Florida 4/7: intiaanireservaatista Jupiteriin

Aamupala
Onnellinen
Sormet siirapissa
Etelävaltioiden aurinko poskilla
Dixien tuoksu hiuksissa
Huutavia tuulettimia ja sirittäviä sirkkoja

Aamulla olin kirjoittanut noin kalenteriin. Taisin olla tosi fiiliksissä. Pakattiin auto ja jätettiin Sunrise taakse. Nyt ajettiin kohti seminole-intiaanien reservaattia ja niiden Ah-tah-thi-ki-museota.

Matkalla oli fiilis kuin Thelmasta ja Louisesta ja Born to be wild soi päässä. Koska ympärillä ei ollut metsää tai kukkuloita, oli vain taivasta joka suuntaan. Ihan kuin olisi ajanut kohti pilviä. Tosi makeeta.

Alligator Alleyssa oli viimeinen bensa-asema ennen reservaattia. Hyvät ihmiset, jos menette tuonne, tankatkaa! Meille meinasi käydä huonosti. Ja ostakaa mukaan syötävää! Reservaatissa on kyllä kauppa ja ravintola, mutta ravintolaan meillä ei riittänyt bensa ja siinä kaupassa söin elämäni karmeimman aterian.

Matkalla reservaattiin bongailin ihmeelllisiä lintuja, kaksi alligaattoria joessa ja sitten näitä pikkuisiä lehmiä.

 Seminolet on aikoinaan kieltäytyneet lähtemästä niille osoitettuihin läntisiin reservaatteihin. Sitten käytiin sotia ja osa niistä lähti. 150 seminolea jäi piileksimään Evergladesin puskiin ja 1950-luvulla ne sai heimo-oikeudet, parikymmentä vuotta myöhemmin kasino-oikeudet, ensimmäisenä intiaaniheimona jenkeissä. Nyt ne on tosi rikas heimo ja se näkyi tuolla. Kaikki koulurakennukset oli modernin näköisiä, museo hieno ja viimeisen päälle, joka talon pihassa kiilteli pick up (ne kasinorahat pitää käyttääoman heimon hyväksi) ja teinit ajeli mönkijöillä. Kaikki alkuperäisasukkaat eli intiaanit oli aika pullukoita ja se kauppa oli kauhea. Siellä oli vaan snackseja, sipsejä, karkkia ja iso seinämä erilaisia juomia, vähän maitoa, lihaa ja kananmunia. Muuten vaan sitä roskaa.

Söin tosi ällön paistetun kuubalaisen leivän, jossa oli läskiä ja majoneesia. En syönyt kokonaan, teki niin pahaa. Luulin, että se vois olla hyvää kun se kokki oli kuubalaisen näköinen. Museon opas oli meksikolainen ja siellä kaupassa oli valkoisia cowboy-hatuissaan, että kaikenlaista väkeä. Se museon opas oli aluksi tosi rento, mutta sitkun se kuuli, että olen historian opettaja ja kirjoittanut oppikirjanakin intiaaneista, se oli ihan yes ma'am...

 Museossa kierrettiin sellainen boardwak ulkona, joka kertoi kaikista ympäröivistä kasveista mitä siellä oli ja mihin intiaanit niitä käytti, se metsä oli varsinainen apteekki. Ja lopulta se kävely johti sellaiseen 1800-luvun mallin intiaanikylään, jossa oli pari vanhaa intiaania tekemässä käsitöitä. Hassua, että noissa majoissa oli kärpäslätkiä ja kärpäspaperia. Sinne oli roudattu kaksi intiaanimummelia tekemään helmikäsitöitä ja ne oli ihan symppiksen oloisia ja sit siellä oli kiukkuisen oloinen vanhempi intiaanimies. Se vaan katseli meitä ahnaita turisteja. Museo oli hiljainen, vaan kaksi ihmistä nähtii meidän lisäksi. Töissä väkeä oli ainakin 10.

 Tässä sit se kamala kauppa, näyttää ihan viattomalta ulospäin.

Sitten alkoi paluumatka, tarkoitus oli suunnistaa kohti pohjoista, koska seuraavana päivänä piti ehtimän Cape Canaveraliin raketteja katsomaan. Matkalla piti hidastaa, kun tämmöinen käveli tiellä...

 Kun päästiin taas samaiseen Alligator Alleyn bensa-asemalle, siellä oli meno kuin Linnut-elokuvasta..

 Illalla saavuttiin Jupiteriin auringon laskiessa. Hotelliksi varattiin La Quinta ja ei petytty. Lähdettiin ottamaan kuvaa majakasta ja eksyttiin rantaravintolaan, joka oli erikoinen kokemus. Floridahan on täynnä eläkeläisiä, eli winter birdsejä, joita sinne tulee kaikista maailman kolkista. No tämä ravintola oli täynnä iloisia, pulputtavia eläkeläisiä. Outoa syödä sellaisessa paikassa, jossa on vaan tosi komeita nelikymppisiä miestarjoilijoita, vanhoja ihmisiä ja me.

Vessassa oli sellainen nainen, joka vaikutti nuorelta vaatteiden ja olemuksen perusteella. Kasvot ja kaula olikin sit vanhat. Se laitteli itseään kuin teinityttö ja sen ympärillä hehkui tyytymättömyys, kiivaus ja et se ei kuulu sinne. On ahdistava ajatus, että itse olisin vain eläkeläisten parissa, kun olen vanha. Olis se vähän suppeeta sellainen ja kai menis aika piirileikiksi. Siitä naisesta mulle tuli mieleen kyllä joku elokuvahahmo. Se oli joku nykyajan rouva Bovary, pakotettu vanhaksi, vaikka se halusi olla vielä nuori ja kaunis ja se voisi iskeä sellaisen komean tarjoilijan sieltä ravintolasta ja muutenkin paeta sitä elämäänsä.

Söin sit vihdoin sen Key West Lime Pien. Oli ihan okei, mutta ei niin ihmeellinen kuin luulin. Kirpas, sanoisin.

Sitten vielä viimeisiä shoppauksia Wallgreensillä. Kyllä saa sellaisessakin paikassa aikaa kulutettua, kun tutkii kaikki käytävät tarkkaan. Mä rakastan Amerikkaa, vaikka se on kornia.