lauantai 1. helmikuuta 2014

Jet lagissa Enkelten kaupungissa, 1/14

Istun pimeässä Los Angelesin lentokenttähotelli Hiltonissa, täällä on aamun pikkutunnit, kello kohta 5. Oma pää kulkee vielä jossakin muussa ajassa. Niin varmaan tää tekstikin, pahoittelen. Ihailin Nelliinan vaatehuoneen panostusta viime kesäisellä Route 66:llä kun tuli postausta tasaiseen tahtiin tien päältä, joten yritän itsekin pitää blogia mukana seuraavat kaksi viikkoa. Tasohan voi olla sitten kyllä ihan mitä vaan..

En ole nukkunut kahteen tuntiin. Katselen ikkunasta laskeutuvia lentokoneita, joita tähänkin aikaan vyöryy kentälle tasaiseen tahtiin ja juon sikakallista Hiltonin pullovettä. Taustalla miljoonakaupungin valomeri, tuolla jossain on vissiin Inglewood ja ja toiseen suuntaa lähtiessä vastaa tulee Tyynenmeren loiskeet. (Sitä ei muuten enää kirjoiteta Tyyni valtameri niin kuin mulle koulussa opetettiin, olen täällä 40v synttärimatkalla ja monesta kohtaa huomaa, että ei ole enää mikään tyttönen).

Olen lentänyt viime vuosina rapakon yli noin kahden vuoden välein. Blogissa on tarkat selostukset edellisestä reissusta Floridaan, Key Westiin ja Miamiin vuodelta 2012. Pari vuotta aiemmin vietin viikon New Yorkissa. Asuin parikymppisenä Tennesseessä, joten silloin tuli näitä lentoja tehtyä enemmänkin, mutta voi, ajat ja nainen oli silloin toiset.

En muista että nuorempana tänne suuntaa jet lagi olisi ollut kovin kummoinen, ja toisaalta itärannikko ja etelävaltiot on vaan sitä noin 7 tunnin aikaeron aluetta. Tänne on 10 tuntia ja varmaan ne pari bonustuntia, tässä nyt tuntuu. Väsynythän tässä siis aivan varmasti olen.

Lähdimme miehen kanssa matkalle Pirkkalasta aamulla klo 6.15 koneella Tukholmaan. Meidät buukattiin jo aamulla lopuille lennoille LAXiin asti, mutta neuvottiin ottamaan laukut turvatarkastukseen Chicagossa ja tipauttamaan se uudestaan transfer droppiin.

Tukholmassa oli  parin tunnin vaihtoaika mikä meni sulavasti loungessa, mies on hankkinut näitä eri lentoyhtiöiden jäsenyyksiä ja niihin liittyviä kortteja, joten ekaa kertaa elämässäni fiilistelin lounge-eloa. Tosi keski-ikäistä. Tähän rauhallisempaan ja tavallista odotustilaa viihtyisämpään loungeen pääsi maksamalla 15 euroa ja paikan päällä on sitten erilaista syötävää, uudet lehdet ja mukavat tuoli. Syötiin aamumyslit, leivät Kallen mätitahnoineen ja hedelmät, sekä useampi kuppi kahvia ja mehua seuraavaa Chicagon lentoa odotellessa.

SAS kutsui jo hyvissä ajoin matkaajat portille ja täytti meidät, pääasiallisesti ruotsalaisen keski-ikäisen tai vanhemman väen, koneeseen. Sitten ilmoitettiin erinäisistä ongelmista ja loppujen lopuksi istuttiin koneessa parisen tuntia, ennen kuin kaarrettiin kiitoradalla. Tähän vielä päälle yli kahdeksan tunnin lento Chicagoon. O Well.

Tuollaisella seniorilennolla näytti olevan aika välitön tunnelma ja tuntemattomat kävivät juttusille ja kertomaan edellisistä Atlantin ylityksistään. Vähän kehuttiin toisille, kuinka monessa osavaltiossa on jo käyty ja sen sellaista. Yksi ruostalainen vanhempi nainen oli muuten menossa yllätyskäynnille hyvän ystävänsä luo, joka täyttää tänään 70vee, synttärikaima! Kuin iso sattuma!

Alla Grönlanti

Näitä ihania lentokonesafkoja..

Chicago yläilmoista

Juttelin pitkään edessä istuvan supersuloisen suomenruotsalaisen mummon kanssa, joka oli menettänyt syksyllä aviomiehensä ja nyt talvella koiransa ja oli matkalla tyttären ja lastenlasten luo Phoenixiin. Siellä oli kuulemma avioerocase meneillään. Kahdeksankymppisen mummon energioita piti kyllä ihmetellä, maisteli viiniä, katseli leffoja, jutteli ohi hipsivän väen kanssa ja tutustui kaikkiin lentoemäntiinkin siinä sivussa. Toivottavasti itse olen tuossa iässä yhtä reipas.

Chicagoon saavuimme siis yli tunnin myöhässä ja jännitystä riitti, selvitäänkö maahantuloselvityksistä tarpeeksi nopeasti, jäljellä oli seuraavaan lentoon tasan kaksi tuntia aikaa.  Chicagon selvitykset olivat kuitenkin tosi sujuvat ja melko nopeat, verrattuna Miamin kaaokseen tai New Yorkin pikkutarkkaan meininkiin.  Mutta kyllähän tämä Amerikan matkailu on niin eri juttu tänään, kuin nuorena huimana ’90-luvulla.

Täytä ennakkoon ESTA-lomake ja maksa se. Täytä koneessa lisäselvitys. Jonota tarkastukseen, jossa sulta kysellään mitä täällä teet, otetaan kummankin peukun sormenjäljet erikseen kahden käsikuvan kanssa ja profiilifoto, joka ei ollut fb-statustasoa, if you know what I mean. Sitten laukut hihnalta mukaan ja turvatarkastukseen, jossa kävelet siihen läpivalaisukaappiin. Uusi jono vielä laukkujen tipautuspaikalle ja sitten kiihdytys shuttlelle, joka vie American Airlinesin lähtöterminaaliin. Ehditään lopulta Losin koneeseen todella hyvin, sillä sekin on myöhässä tunnin.

Chicagon lentokenttä oli tosiaan uusi tuttavuus ja on sellainen samantyyppinen ainakin Washingtonin ja New Yorkin Newarkin, sekä Memphisin kanssa, eli jotenkin rautatieaseman oloinen, ainankin näiden domestic flightsien alueella.

Mies sai jo shoppailuhanat avattua ja osti Chicago Black Hawksien t-paidan kentältä. Itsekin katselin intiaanipäällikön mukia, mutta ei vielä tässä kohtaa, kun kahden viikon päästä palataan Chicagon kautta, pitää sitten pistää viimeiset taalat menemään.

Lento länsirannikolle sujui omalta kohdalta ainakin ihan muissa maailmoissa. Luultavasti nukuin suurimman osan matkaa, mutta sellaista liskojen unta, jossa takapenkin kiljuvat kaksosvauvat huusivat raastavasti koko ajan, kone tärisi ja hypähteli ja ikkunan takaa vaani vain loputon pimeys. Piilarit olivat liimautuneet silmiin ja oli turpea, kaamea olo muutenkin.

Koska tultiin ihan amerikkalaisten kyydillä, LAXilla kaikki sujui nopeasti. Päässä alkoi välittömästi soida Sheryl Crowin All I wanna do is have a little fun before I die … This is LA...Pieni kävely hakemaan laukkuja ja sitten ulos. Shuttlekyyti Alamon autonvuokraukseen, jossa amerikkalaistyylin parhaita puolia edustava myyntihenkinen nuori mies yritti kaikin tavoin vakuuttaa että sporttisempi luksusauto on ainoa oikea tapa roadtripille. Saimme liudan toinen toistaan parempia tarjouksia ja lopulta iso ja uudenkarhea Dodge Challanger olisi lähtenyt mukaa aika reiluun hintaan. Mies piti kuitenkin säästölinjaa, mä leijuin mulle-on-ihan-sama-pilvessä. Auton sai valita jättimäisestä parkkihallista, jossa oli sitten sen meidän hintaluokan (noin 400 euroa, kaksi viikkoa kaikkien vakuutusten ja vajaan tankin palautus-sopparilla) autoja joka lähtöön. Ihan oli miesten paratiisi, ne säntäili kokeilemassa jokaista peltilehmää. Mä istuin synkkänä wifittömän luurin äärellä matkalaukkukasan päällä. 25 tunnin matkustaminen alkoi olla siinä rajamailla, mitä voin ottaa vastaan.

Lopulta saatiin Chrysler alle, puhelimen kanssa navigointi lähihotelliin Hiltoniin. Huone on perus, wifi kallis, joten sitä ei ole (ilmainen tosin aulassa), aamupala maksaa, samoin parkkihalli,  joten tänne ei jäädä auringon noustua oleskelemaan, vaan kohti Venice Beachia. Illalla vielä sangen kansainvälisessä, mutta silti ihmeen rauhallisessa tunnelmassa täytetty ihana roasted turkey sandwich (Tennesseen UT:n kuppiloiden muistolle!), Laysin sipsit, Corona ja nukkumaan, näköjään siis parin tunnin vaatimattomille unille. Ei haittaa. West Coast, California, here we come! 

Näköala tätä kirjoittaessa...



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti