Matka oli aivan järkyttävä. Tiet olivat kapoisia, kiemuraisia, jyrkkiä, muut autot suhasivat epäröimättä ohi ja aina varmasti kohtasit vastaantulevan auton juuri siinä kohdassa mutkaa kun näkyvyys on nolla.
Lopulta ajoimme isohkolle parkkipaikalle, mikä helpotus, täältä ei ainakaan tarvitse peruuttaa alas ja maksoimme pienehkön summan, jotta saatoimme kipittää ylös noin 30-45 minuutin vaelluksen. Matka ei ole mikään erityisen haasteellinen hyväkuntoiselle, mutta koska en ole hyväkuntoinen ja koska oli mielettömän kuuma, auton mittari esitteli lukemaa +39, niin olihan se varsin polttava kävely tulivuorella. Tie on ihan hyvä, mutta kulkeminen tapahtuu paikoin syvässä hiekassa, joten kunnolliset kengät ovat täysin must.
Mutta onhan se kyllä vaivan arvoista.
Ylhäältä on komiat näkymät Napoliin ja merelle.
Ylhäällä voi sitten myös ihmetellä kraateria. Ennen Vesuviuksen purkautumista melkein 2000 vuotta sitten huippu oli ollut sellainen suippo, mutta nyt se on tuollainen syvä, hiekkainen jättikuoppa. Kraaterin ympäri voisi kävellä, mutta kipuamisen jälkeen ei jaksaneet liikuntasuoritteet kiinnostaa.
Valuimme hikeä kuin saunassa ja vaikka useampi juomapullo oli otettu taipaleelle mukaan, oli ylhäällä tehtävä virvoitusjuomaostoksia. Siellä on kioski ja matkamuistomyymälä siis.
Lapset napsivat mukaan laavakiven palasia. Kaikenlaisia feikkilaavakivituotteita Buddha-patsaista Jeesukseen ja Elvikseen oli myös myynnissä, mutta ei ollut suurtakaan kiusausta shoppailla niitä.
Kyseessä on aktiivinen tulivuori, joten vähän jaksoi ihmetyttää asumusten ja muiden määrä vuoren tuntumassa. Toisaalta viimeeksi Vesuvius on kiukutellut toisen maailmansodan lopputohinoissa, joten kaiketi paikalliset ovat arvioineet, että nyt ei ole vähään aikaan tulossa tulta niskaan.
Itse Napolin kaupunki on varsinainen liikennepainajainen. Herkeämättömät tööttäykset, ohittelevat vespat, joiden kyydissä saattoi istua koko familia ja uskomattomat ryhmittymiset, sekä parkkikulttuuri oli varsin ikimuistoista. Sivukadulle poistumiset olivat valtavia erehdyksiä, sillä autoja saattoi olla parkissa yhdellä puolen katua kolmessa rivissä ja niin muodoin et mahtunut väistämään vastaantulevia autoja saati kääntämään omaasi.
Koska kyseessä on järjestäytyneen rikollisuuden kaupunki, matkaoppaat maalailivat kauhukuvia gomorran iskusta autoon. Jos tietämättömyyttäsi jätät autosi väärälle kadunpätkälle, aamulla paikalla on ehkä rekisterikilpi, jos sitäkään.
Syvän huolen vallassa sitä sitten etsittiin parkkipaikkaa. Ja löydettiin lopulta vartioidun oloinen Garibaldi-aukiolta, joka oli sangen hintava, mutta vain kilometrin kävelymatkan päässä hotellilta.
Se kilometri tosin piti taittaa sellaista katua, joka oli täynnä afrikkalaistaustaisia piraattituotteiden myyjiä. Sitten oli mielenosoitusta ja hampaita myöten aseistautuneita poliiseja. Aika huolella siinä tuli lapsia ja omaisuuttaan vahdittua, oli sen verran turvaton olo, vaikka niitä poliiseja tosiaan näkyi paljon.
Olin jo ennakkoon päättänyt että pizzaa vedetään legendaarisessa Antica Pizzeria da Michelessä. Tässä pajassa on kuulemma keksitty legendaarinen Margherita pizza, jota oli Italian kuningatar Margheritalle tarjottu ja joka oli ihastunut sen isänmaalliseen väritykseen: punaiseen tomaattikastikkeeseen, valkeaan mozzarellaan ja vihreään basilikanlehteen. Tätä pizzeriaa mainostetaan maailman parhaaksi myös Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Love -kirjassa ja täällä Julia Roberts samaisessa leffassa vetää pizzaa rasvat tiristen.
Paikka on myös TripAdvisor-väen suosiossa, kuten täältä voi päätellä.
Saavuimme pizzerian eteen pienehköjen etsintöjen jälkeen. Olin bongannut jo lukuisia paikan pizzalaatikkoa kantavia turisteja ja paikallisia ennen itse maalia, joten into oli korkealla. Sisään pääsimme noin metrin, kun meille lykättiin numerolappu. Kysyttiin syömmekö siellä, vai otammeko mukaan -halusimme syödä sisällä ja numeromme oli 55, menossa oli 30 jotain.
Koska numeroita sitten ulkonaodottaville huudettiin italiaksi, ehdimme jo hermostuksissamme googlata 55 italiaksi. Odottelussa meni melkein tunti, lauantai-iltana. Vaikutti siltä, että paikalliset vetivät lättyä sisällä ja turistit ottivat niitä mukaan.
Voi Mamma Mia ja muut, olihan se elämäni paras pizza. Ihan selvästi erilainen tuote kuin muut nauttimani pizzat aiemmin. Karusti kalustetussa kaksi huonetta kattavassa putiikissa palvelu oli täysin italiankielistä, mutta melko nopeaa. Lista oli suppea: Margherita ja toinen pizza, jossa oli tomaattikastike ja valkosipulia (siis ei juustoakaan). Juomia oli tarjolla kokis, fanta, vesi ja olut.
Pizza oli pehmeäpohjainen, vähän rieskamainen. Sitä oli luontevaa kääräistä rullalle ja niin paikalliset näyttivät tekevänkin. Tomaattikastikkeen ja mozzarella liitto oli yllättävän hapan, ei tulinen, ei makea. Äärimmäisen herkkua, dolcea, kuten suosikkisanani nyt kuuluu.
Samalla hinnalla, joka ei kyllä päätä huimannut, viiden ihmisen pizzat ja juomat taisivat olla noin 30 euroa ja sai sitten tarkkailla paikallisia. Naapuripöydän italiaanot kytsivät meitä kyllä ihan yhtä tarkasti. Olin bongaavinani aidon mafiamiehenkin asiakkaiden joukosta..
Vesuvius, Pizza ja Pompeiji ovat Napolin parhaita nähtävyyksiä, mutta koettiin me muutakin.
Napolissa on varmaan maailman tiheimpiä kirkkoverkkoja ja joka korttelissa oli vähintään yksi. Duomossa käytiin tietysti.
Kirkko kuin kirkko.
Itse Napolin vanhan kaupungin kadut ovat kuin elokuvista ja That's amore alkaa välittömästi virittäytyä mielessä taustamusiikiksi.
Ja niitä pyykkejä tosiaan kuivataan joka paikassa ihan näkösellä.
Matkamuistomyymälöissä jäimme taas lähinnä ihailevaan rooliin, mutta nyt oli tarjolla tämmöisiä. Harrastavatko paikalliset vanhanaikaisia nukkekoteja vai edustavatko nämä jotain esi-isiä jäi minulta nyt selvittämättä...Mutta kaupat olivat siis pullollaan erilaisia pikkunukkeja.
Kirkkoja, torneja. Ja kovasti paljon roskakasoja.
Kaduilla vaelteli sunnuntaiaamulla suloisia, 150 senttisiä mummeleita. Myös nunnia oli hyvin liikkeellä.
Koska oli EM-kisojen Italia-matsin päivä myös lippuja ilmestyi katukuvaan koko ajan enemmän.
Linkki tässä.
Sisällä ei saanut kuvata, joten napsin tämän kuvan nyt nettimaailmasta. Siellä olis myös muutakin ihmeellistä, jota olisi ollut kiva tutkailla, mutta lapset eivät olleet ihan vakuuttuneita paikan kiinnostavuudesta ja ajomatkaa oli edessä... joten takaisin autolle, joka onneksi seisoi pyörillään, hotellilta laukut matkaan ja kohti rantakaupunki Formiaa.
Napoli oli kaaottinen, hermostuttava, likainen, pelottava - mutta erittäinkin paljon käymisen arvoinen. Varsinkin se pizza...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti