sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Superfoodia metsästämässä

Täysikuu tuli ja meni ja hetkautti elämää negatiivisesti ainakin sen verran, että pesukone hajosi. No, ehkä se ei ollut tähtien syy, mutta grande katastrofi se tässä perhekokoonpanossa on. Plus rahatilanteessa. Toivottavasti korjaaja saa masiinan tokenemaan, sillä ei nyt yhtään inspiroi kodinkoneostokset.

Muuten tämä oli hieno syksyinen sunnuntai. Se alkoi hyvin myöhäisellä brunssilla, eli eilisillä blineillä ja muille jäämistöillä sekä seuranaan tuotetta munakokkelia.


 Aamiaisen jälkeen suunnistettiin miehen kanssa metsään. Olimme jo eilen muutaman tunnin sienimetsästyksessä lähimetsissä ja aika lupaavalla menestyksellä, Jättimustikoita, pieniä puolukoita, suppilovahveroita ja muita metsäsieniä on nyt metsät pullollaan. Kerta kaikkiaan ihmeellistä!









Useita tunteja kyykkimistä ja kumartelua ihmeen kaunissa ja terapeuttisessa luonnon helmassa ja saaliina ämpärillinen sieniä ja nelisen litraa mustikoita terästettynä puolukoilla. Näin mahtavaa superfoodia, ilmaiseksi ja vielä pääterapiat kaupan päälle. Samalla kokosin laatikollisen sammaltakin ulkona keikkuville syksykukille seuraksi. Marttailu on voimaannuttavaa!

maanantai 24. syyskuuta 2012

Mandariinipasta 5 minuutissa

On aika syksyisten, oranssien, mehevien mandariinien. Ja koska on aina niin halvatun kiire, fastfoodi pitää saada lautaselle jo siinä kohtaa kun astelen autosta ulos. Nopea pikapasta onnistuu tietysti tuorepastasta ja kastikkeesta joka valmistuu siinä muutamassa minuutissa jonka tuorepastan kiehautus kestää.

Ohje on klassikko Italiasta, viehkeän matroona Vivi Sjögrenin versioima ja ollut omalla pastalistalla jo ikuisuuden. On niin mieto, että maistuu hyvin myös pienille ja ennakkoluuloisille lapsille. Sopii hyvin, paremmin kuin hyvin, raikkaan, vaikkapa italialaisen, aistikkaan valkoviinin kanssa.

Mandariinia, salviaa ja pastaa

Tuorepastaa
Mandariineja
Oliiviöljyä
Valkosipulia
Salviaa
Mustapippuria, suolaa
Parmesania

Laita tuorepasta kiehuvaan veteen ja ole tarkkana että se taipuu, muttei ihan tyystin lössähdä.

Pilko, älä yhtään puristele, valkosipuli tai pari, reiluun satsiin oliiviöljyä pehmentymään. Kun on kivasti paahteista, heitä joukkoon 4 mandariinin mehut ja ainakin yhden mandariinin raastettu kuori (mielummin kahden jos jaksat nyhrätä). Kiehauta nopeasti hieman kasaan ja lisää joukkoon puskallinen salviaa. Mustapippuria ja suolaa tiätty kans.

Sekoita kastike pastan kanssa ja  sekoita kahden mandariinin lihat joukkoon ja hujauta tuntuvasti vastaraastettu parmesania päälle.


lauantai 22. syyskuuta 2012

Georgialainen kaalipaistos ja ranskalainen omenapiirakka

Kerran vuodessa on pakko puuhata kaalin kanssa, jälkeläisten pontevista vastalauseista huolimatta. Olen itse lapsuudessa jopa pitänyt kaalisafkoista ja ongelmia ei luonnollisesti ole myöhemminkään ollut. En kai tullut tarpeeksi topakasti ajaneeni itäisen geeniperimämme asiaa ajoissa ja nyt tilanne vaikuttaa shakkimatilta. En kuitenkaan ole luovuttanut.

Olen tehnyt jo useamman kerran Kinuskikissan blogista löytyvää Gruusialaista kaalipiirakkaa, joka on aivan ässähyvää. Suosittelen todella kokeilemaan, jos on kyllästynyt ainaisiin kinkkupiirakoihin tai varsinkin kotipizzaan ja jos on vielä tämänkin blogin kanapiirakkaan kyllästynyt (se ei kyllä ole mahdollista). Kinuskikissan kertoo blogissaan idean tulleen alunperin työpaikkaruokalan kaaliruuasta, joten ajattelin testata nyt piirakan täytteen kaalilaatikkona. Vähän oli tietysti omaa kädenjälkeä mukaan laitettava eli lisäsin fetaa paketillisen ja tomaattipyreen sijaan käytin paseerattua tomaattia jne. Kinuskikissa mainitsee maustamisen tärkeydestä ja olen samaa mieltä, vaikka vedin ronskilla otteella mausteita soossiin, ei ne vieläkään lyöneet yli.

En kyllä tiedä miksi näitä gruusialaisiksi sapuskoiksi kutsutaan, kun nykyisin puhutaan Georgiasta ja Gruusiaa ei ns. ole. J. Stalin oli  muuten Georgiasta ja siksi esimerkiksi U.K.Kekkosen ruokakirjassa on pitkät pätkät georgialaista menuuta, sitä kun oli Kremlissä herra teräksen aikaan tarjolla aina. Tässä blogissakin olen aiemmin Georgian maininnut täällä. Georgia on silleen kiintoisa ruoka-alue, että sijaitsee Kreikan, Turkin ja Intian välissä ja kaikki ne plus muut oheisalueet on antaneet sävyä maan gurmeeseen. 


Georgialainen kaalipaistos fetalla
500 g kaalia
vettä hieman höyryttelyyn
300g lampaan jauhelihaa
4pientä helmisipulia, muutkin käy
1 venäläinen maustekurkku
4 valkosipulinkynttä
2 pientä pakettia paseerattua tomaattia
2 prk smetanaa
2 munaa
1 paketti fetaa
2 tl punaviinietikkaa
2 tl meiramia
1 tl suolaa
1 tl chilijauhetta
1 tl paprikajauhetta
¼ tl mustapippuria
Pinnalle: 1 ½ dl juustoraastetta

Höyrytä kaalinpää löysämieliseksi pienessä vesimäärässä. Paista lampaan jauheliha, sipulit, kurkku ja heitä sitten tomaatit, smetanat ja mausteet sekaan mukaan.

Asettele kaalit uunipannulle, kaada lihaseos päälle, sitten munat sekaan, feta joukkoon, sekoita ja lopulta juustoraaste päälle. Uunissa pidellään, kunnes saa kotoisan paahteisen värityksen.

Kaalista huolestuneita jälkeläisiä rauhoittelin klassisella, ranskalaisella Tarte aux pommesilla eli omenapaistoksella.


Olen saanut vuosia sitten lahjaksi Ranskalaisen keittiön salaisuudet ja luvannut kokata kirjan läpi viimeistään eläkkeellä. Sen verran tukeva opus on kyseessä, että on hyvä aloittaa jo tässä keski-iän kynnyksellä.

Kirja alkaa viehättävällä omistuksella: Tämän kirjan innoittajana on ollut kaunis Ranskanmaa jonka talonpojat, kalastajat, perheenemännät ja prinssit - puhumattakaan keittiömestareista - sukupolvesta toiseen jatkuneella kekseliäällä ja hartaalla keskittymisellään ovat luoneet yhden maailman suurimmista taiteista. Jepjep. 600 sivua sitä itseään seuraa, kuvia ei juurikaan ole. 


Täytyy kyllä sanoa, että aika konstikasta oli, mutta kannatti. Älyttömän hyvää omppupiirakkaa tuli. Sellaista maalaishenkisen omenakellarin raskasta, paksua ja makeaa aitoa paistosta, joka kepeä kermavaahto nosti taivaisiin. Ymmärsin, että murotaikina on tehtävä itse. On. On.




Tarte aux pommes eli ranskalainen omppupiirakkaa

Murotaikina:

4 1/2 dl erikoishienoja vehnäjauhoja
1/2 tl suolaa
2 rkl siroa sokeria
100 kylmää voita
6 rkl jääkylmää vettä

Pane jauhot, suola, sokeri, voi isoon kulhoon ja nypi. Unohda yleislaitteet. Il faut mettre la main a la pate! Kädet taikinaan! Sekoita mahdollisimman nopeasti ja sitten sekaan vesi. Älä pitkitä tätä vaihetta. Painele ja sekoittele ja lopulta puserra taikina palloksi ja kääri kelmuun ja sujauta pakkaseen tunniksi.

Virittele taikina piirasvuokaan ja esipaista se, ei kypsäksi, mutta puolivalmiiksi 200 asteessa.

Täyte:

7 isoa ranskalaisperäistä omenaa
ranskalaista aprikoosihilloa
Calvadosia
voita

Lisäksi: kermavaahtoa

Pilko 4 isoa ranskalaista kirpsakkaa omenaa palasiksi ja kumauta kattilaan. Keitä pehmeiksi ja lisää vajaa desi ranskalaista aprikoosihilloa, puoli desiä Calvadosia, 1 1/2 dl sokeria ja 50 g voita. Hellittele kattilassa kunnes ovat sellaista kiinteää massaa.

Kumoa piirakkapohjan päälle.

Pilko 3 isoa omppua tai kuten kirjassa sanotaan: peitä se sievällä omenaviipalekerroksella, jossa viipaleet ovat tiiviisti limittäin keskustasta alkavina keskipakoisina kierukkoina. O la laa.

Kypsennä 200 asteessa n. 30 minuuttia. Kuorruta kevyellä sipsuttelulla aprikoosihillolla. Tarjoa kermavaahdon kanssa.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Meni niin kuin Strömsössä.

Olikin taas tavanomaista toimeliaampi viikonloppu, kuten edellisessä blogauksessa ennakoinkin. Helsingin keikalla ehdin kirjakauppaan ja ostin kirjoja kassillisen, tällä kertaa kuitenkin lähinnä lahjoiksi, mutta itsellekin sen Maihinnousun, josta on nyt mediassa kohkattu. 


Helsingin jälkeen perjantai-ilta vietettiin sitten Sirkus Finlandiassa. Show oli hieno kyllä ja meillä oli loistopaikat. En ole ihan vakuuttunut onko ne sirkusihmiset siellä tyytyväisiä työhönsä, jotenkin kaikki popcornin myyjästä romanialaisiin akrobaatteihin oli surumielisen oloisia. Suut hymyili, mutta silmät ei. Muistan viimeeksikin pohtineeni samaa, kun joskus 5-6 vuotta sitten oltiin Sirkus Finlandiaa katsomassa. Miksiköhän niin monet ihmiset muuten pelkää pellejä? 

Pellepohdinnoista siirryttiin sitten todella turvallisuusalueen ulkopuolella ja lauantaina startattiin kohti Vaasaa. Mun vanha opiskelukaveri asuu Vaasassa ja tätä reissua oli järjestelty jo kesästä asti.

Matkalla Vaasaan on peltoja, värikkäitä bussipysäkkejä, lehmiä, metsää, traktoreita, järviä, muuttolintuja, lakeutta ja pilvitaivasta...




Vaasassa syötiin pizzat kansallisellakin tasolla tunnustetussa Marco Polossa. Peruslätty. Tässä kohtaa itäsuomalainen noteraa viimeistään kylän kielitilanteen. Ruotsinkielinen seurueen jäsen saa luontevasti palvelua paikassa kuin paikassa, jotenkin vielä aavistuksen ystävällisemmin kuin enemmistösuomalaiset. Vai onko mulla suomalaiskansallinen itsetunto-ongelma?

Onhan sitä suomenruotsalaisuuden idyllistä temppeliä eli Strömsöäkin käytävä sitten vilkaisemassa.






Strömsössä ei ollut nyt tilanne päällä joten en päässyt mihinkään ikkunaan vilkuttelemaan kun ne siellä taiteilee telkkariohjelmaa. Alueella on muutamia opaskylttejä itse ohjelmaan liittyen ja kaunista tietty kuin postikortissa.


Tilastojen mukaan suomenruotsalainen tausta on jonkinsorttinen lottovoitto nyky-Suomessa. Musta voivat puhua ruotsiaan niin paljon kuin haluavat, mutta en ollenkaan hyväksy tätä pakollista ruotsin opiskelua, niinkuin olen aiemmin täällä manifestannut.

Oma jälkeläinen on tänä syksynä aloittanut ruotsin opinnot ihan innostuneesti ja sillä on tietysti hyvä syykin oppia ruotsia puhumaan, kun kotipesässä voi sitä taitoa harjoittaa kotihurrin kanssa niin paljon kun sielu sietää.

Mulle tulee tollaisissa kaupungeissa, joissa on jokapaikka täynnä ruotsinkielistä aineistoa muuten valtava tarve alkaa lausua niitä sanarimpsuja isoon ääneen sellaisella pizza-ruotsilla, jonka voin kuvitella olevan melko ärsyttävää. Jos mies hokisi jokaista koivistonkylää ja hataanpäätä idiootin tavoin ääneen, olis varmaan suhde koetuksella.

Strömsön tunnelmista ajeltiin sitten Raippaluodon siltaa ihailemaan, se on Suomen pisin silta kuulemma. Jos tästä jatkaisi vielä parikymmentä kilometriä, saapuisi sinne maailmanperintöalueelle, jossa maa kohoaa silmiinhavaittavaa vauhtia 8 milliä vuodessa. Jossain kohtaa siis Suomi ja Ruotsi on ainakin Vaasan kohdalla yhtä.

Sillan tuntumassa on ravintola ja kahvila, jossa on paikallista väkeä ja ruotsi raikaa. Tää on vastaavanlainen paikka kuin vaikka Pyynikin munkkikahvila Tampereella, onhan sitä natiivienkin kiva tulla parhaalle paikalla sumppinsa silloin tällöin nauttimaan.

Sillalla oli paljon tyyppejä kalastamassa. Tuli hetkellisesti tammikuun Key Westin matka mieleen, jossa kanssa oli siltaa sillan perään ja hirveesti kalastajia niillä.



Kyllä merinäkymässä on sitä jotain.


Mä en ole suuri kissainystävä, mutta tämän otuksen toimista olen lukenut facebookista jo monta vuotta, joten oli aikakin tavata livenä.

Vaasan Asevelikylän kaupunginosassakin pistäydyttiin, se on kuulemma valittu nyt tämän vuoden kaupunginosaksi. Aikamoinen idylli tämäkin ja suomenkielinen. Pastellisävyisten rintamamiestalojen rivistöt, isot tontit, vanhat omppupuut ja tienimistö Seitsemää veljestä. Monissa taloissa on suoritettu harkittu sukupolvenvaihdos eli nykyperheiden äidit tai isät on itsekin asuneet samoissa taloissa lapsuuden.

Siellä on erittäin camp-henkinen pururata johon paikallinen taitelija on taituroinut veistoksia. Nämä veljekset sitä rauhallisinta toteutustapaa. Pururadan yhteydessä on korsu ja juoksuhauta. Jessus sentään.

Kiitokset ihanille kavereille, että saatiin tulla ja nähdä, vaikka voittoa illan peleissä ei tullutkaan :) Pitää jatkaa treenailua.


perjantai 7. syyskuuta 2012

Pizza

Kun on nauttinut loistopizzaa Napolin parhaassa pizzeriassa, josta kerroin täällä. Ei sitten ihan heti tule mieleen yrittä samaa omassa herkkukeittiössä. Muistan Napolin Margharitan turhankin hyvin, pehmeän pohjan, happaman täytteen, täyteläisen makuyhdistelmän. Ehdottomasti parhaiten makuhermoihin uponnut elämys, alkuvoimainen ja ihana.

Nyt kuitenkin teki mieli pizzaa, joten paneuduin asiaan perusteellisesti. Pizzapohjaan lämmitin reilut 3 desiä vettä ja murskasin puoli pakettia tuoretta hiivaa sekaan. Toisessa kipossa oli reilut 8 desiä durum-vehnäjauhoja, joiden sekaan vesihiivaseos humpsahti. Nuijin taikinaa kymmenisen minuuttia, huljauttelin ison kulhon oliiviöljyyiseksi ja jätin lepäämään melkein kahdeksi tunniksi.

Taikinan miettiessä omiaan keitin tomaattikastikkeen. Iso purkki paseerattua tomaattia kattilaan, sekaan kokonainen valkosipulinkynsi pilkottuna, 4 rk oliiviöljyä ja suolaa. Hauduttelua noin tunti. Tarkoituksella en lisännyt nyt yhtään sokeria, sillä hain hapanta vaikutelmaa, niinkuin siinä Napolin versiossa.

Pizzapohjat painelin suoraan oliiviöljyllä voidellulle pellille ja taas vaan lepuuttelemaan puoleksi tunniksi. Sitten päälle tomaattikastiketta ja uuniin 220 asteeseen 20 minuutiksi. Sitten uunista ulos, päälle mozzarellat ja vasta raastetut pecorinot. Takaisin uuniin poreilemaan kymmeneksi minuutiksi. Lopulta rucolaa päälle ja rullalle.



Tein toisenkin version: päälle samaa tomaattikastiketta, mutta myös paistijauhelihaa, jossa reilusti sipulijauhetta, chili explosionia, pizzamaustetta ja oreganoa, tietysti suolaa myös. Sitten auramurua, mozzarellaraastetta maltillisesti ja ananaspaloja. Tätä nautittiin Santa Marian pizza topping-maustekastikkeen kanssa. Oli sellainen maku, että saattaisi sopia vaativaan hangoveriin hyvin.