Seuraavissa bloggauksissa aion keskittyä pyörimään vielä enemmän oman navan ympärillä. Uskon, että yksityinen on kuitenkin yleistä ja en ole ainutlaatuinen mietteissäni. Mietin tällä viikolla erityisesti itseäni ja ns. uraani.
Olin hiljattain positiivisen psykologian luennolla opiskeluihini liittyen ja koin Taina Laaneen (http://www.positiveplanet.eu/ ) luennolla melkoisen valaistumisen. Meillä ihmisillä on ensinnäkin luontaisia vahvuuksia, kykyjä ja haluja, joita tekemällä ja kehittämällä me saamme lisäenergiaa ja voimme hyvin. Nämä vahvuuden ovat näkyvissä jo lapsuudessa, ne ovat niitä asioita, joiden tekemisesta nautimme ja saamme voimaa.
Minä olin lapsuudessa ujo, pidin lukemisesta ja erityisesti historiallisista tarinoista, lasten Raamatusta ja omista puuhailuistani. Minulla oli kavereita, joiden seurassa otin yleensä johtoroolin ja olin suhteellisen peloton kavereita puolustaessani. Saatoin ohjailla tekemisen kohdetta ja olla neuvomassa ja päsmäröimässä. En kouluaikana koskaan kokenut tarvetta bestis-kulttuuriin tai johonkin tyttöryhmään kuulumiseen, paremminkin pyörin kiinnostueena ryhmittymien välimaastossa, hoidin ryhmien välistä tiedonkulkua. Olin kova juoruilija. Lempiaineitani olivat äidinkieli, historia ja uskonto ja olin yleensä luokkani parhaita ainekirjoittajia. Kirjoitin myös vapaa-ajalla. Keräilin erilaisia sanontoja, runoja ja jopa latinankielisiä lausahduksia vihkoihini. Suomensin huomattavia määriä lempimuusikkojen tekstejä. Lueskelin astrologiaa käsitteleviä opuksia. Maistelin haltioituneena makuja, erilaisia ruokia ja katselin äitiä keittiöpuuhissa kyllästymättä. Latasin lisävoimaa elokuvista. Rakastin kirjastoja.
Positiivisen psykologian mukaan urakriisissäni minun tulisi kääntyä tarkastelemaan nimenomaan näitä luontaisia, energisoivia vahvuuksiani. Teenkö nyt työtä, jossa näitä vahvuuksia pääsen käyttämään ja saamaan siten lisäenergiaa?
Toiseksi meillä ihmisillä on kykyjä, joita olemme kehittäneet jo lapsuudesta asti. Nämä kyvyt saattavat nykyisin olla jopa sellaisia taitoja, että ne ovat lähellä meidän alkuperäisiä vahvuuksia. Ero on vain siinä, että ne eivät tuo lisäenergiaa, vaan saattavat jopa kuormittaa. Nämä taidot on ehkä alunperin omaksuttu toisia ihmisiä varten, meitä on viety niitä kohti vanhempien, ystävien tai koulun toimesta.
Olen nykyisin suhteellisen sosiaalinen ja tulen toimeen ihmisten kanssa, halutesssani saatan vaikuttaa jopa karismaattiselta. Olen opetellut sosiaaliset taidot aika nollatilanteesta, en ollut suosittu ja kotona oli epävarmuuden, jopa väkivallan tunnelmaa. Oli pakko kehittää eloonjäämiskykyjä, lukea ihmisiä ja eleitä, päätellä kiivasti mikä johtaa mihin ja miten vältetään epätoivottu lopputulos. En ole alkoholistiperheen lapsi, mutta jokainen sellaisesta perheestä tuleva tietää, mistä kyvyistä nyt puhun. Opit selviytymään, opit olemaan luottamatta keneenkään, opit pitämään pään kiinni ja opit olemaan tarvittaessa aseistariisuva.
Opettajan työssä nämä kaikki taidot ovat ihan loistokäytössä, ongelma vain on, että nämä siis kuormittavat. Kun tein aineenopettajan työtä yläkoulussa olin kotiin tullessa väsynyt, kiukkuinen ja melkein nöyrä, vaikka tunnit olisivat menneet hyvin ja tiesin olevani osaava ja pidetty. Ihmettelin miksi en jaksa tehdä hommaa, jossa olen hyvä? Opettaessani historiaa olen vahvuusaluuella, sytyn ja elän, mutta tupakoivien teinien perässä puskissa juokseminen ei millään tasolla ole vastaus sisäisen kysymykseeni. Minulla esimerkiksi ei ole luontaista tarvetta tai halua auttaa toisia. Siis sellaista oikeaa hoitsuviettiä. Tottakai pidän kavereiden asioiden ja ongelmien vatvomisesta ja koska en ole elänyt mitenkään yksikertaista tai helppoa elämää, osaan samaistua ihmisten tilanteisiin. Muutamat työtehtävät, joissa olen ollut, ovat kuitenkin olleet suunnattuja ihmisille, jotka saavat kicksejä toisten auttamisesta. Minä olen tehnyt lastensuojeluilmoituksia, istunut palavereissa, joissa päätetään lapsen kannalta isoista asioista ja olen tuntenut olevani aivan väärän laivan ohjaksissa. En syty vallan tunteesta ylipäätään. Mä palan vapaudelle.
Kolmanneksi meillä on piileviä vahvuuksia. Sellaisia, joita emme ole löytäneet toistaiseksi, mutta jos yhtäkkiä löydämme sellaisen, olo on kuin olisi tullut kotiin. Tämän mä osaa, voi tästä mä nautin. En valitettavasti ole löytänyt aikuisuudessani kauheasti näitä, toivon että esimekiksi jooga olisi joku piilevä juttuni ja tekisin sitä hurjassa flowssa loppuelämäni, mutta ei. Valitettavasti salassa ollut vahvuuteni ei ole itseni kurittaminen nälkää näkemällä. Olen erittäin vahvasti lahjakas nautiskelija.
Viimeiseksi meillä on heikkouksia. Olemme näistä yleensä hyvin tietoisia, koska vanhemmat, kaverit, koulu ja työyhteisö ovat innokkaita kertomaan niistä meille. Olemme saattaneet käyttää mittavan määrän energiaa ja voimia siihen, että nämä heikkoudet muuttuisivat osatuiksi taidoiksi, että emme jäisi niistä kiinni, että emme olisi niin huonoja. Tämä on ihan väärin! Positiivisen psykologian mukaan heikkoudet pitää hyväksyä, mutta niihin ei tuhlata aikaa! Jotta ihminen voi tulla onnelliseksi, hänen ei pidä miettiä asioita, joissa hän on huono, asioita, joita hän tekee toisten vuoksi, vaan hänen pitää sukeltaa omien vahvuuksien mereen. Tekemällä asioita, joissa on hyvä, joista saa nautintoa ja energiaa, oikea onnellisuus ja sisäinen rauha voi tulla.
Kun minä siis pakersin vuosi sitten punttisalilla ja jumpassa, yritin ottaa niskalenkkiä heikkouksistani. En ole liikunnallinen ja en saa siitä mitään muuta irti, kuin että tunnen olevani sosiaalisesti hyväksytty ja oikeanlainen ihminen. Kun kirjaprojektissani pääsen kirjoittamaan, lukemaan lisää historiasta ja pohtimaan erilaisia ilmauksia, olen vahvuusalueellani. Pääsen flow-tilaan. Pääsen siihen välillä tässä bloggailussakin.Saan lisäenergiaa edelleen, nyt aikuisena lukemisesta, kokkailusta, astrologiasta, leffoista, yksinolosta omissa puuhissani. Nyt pitää vielä keksiä ammatti, jossa voisin toimia vahvuusalueella enemmän. Ja vähemmän omien heikkouksien ja opittujen taitojen ristipaineessa.
Palaan asiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti