkaltainen majoitus, omakotitalon kellarissa ja voi ankeus, mikä mesta. kuuma huone ja hotels.comin sivulla luvatusta wifistä ei pientä havaintoakaan. Ei sykäyksen sykäystä. Sisäänkäyntimme oli rajattu korkein muurein, joten kun perhe itse vietti uima-allasaikaa tuli melkolailla toisen luokan kansalaisen olo maksavalla asiakkaalla, kun itseäsi korkeampien aitojen välissä kuljit kohti kellarin ovia.

Muutenkin paikasta jäi tosi huono fiilis ja rahastamisen meininki, siivoja tunki sisään aamulla koputtamatta ja kun keskimmäinen lapsi hiukan rämpytti pihalla olevan lasten polkypyörän kelloa, koko pyörä oli siirretty piiloon seuraavana päivänä. Eihän sitä oleta, että jos varaa ns. B&B-paikan, että saa kovin ihmeellistä vastaanottoa, mutta yleensä sitä kuitenkin ajattelee, että bonuksena näkee vähän paikallista kansankulttuuria ja elämää - näin on näissä vastaavissa paikoissa aiemmin ollut. Sain kuitenkin niin ankean kuvan tästä ja muista Saksan matkan gästehausseista, että jos joskus vielä Saksanmaa kutsuu, majoitun vain muutaman tähden hotelleissa, niihin parempiin tuskin on varaa elämän ehtoopuolellakaan.

Itse Europa Park on kyllä mittava hupilaitos ja nähtävää riittäisi ja kyytiä piisaisi useammalle päivälle. Ehdimme klo 9-19.30 välisenä aikana hölkätä reilut kymmenkunta laitetta, eli kaikki halutut ja parhaat kahdestikin, mutta jonot olivat tyypillisesti 45-60 minuuttia. Kyydit olivat vaikuttavan nopeita. Paikassa olikin ehkä eniten mielestäni panostettu huimaavan nopeuden maksimointiin ja olivat ne ajelut mielestäni myös aika pitkiä. Muuta elämyksellisyyttä en niinkään rekisteröinyt.

Tunnelma oli ruuhkainen, paikalla on erityisen paljon teinejä, lapsiperheet pikkulapsineen kulkivat varmaan eri alueella, koska niitä en bongannut huomattavia määriä. Paikka oli myös siisti ja alan henkilökuntaa oli palkattu alueelle riittävästi, laitteiden yhteydessä taas tarkastajia ja muita varmistajia oli ehkä vähemmän kuin mitä Suomessa on tottunut ja jos jotain laitetta tarkastettiin tms, ihmisille ei ilmoitettu, mikä tässä nyt kestää. Kuulutuksia oli huomattavan vähän ylipäätään ja henkilökunnasta tuli aika persoonaton vaikutelma muutenkin, lisäksi englannin kanssa luonnollisesti takelteli...

Huvipuiston yhteyteen rakennetut hotellit ovat teemaltaan esim. espanjalaista linnaa tai Colosseumia kopioivia, aika mauttomia ilmestyksiä, mutta ravintolat niiden yhteydessä olivat ihan kelvollisia (hintavia myös). Hotelleissa olisi ollut wifit, mutta ei tietenkään niissä ravintoloissa ja huvipuiston alueen wifillä pääsi jostakin kumman syystä vain facebookiin.

Huvipuiston jonoissa oli jonkin verran paikallisten nuorten etuilua ja koska valvojia ei ollut paikalla, kukaan ei tähän puuttunut. Minua ei yksikään teini tosin ohittanut, hallitsen tarvittaessa sen verran suvereenisti suomalaisen kansankynttilän tiukan tuijotuksen, että ei tarvinnut edes sanaista arkkua avata. Suomalaisessa jonotuskulttuurissa, jossa kaikkeen puuttuvat kärkkäät kanssajonottajat ovat ongelmana, niin täällä siis ei, kukaan ei sano mihinkään mitään. Ihme väkeä nuo saksalaiset.

Olen käynyt Barcelonan läheisyydessä olevassa Port Aventurassa ja arvioisin nämä paikat aika samankaltaisisksi. Jos on huvipuistoihminen, kyllä tuonne varmasti  kannattaa mennä ja yleisö ikävuodesta 10 eteenpäin varmaan arvostaa visiittiä. Pienemmätkin varmaan, mutta ei tosiaan tsekattu sen puolen puistoa kovin tarkasti.

Pitkän hötkytyspäivän jälkeen seuraavana päivänä suuntasimmekin paluumatkalle. Mannheimin kupeessa oli taas uusi shoppailukeskus Ludwigshavenissa, josta löytyi myös Hollisterin puoti teineille, joten sinne siis ja muutama kierros äärettömän tylsän oloisessa Mannhemissa.















Kuvassa siis tuon joen toisella puolella häämöttävä kaupunki, joka voi näyttää, että on ihan jees. Ei pidä hämääntyä, se ei ole sitä. Mannheim on ruma kaupunki, jossa kuitenkin oli lasteni mielestä vankkana plussana Starbucks wifillä ja itsekin hieman lämpenin Bismarckin patsaan tienoolla. Kaupungilla on merkittävä historia teollisuuden ja keksintöjen saralla, mutta toisaalta mitään vanhaa täältä on turha etsiä, kaupunki pommitettiin vuoteen nolla toisen maailmansodan paikkeilla, jolloin myös alueen juutalaisväestö vietiin tuhoamisleireille.


Mannhemista ajelimme vehreiden viiniviljelysten läpi viimeiseen yöpaikkaamme. Tie kulki aika pitkälti tätä Saksan viinireittiä. Hyvinkin voisi olla lähemmän tutkimisen arvoinen tour.
Illalla tutustuimme lähemmin Neuleiningenin rauniolinnaan (Burg Neuleiningen), jonka juurella yövyimme vanhaan myllyyn rakennetussa majatalossa, Felsenmühlessa (mainittu kirjallisissa lähteissä jo vuonna 1490). Todella viehättävä linna, kukkula ja tapasimme myös muutamia herttaisia vanhuksia alueella samoillessamme. Majataloa pyörittävä pariskunta oli myös tosi symppis.


Itse linna on rakennettu 1200-luvulla ja tuhoutunut ilmeisesti 1600-luvun sodissa.


Väittäisin jopa, että ihan yhtä viehättävää seutukuntaa tämä oli  kuin vaikkapa se kovasti charmantti Petite France Strasbourgissa. Ja edullista. 


Viimeinen ilta Saksassa. Aika rikollista oli suunnistaa näissä maisemissa Burger Kingiin päivälliselle, mutta ei nyt enää jaksanut nipottaa...



Aamulla rähjääntynyt ja kaikkensa antanut kokoonpanomme autoíli Frankfurt-Hahniin ja lensi hyvässä järjestyksessä kotimaahan.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Mikä ihmeen Belgia? Ihmeen ihana Belgia.

Täytyy myöntää, että minulla ei ollut kummempia odotuksia Belgian suhteen.  En ollut oikeastaan ajatellut aiemmin matkustaa sinne, en ole tainnut koskaan tavata belgialaisia ihmisiä, enkä ole lukenut maasta liiemmin kirjallisuudessa, mediassa tai katsonut elokuvia. Olen katsonut In Bruges -leffan (suomennettu Kukkoilijat) ja sen maisemat Brüggen osalta kyllä säväyttivät, mutta senkin fiilistelin vasta matkatunnelmissa.
En ollut oikeastaan siis varautunut siihen, että Belgia hurmaisi minut niin täydellisesti ja tunnustaisin syvää rakkautta jo muutamien tuntien päästä maahan saavuttuani. Näinkin voi käydä. Tällä reissulla hurmioherätyksen aiheutti Belgia ja miinukset kasattiin Saksa-polon plakkariin.

Saavuimme Belgiaan siis Alankomaiden suunnasta, rantaviivoja hamuillen.  Aurinko paistoi ja tiet muuttuivat kapeammiksi ja puun latvat kumartelivat teiden yllä. Merellinen Zeebrügge olisi kiinnostanut, mutta koska kello löi jo alkuiltaa ajoimme suorilta Brüggen vanhan kaupungin tuntumassa sijaitsevalla parkkipaikalle. (Noteerasimme heti ilahtuneina inhimilliset taksat verrattuna Amsterdamin ryöstöhintoihin).

Miestä kiinnosti kovasti päästä tripadvisorin suosittamalle De Halve Maan -olutpanimokierrokselle, joten sitä sitten ensin etsimään. Lapset kuhisivat aiheen tiimoilta, olihan juuri ihmetelty Amsterdamin narkkareita ja kannabiksen lehtiä liikkeiden ikkunoissa ja nytkö he olisivat ihan oluthanojen läheisyydessä. Seuraavana varmaan sitten lastensuojelu.. Varmistin panimon vastaanotosta, että juu lapset voivat tulla mukaan, loppuhuipennuksen eli oluen (Brugse zot ja Brugse Straffe Hendrik) sijaan heille tarjoiltaisiin limpparit.

Panimon naisesittelijää oli kiitelty niin vuolaasti tripadvisorin sivuilla, että olin pettynyt kun saimme vanhemman, pulskean miehen, jonka aksentti tosin oli niin hupaisa ja hahmo jotenkin humoristinen (selväsi ns. beerwise), että olin lopulta ihan tyytyväinen. Belgialle olut on sitä, mitä viini Ranskalle. Brügge oli Euroopan merkittävimpiä kauppakaupunkeja keski-ajalla ja noista ajoista lähtien kaupungissa on ollut perheomistuksessa olevia panimoita ja tämänkin putiikin tuotteilla kysyntä on huomattavasti kovempaa, kuin mitä he pystyvät tuottamaan. Ylipäätään kaupungin huippuaikaa elettiin jossakin 1000-1500-luvujen välissä jolloin kaupunki oli vauraiden porvareiden temmellyskenttää ja Brüggen pitsit silloisen eurooppalaisen maailman arvostetuimmat.


Painimokierros suoritettiin useammalla kielellä tasatunnein ja mahduimme hyvin mukaan. Kierroksen puheissa viitattiin usein paikallisiin luostaripanimoihin, jotka ovat vanhojen reseptien varassa tuottaneet oluita vuosisatojen ajan, mausteina näissä perinteisissä belgialaisissa oluissa on usein esimerkiksi suklaa, yrtit, vaikkapa korianteri. Trappist-tuotemerkkiä ilmeisesti suojellaan yhtä kiivaasti kuin Champagnea Ranskassa ja useimmiten puhuttaessa luostarioluista, viitataan juuri näihin belgialaisiin Trappisteihin.

Selostukset olivat sinänsä kiinnostavia, mutta kiertueella oli mukana muutama melko tujakassa humalassa oleva britti, joiden liikkumista oli kiinnostava seurata panimon kapeissa ja jyrkissä portaissa ja osa jutuista meni sitten itseltä ohi. Lapsetkin seurasivat silmä kovana näitä nuoria mieshahmoja, jotka kyllä käyttäytyivät muuten ihan mallikkaasti, liikkeet vain olivat hapuilevat. Joten suosittelen kohdetta, mutta mielummin ilman täyttymyksellistä maistelusessiota ennalta, sen verran vaarallisen näköistä tyyppien keinuminen välillä oli.



Brügge




Brügge tunnetaan myös Pohjolan Venetsiana.





Kierroksen jälkeen kävelimme luonnikkasti itsemme eksyksiin Brüggen kauniilla kaduilla ja kujilla. Heppakyydit näyttivät olevan kuuma juttu.



Olisimme kurkistaneet ristiretkiritarin perustamaan kirkkoon, jonkä pyhäinjäännöksenä on Jeesuksen veripisaroita, mutta paikka oli jo suljettu. Kulkuamme kaupungissa hidasti massiivinen suklaashoppailu, sillä suklaapuoteja oli jatkuvasti ja niitä piti ihastella koko seurueen toimesta toistuvasti.


De Halve Maanin kierrosta voi muuten suositella siinäkin mielessä, että panimon ylätasanteelta on upeat maisemat.


Söimme illalliseksi herkkuja, jotka ovat nimenomaan Belgian tunnetuksi tekemiä, joten simpukoita, ranskalaisia, vohveleita kuului illalliseen suklaan ja oluen lisäksi. Ruokamatkailijalle Belgia on samankaltainen elämys kuin Ranska: O la laa.

Hintataso on myöskin kukkarolle mukavampi kuin Amsterdamin seutu. Yön vietimme Brüggen ulkopuolella vaatimattomassa hotellissa, josta suunnistimme sitten aamupalalle Gentiin. Kehuin jo Julie's Housea pari bloggausta sitten, mutta tosiaan näin ihana kaupunki se Gentkin sitten on.





Gentissä on Brüggen tavoin kanaaleja, hurmaava vanha kaupunki, kaunista arkkitehtuuria, kirkkoja, taidetta, mutta se on suurempi kaupunki ja siellä on vähemmän turisteja. Valitettavasti viivyimme Gentissäkin vain tovin, eli aamiaisen jälkeen kiersimme vanhaa kaupunkia ja sitten hyppäsimme autoon.

Brüggeen suuntaan ajettiin viimeiset kymmenet kilometrit näin upeaa tieosuutta.


Gentin kaduilla...



Seuraava majapaikkamme olikin sitten Belgian itärajan tuntumassa Liege. Sinne ajoimme Brysselin eteläpuolitse ja teimme pysähdyksen kaupungissa, josta tehty laulu on tunnettu: My, my at Waterloo did Napoleon surrender..


Napoleonin menestystarina tosiaan katkesi jo Venäjän retkellä, mutta lopullinen häviö oli sitten pikkukylä Waterloon pelloilla. Nyt paikalla on pienehkö museokeskittymä, jossa tunnettu maamerkki on kukkula leijonavahtineen. Paikalla haavoittui aikanaan William II, paikallinen suuruus, joka on suomalaiselle historioitsijalle tuntematon miekkonen. Portaat olivat yllättävän pahat, vai olenko tosi huonossa kunnossa? Museokauppa innoitti, erityisesti minua. 



Ylöskivuttuaan voi ihmetellä opasteiden mukaisesti mistä suunnasta Napsu siis hyökkäsi ja minne sitten pakeni, turhaan, jäi kiinni ja vietti St. Helenalla viimeiset vuotensa.

Tuhansia sotilaita jäi tällekin tantereelle, mutta nykyisin alue on oikea seesteisyyden keskittymä.


Waterloon tunnelmointien jälkeen seurue jatkoi kohti Liegeä ja sen ohi, sillä käväisimme Grottes de Remouchampsin luolissa. En oikein tiennyt mihin varautua, sillä netistä en kauheasti tietoa paikasta löytänyt, kyseessä ovat yli 100 vuotta sitten löydetyt suuret luolat, joissa voi matkata veneellä. Kuvittelinkin pistäytymisestä sellaista pientä vilvoittavaa venevisiittiä luolan viileässä ilmastossa, muutama turisteille osoitettu paikallinen läppä, that's it.


No ei mennyt ihan niin. Jostakin syystä meidät tuupattiin ranskankieliseen joukkoon mukaan ja kun asia selvisi oli liian myöhäistä perääntyä. En ymmärtänyt selostuksista höykäsen pöläystä, mutta a-ranskaa lukevat lapset jotain ja mies tietysti myös. Luolassa oli kosteaa, liukasta, mutaista ja paljon portaita. Olin liikeellä sitten ihan fliparimeiningillä. Jep.

Lisäksi minulla on menneisyyden selkävaivojen lisäksi jäänyt toiseen jalkaan sellainen hermovaurio, että viesti ei oikein kulje, tämän takia saatan kaatuilla aika merkittävillä seurauksilla talvisin - en ennätä reagoimaan, että olen kaatumassa ja lipaisen maahan niin, että parhaimimillaan on selästä murtunut nikamia. En ollut aiemmin tajunnut kuinka paljon kävelyni on näköaistin varassa, koska en toisella jalalla tunne erityisen hyvin ja minun on siis sentään nähtävä, minne astelen. Pimeässä luolassa kohtasin siis oman painajaiseni, en nähnyt ja jalkineena oli varvastossut liukkaassa mudassa ja jyrkissä portaikoissa.

Lapset ja mies painoivat muut joukon mukana kun vaivalloisesti valitellen yritin tulla perässä. Loppumatkassa opas sanoi minulle w/ broken english + jollekin mummelille, että viimeisen kävelyosuuden voimme odottaa muita kohtauspaikassa, jos väsyttää? Väsyttää? Pelkäsin kaatuvani mutaan ja kiviin henkeni edestä, koska en tuntenut jalkojani.

Mutta tämän jälkeen loppumatka tosiaan taitettiin veneissä ja sekään osuus ei ollut ihan turvallisuuden huippua ja muutamat iskivät päänsä kiviin matalissa luolissa.

Lapsista reissu oli tosi hieno ja jännittävä, Indiana Jones -henkinen.

Itse keikuin ylenpalttisessa maanisessa ilossa selvittyäni ulos päivänvaloon mutaisin varpain. Selvisin, mutta adrenaliinipaukku kehossa leijui pitkän aikaa...


Luolista matkasimme Liegeen, vedimme simpukka-aterian hotelli Ibiksen edustalla (jossa myös yövyimme), kävelimme hieman kaupungilla ja nautimme aamiaisen luomuhenkisessä viihtyisässä kahvilassa. Sitten hurautimme suklaatehdas Charlemagneen, josta kerroin jo aiemmassa postauksessa. Ja siitä sitten autobaanalle kohti Saksaa ja Ranskaa. Matka oli saapunut kulttuuriseen taitekohtaan ja jatkossa luvassa oli teinien kansanhuveja: shoppailua ja huvipuistokyytejä.






torstai 18. heinäkuuta 2013

Kohti Amsterdamia ja sieltä pois

Kuten edellisessä blogauksessa kirjoittelin, turneemme alkoi Frankfurt-Hahnin lentokentältä vuokra-auton voimin. Ensimmäinen yö vietettiin pienessä saksalaisessa vierasmajassa, joka oli edullinen ja johon kuului (Lidl-henkinen) aamiainen, lisäksi se oli sopivan lähellä Burg Eltziä, joka on monien matkaoppaiden melko pontevasti suosittelema vierailukohde. 

Olen Saksassa matkustanut aiemmin vain viime helmikuussa Berliinissä (matkasta esim. täällä), joten eteläinen Saksa ja ylipäätään saksalaisen kulttuurin tuntemus ei ole kovin syvällistä. Olen opiskellut muutaman vuoden saksaa koulussa ja sittemmin täysin unohtanut kielen. Koska minulla kuitenkin on Saksan matkailusta kovinkin innostuneita ystäviä, ennakkoasenteeni oli positiivinen, joten yllätyin, miten konservatiivinen ja vanhanaikainen, hieman nurkkakuntainen maa onkin kyseessä.

Ensinnäkin kaikki erilaiset, edulliset majoituskohteet joissa yövyimme, olivat kulahtaneita ja ei edes sitä nykyisin laajalle levinnyttä Ikea-sisustusta vaan jotain karseampaa kasarimeininkiä. Mainostetut kiihtyisät autobaanat olivat ankeita tieosuuksia, väitän, että Espanjassa, Ranskassa ja Italiassa on moottoritiet paremmassa kunnossa. Kielitaito on heikoissa kantimissa, jos et puhu saksaa, aika suppealla englannilla saat palvelusi, jos saat. Useissa ravintoloissa ei ole englanninkielistä menuuta, museoissa ei ole englanninkielisiä opastuksia, tien varrella infot ovat vain saksaksi. 

Avoimesta wifistä ei ole vissiin kuultukaan, joten modernilta vaikuttavat suuret kauppakeskukset eivät tarjoa shoppailijalle wifiä ja asiakkaalle mahdollisuutta jakaa kokemaansa foursquareen, instagramiin, facebookkiin, twitteriin... Vierasmajojen wifit eivät toimineet, tai niitä ei edes ollut ja ainoa paikka, jossa pätkivä wifi oli jollain tavalla yhteyksissä oli hotelli Trierissä, jossa piti allekirjoittaa 5 erilaista todistusta siitä, että ei aio käyttää wifiä mihinkään sopimattomaan.

Toisaalta saksalaiset maisemat olivat aika vaikuttavia, paljon metsiä, korkeita vuoria, avaria peltoja ja viiniviljelyksiä. (Riesling on ykköshyvää!). Kohde Burg Eltzin linna oli vehreässä laaksossa ja on siellä uhmannut maailmansotia ja muita hyökkäyksiä satojen vuosien ajan. Satumaan linna, eikö?

Komea oli pytinki ja on tosiaan ollut saman suvun omistuksessa jo 34 sukupolven ajan, uusin perhekunta komeili kuvissa piirongin päällä. Tässä linnassa oli englanninkielinen opastus saatavilla, mutta ei mahdollisuutta maksaa pankkikortilla, joka on myös otettava huomioon Saksan matkailussa. Käteinen on perus. 

Linnan opastus oli ihan kiva ja vaikka linna ja ympäristö on pikkaisen Disney-kunnossa, eli vähän liiankin siistiä ja idyllistä, niin kyllä tätä kohdetta voi lämpimästi suositella. Kuntoiluakin visiitistä seuraa, sillä alkumatka taittuu mukavassa alamäessä laakson pohjalle, mutta jalat saa sitten hapoille, kun hölkkää ylös parkkipaikalle linnakierroksen jälkeen. Alueella on tavanomainen museopuoti, joka ei aiheuttanut yhdessäkään seurueemme jäsenessä suuria tunteita.

Linnan jälkeen suunta olikin suoraviivaisesti Amsterdam.




Amsterdamiin saavuimme autolla, joka ei ole erityisen vaativa suorite, vaikka joka paikassa siitä varoiteltiin. Läpi Hollannin maisemat olivat peltoisat, paljon lehmiä ja kasvihuoneita, vehreää, maaseutumaista. Amsterdamin keskustaan sujauttaakin jotenkin yllättävän nopeasti ja sitten oletkin keskellä kanaaleja, tuhansia hurjapäisiä polkupyöräilijöitä ja turistimassoja.

Auto laitettiin keskustan laitamille parkkiin, koska hotellimme oli lentokentän Ibis ja muutaman päivän visiitille oli pakattu paljon ohjelmaa. Parkkihallit ovat avarat ja niistä saa hyvin paikkoja, syykin selvisi, hinnat ovat karmaisevat. Seuraavina päivinä auto oli parkissa lentokentän tienoolla olevassa hotellissa, keskustan laitamilla ja museoalueen tuntumassa, yhteensä parkkimaksuihin meni yli 200 euroa! Eli jos rahapussi kestää, kyllä Amsterdamissa siis autoilla voi... 

Olin yrittänyt varata Anne Frankin taloon liput jo ennalta, muutamaa viikkoa aiemmin, jotta olisimme kiilanneet lippuinemme jonon ohi - ei onnistunut. Joten parkkipaikan jälkeen ensimmäinen toimintomme Amsterdamissa oli astella huomattavan pitkään jonoon, joka kuitenkin iltahämyssä eteni ihan mukavaa vauhtia. Ennalta kannattaa lukaista kirja tai katsoa edes elokuva/minisarja, oma tytär on lukenut kirjan pari kertaa niin hiljattain, että oli parempi asiantuntija kuin minä.

Keskitysleirejä olen kiertänyt tässäkin blogissa Kaunasissa (täällä) ja Auschwitz-Birkenaussa (täällä), joten tämä kohde ei sillä tavalla järkyttänyt maallista olemassaoloani. Teinit (14v, 13v ja 10v) pitivät kuitenkin kohdetta, koko reissun parhaimpana juttuna. Luultavasti lähes samanikäisen tytön vuosikausia kestänyt kotiaresti plus traaginen loppu iskeytyy voimallisesti tajuntaan, tuolla kerta kaikkiaan ymmärtää, miten pieni se salainen siipi todella oli. Museokauppa on melko tavanomainen.

Illallisen jälkeen (josta edellisessä blogauksessa, Moeders) ajelimme Ibikseen, joka osoittautui tämän reissun parhaaksi majapaikaksi. Siisti, avara, kansainvälinen, hyvä palvelu, toimiva wifi, miinuksina kallis parkkimaksu ja aamiainen, jota emme edes testanneet, tripadvisor puhui aiheesta sen verran karua kieltä. Alakerran baari vaikutti sellaiselta, että jos olet sinkkumatkailija, seuraa saattaisi löytyä ja valinnanvaraa olisi useastakin maapallon kolkasta tarjolla.



Seuraavana päivänä museokierrokset jatkuivat. Kiersimme kanaalien reunoja, ihaillen taloja ja kipaisimme kaupungin erittäin moderniin, kauniiseen ja kiinnostavaan kirjastorakennukseen, jonka ylimmän kerroksen kahvilasta on näin kiva näköala. Kahvilassa olisi voinut nauttia monipuolisen näköisen lounaan tai välipalan.




Kirjastosta riensimme ennalta varatuin lipuin Rijksmuseumin perhekierrokselle, joka oli todella kauniilla ja sujuvalla englannilla vedetty energinen suoritus oppaaltamme. Koska opas oli niin osallistava, teinitkin joutuivat käyttämään englantia (ja vielä amerikkalaisnuorison läsnäollessa), mikä on jo itsessään hyvä syy matkailla lasten kanssa. Museo on tutustumisen arvoinen ja sisältää yhden suosikkitaiteilijani Vermeerin töitä. Tunnin kestäneen perhekierroksen päälle kiersimme sitä hetken vielä omin voimin, kävimme esimerkiksi katsomassa Waterloon taisteluun ja Napoleoniin liittyvät työt, koska sinne oli tarkoitus suunnistaa tulevina matkapäivinä. Museokauppa on antoisa elämys.

Sitten vuorossa olikin yleistä hengailua puistomaisella viihtyisällä musepleinin alueella ja aikainen illallinen Hard Rock Cafessa. Ilta huipentui van Gogh-museossa, jonka englanninkielinen tehtäväpaketti ja lupaus palkinnosta upposi omiin jälkeläisiin ihan satasella. Harvoin olen ollut reissussa yhtä ilahtunut, kun lasten puskiessa täydellä höyryllä pitkin taidemuseota taulujen yksityiskohtia etsimässä. Sattui olemaan vielä kuukauden ensimmäinen perjantai, jolloin museossa on erikoisohjelmaa ja tuolloin paikalla oli bändi, välkkyviä valoja ja viinitarjoilua.

Itse tehtäväpaketin palkkio oli lapsille hienoinen pettymys, mutta onneksi eivät tiennet sitä etukäteen. Van Goghin työstä, elämästä ja tauluihinsa liittyvistä tarinoista puhuttiin seuraavina päivinä useaan otteeseen. Museokauppa aiheutti säpinää, erityisesti minussa. Mukaan tarttui van Gogh -kamaa lyijykynistä iphonen kuoriin, jääkaapin magneettiin jne. Amatöörisuoritus :)

Rijksmuseum

Itse en ihastunut Amsterdamiin mitenkään ylenpalttisesti, rento yleisilme siellä toki on, kaunista myös, mutta pilven polttelijat, röyhkeät pyöräilijät, korkeat hinnat ja vaatimattoman makuinen ruokakulttuuri olivat miinusta. Teiniyleisö piti kaupungista huomattavasti enemmän.

Amsterdamin jälkeen matka jatkui Haagiin, pikainen rauhanpalatsin tsekkaus ulkoapäin, aamiainen edellisen postauksen kehutussa, mutta pöyristyttävän kalliissa De Bakkerswinkelissä (mutta silti, ihana paikka ja idyllinen takapiha yrittimaineen) ja sitten autoilua läpi rauhallisten peltomaisemien, siltojen, merenalaisten tunneleiden, lauttamatkailuakin välillä koimme, kohti Belgiaa. Tiemaksuja ei muuten ollut ennen Belgian rajaa, lautat maksoivat muutaman euron ja kulkivat joutuisasti.

Pieni pysähdyn rannalla, joka nimi oli kutsuvasti Natural High. Note to myself: rantsumatkailu tuolla ei olisi välttämättä pässi idea.

Ja niin sitä iltapäivän vaihtuessa illaksi saavuttiin Belgian Bruggeen, josta seuraava bloggaus kertoo. Odotettavissa ihastumista, paniikkia ja sotatunnelmointia.