tiistai 28. elokuuta 2012

Valkosipulinen kukkakaalisalaatti


Niin kiireinen on syksy taas edessä kahden duunin, harrastusten, vanhempainiltojen ja muun keskellä,  että tuskin entistä paljon enempää ehdin kavereita tavata. Pidän asian kuitenkin agendalla. Oikein tosissani.

Meanwhile in kitchen. Meillä on syöty edelleen usein intialaista ja tässä kuvassa on jo aiemmin blogattua voikanaa basmatiriisillä, jonka ohje on täällä. Uutuutena on ykköshyvää 

Sirkustirehtöörin kukkakaalisalaattia

(jota olen nauttinut kerran sirkuspiknikillä ja ohje on aivan ässähyvä) tämä sopii myös tapas-pöytään muiden viileiden laittojen äärelle


Pilko tuore kukkakaali kulhoon, sekoita yksi purkki kermaviiliä ja creme fraichea, mausta grillimausteella, parilla puristetulla valkosipulinkynnellä ja suolalla. Kaada kukkisten päälle ja anna maustua muutama tunti. Sopii hyvin intiafoodin, grillisafkan ja vaikka salaattipöydän lisäksi. Jopa miesväki, joka ei normaalisti meillä kukkakaaliin koske, veti tätä innolla.

tiistai 21. elokuuta 2012

Kiisseliä eller kräm?

Vitun kolmetoista on kai jonkun elokuvan nimi, mutta mulla onkin kotona sellainen. On aika raskasta olla teinin äiti. Ne on kiittämättömiä, epäreiluja ja lapsellisia -melkein mahdottomia voittaa sanallisessa taistossa. Sieltä kumpuaa mehevästä alitajunnasta kaikki ne hajoittavan riitelytyylin helmet: sä aina, sä et koskaan, sä pilaat senkin, silloinkin sä, ikinä et.... Ei paljon auta, että on pitkät yliopistolliset sivuaineet kasvatustieteissä, psykologiassa, erityispedagogiikassa ja sosiaalipsykologiassa ja että on ratkaisukeskeistä toimintamallia opiskellut. Lopputuloksena tekee mieli pistää alkukantaisessa tilassa raivoava tahtoteini hiljaiseksi salamasotataktiikalla ASAP.

Oman äidin kanssa en ole paljon riitaa päässyt haastamaan. Kylmänviileä äitini lähti vain menemään, kun olin 7-vuotias. Olenkin enimmäkseen pöyristynyt siitä vihasta, jota omilta lapsiltaan saa päin näköä. Kun vertaan omaa lapsuuttani siihen, mitä heillä on, en oikein ymmärrä, miksi he eivät päivittäin ole kiittämässä minua. Että on ylipäätään äiti. No eihän niillä tietysti ole vertailukohtaa. Ehkä hyvinvoivan perheen lapsista tulee tyytymättömiä, mutta ei nälkäisiä. Kun kasvaa puutteessa, on niin kova hätä sieltä pois, että ei aikuisenakaan mikään riitä. 

Kun on poissa toltaltaan perhekonfliktien takia, paras terapiakeinoni on mennä keittiöön. Armon tunne valtaa, kun osaa, näkee että onnistuu, asiat menevät niinkuin pitääkin...

Parasta rauhoittumissafkaa ovat turvalliset seitkytluvun retroruuat. Ja pulla specially. Leivoin niitäkin tässä kiisselimanian ohessa. Parhaat pullat tulevat raesokeripaketin takana olevalla ohjeella. Kiisselit teen sentään äidin ohjeella, jonka hän on joskus reseptivihkoonsa kirjoittanut.

Marjakiisseli

Keitä muutama kipollinen viinimarjoja ja mansikoita reilussa puolessa litrassa vettä, lisää vajaa desi sokeria. Kun väri alkaa marjoista irrota, sekoita 2 rkl perunajauhoja pieneen määrään vettä ja valuta se ohuena nauhana kiehuvan kuumaan nesteeseen. Ota liedeltä pois. Tarjoa maidon tai fiinimmin kermavaahdon kanssa.




Ruotsalainen alkoi sitten muisteloimaan omia lapsuusherkkujaan, kun minä vedin marjakiisseliä. Äppel kräm oli kuulemma niin mahtavaa. Sama periaate siis tässäkin. 

Omenakiisseli
Puoli kiloa omenoita kuoritaan ja paloitellaan ja keitetään puolessa litrassa vedessä. Reilu desi sokeria sekaan ja 1 kanelitanko. Keitä kunnes omenat ovat pehmeitä ja samalla systeemillä perunajauhot-vesiseos sekaan. Omppuja voi sitten vaikka perunasurvimella möyhentää. Ainoa oikea tapa on kuulemma syödä maidon kanssa, mutta kyllä se kermavaahto tämänkin kanssa oli nams.


lauantai 4. elokuuta 2012

Paluu luontoon! Aikamoista!

Ihanat lukijani olette varmaan jo tähän mennessä oivaltaneet, että en ole mikään retkeilijätyyppi. En tunne oloa luottavaiseksi metsässä, en tunne kasveja, saati puita ja inhoan vimmaisesti hyttysiä, itkoita, paarmoja ja kaikkia vaarattomiakin lentäviä olentoja. 

Lapsena olen lisäksi kokenut monen '70-luvun lapsen tavoin traumaattisen ilmiön nimeltä marjanpoiminta. Minut on pakotettu mummoloissa ja muissa viattomilta ja vaarattomilta kuulostavissa paikossa metsään kipon kanssa ja heihei. Sitten on kerrottu niitä kalevalaisia selviytymistarinoita miten omat vanhemmat aikoinaan, lapsuudessaan, pimeällä ja saatanallisella 1950-luvulla joutuivat poimimaan marjoja lähes kaiken valveillaoloaikansa, mitä nyt välillä hiihtivät kouluun 20 kilometriä susia pakoon lykkien.

Ja jossain siellä, lapsuuteni kesien elokuussa, itikoiden surratessa ympärillä, punaisten kumppareitten puristaessa varpaita ja kellon hitaasti edetessä mättäältä toiselle olen päättänyt, että ikinä enää en marjasta. Ja aika hyvin on selkäranka pitänyt. Yhtenä teinikesänä poimin mansikoita pari päivää kesätöikseni, myöhemmin ex-miehen mökillä puuhailin marjapensaiden ympärillä puoli-innoissani (raskaushormonit varmaan) ja sitten tosiaan vadelmia olemme käyneet lasten kanssa poimimassa Hämeenkyrön Yrjölän marjatilalta melkolailla sisäsiististi. Ainakaan kukaan ei ole niillä reissuilla itkenyt tai vastustanut järjestettyä toimintaa pontevasti.

Ja tänään, tavallisena lauantaina, kun täysikuu kävi juuri vesimiehessä ja maailma oli muutenkin yhtä pois radaltaan kuin yleensäkin, päätin sattumalta täysin hetken inspiraatiossa (carpe diem ja muut kliseet tähän) lähteä miehen kanssa metsään.


Miestä kiinnosti lähinnä sienisaaliit. Minua innoittivat ennalta mustikat ja kanttarellit (sillä ne tunnistan melkolailla varmasti). Yltiöpositiivisella asenteella pakkasimme ämpärit autoon ja sitten huristelmaan kohti Hämeen metsämättäitä.

Kyllähän se oli ihan niin kamalaa kuin muistin. Täysin masokistista ja sairasta touhua. Mutta saimme marjoja riittävästi piirakkaan (ja massun puolilleen metsämansikoista) ja ihan uskomattoman herkkuja sieniä  taggsvamppeja (joita tuo ruotsalainen mieheni siis poimi ja on niillä aivan varmaan suomalainenkin nimi, mutta se tuskin sanoisi minulle sen enempää kuin tuo ruotsalainenkaan).

Oli sitten kotona pollea olo, tehdä safkat itse saalistetuista aineksista (no melkein joo). Ja vähän huoletti kyllä sekin, että jeesus miten keski-ikäistä touhua. Ja vähän tekee mieli hakemaan noita sieniä lisää...Ilmaisia ja noin älyttömän hyviä.

Mutta lauantai-illan menuu koostui siis tomaattileivistä. Bruchettat kai silleen hienostuneemmin. Mikkeliläistä ykköshyvää Siiskosen kauraleipää oli vielä pakastimessa, joten paahdoin sitä muutaman kierroksen, voitelin leivät oliiviöljyllä, sivelin valkosipulilla ja päälle kirsikkatomaatteja ja basilikaa. 



Sitten taju lähti näillä ihanilla safkoilla. Ylistyslauluja ja aplodeja! Sieniä freesattiin hetki voissa, päälle mustapippuria ja suolaa ja 2dl luomukermaa. Seurana uusia pottuja.




Ja sitten vielä hillittömiä uhrauksia vaatinutta marjapiirakkaa. Tein oikein tarkoituksella sellaista perinteistä, mitä lapsuudenkodissakin oli, mutta muokkasin kyllä vähän.

Mustikkapiirakka

1 muna
3 dl sokeria
1 dl ricottaa
1 creme fraiche (ricotan ja creme fraichen voi korvata kermaviilillä)
2 dl maitoa
4 dl vehnäjauhoja ja 2 dl spelttijauhoja plus 3 tl leivinjauhettta seassa
1/2 dl mantelijauhetta
125 g voita sulatettuna

Sekoita ainekset yllä olevassa järjestyksessä ihan vaikka puuhaarukalla. Levitä uunipannulle ja heittele mustikat/omenalohkot/raparperinpalat päälle. Paista uunissa 200 asteessa puolisen tuntia.

Sopii tietty tosi hyvin vaniljakastikkeen, jätskin tai ihan vaikka kermavaahdon kanssa. Meille maistui kyllä sellaisenaankin.