Hotelli ei ollut erityisen säväyttävä, mutta luvatut palvelut pelasivat. Nappasin vastaanotosta vielä mehua ja vettä mukaan shuttlen matkaan ja sitten kohti kenttää. Helsinki-Vantaalla ehdimme juuri kävellä kaukaisille British Airwaysin porteille, kun Lontoon lennon boarding alkoi. Kone oli buukattu täyteen. Vieruskaverini tuijotti Frendejä ja miehen naapurit olivat matkalla samoille hoodseille meidän kanssa: Meksikoon ja Kuubaan Lontoon ja Chicagon kautta. Ensimmäinen harmi ilmeni jo ennen nousua, kiitorata oli jäinen ja luminen, joten lähtö myöhästyi lähes tunnin. Koska nuorelle parilla, joka oli matkalla Lontoon kautta Chicagoon oli vain tunnin vaihtoaika Lontoossa, heitä alkoi huolettaa. Meilläkin oli vain 2 tunnin vaihto, joten pientä jännitystä oli ilmassa.
Laskeuduimme melkolailla tavanomaisen tylsän lennon ja mauttoman sämpylän jälkeen Lontooseen. Säntäsimme koneesta kohti passintarkastusta, jonne oli aivan hillitön jono. Tässä vaiheessa olin aivan varma, että nuoripari myöhästyy jatkolennoltaan, eikä meidänkään tilanne ole pomminvarma. Pääsin jonoissa eteenpäin nopeampaan tahtiin kuin mies, jonka ruotsalaisuus paistaa läpi aina näissä tilanteissa, pitää olla niin herrasmiestä ja antaa miellyttävää kuvaa ulospäin, vaikka oman lennon kustannuksella. Kun pääsin tarkastuksista läpi säntäsin American Airlinesin luukulle selvittämään tilannetta, boarding oli käynnissä, kohta sulkeutuivat gatet. Sain vihreän tarran passiin ja kehoituksen juosta kovaa.
Manailin siinä Heathrown kentän läpi kirmatessani, että ei voi aina olla näin vaikeaa tämä jenkkeihin lähtö. Viime kerralla kaveri jäi jo Pirkkalan kentälle ja nytkin on mies tippunut matkasta jo Lontoossa. Siinä juostessani mies saikin minut kiinni, oli tosin ilman vihreää tarraansa ja joutui jäämään gatelle selvittelemään tilannetta. Istahdin suhteellisen uudenaikaisen koneen keskipenkkiriville, sain outoa aksenttia vetävän blondin viereeni ja seuraavat 8 tuntia mietin, mistä Itä-Euroopan maasta tuo kumma nainen on. Sitten ilmeni, että Suomesta, kun hän repäisi Sofi Oksasen Puhdistuksen eteensä, oli matkalla Meksikoon ja asui Lontoossa.
Mieskin ehti kyytiin ja matka kohti Miamia alkoi. En saanut koneessa nukutuksi ja leffavalikomakin oli surkea. Päätin, että viimeinen kerta tällä lentoyhtiöllä. Viinit ja muut tropit maksoivat myös, joten sitkuttelin selvin päin ja nukkumatta yli Atlantin.
Miamiin saavuimme alkuillasta aikataulussa. Ulos koneesta päästyämme jouduimme blokkiin erääseen käytävään ennen passintarkastuksia. Ainoastaan amerikkalaiset ja kanadalaiset pääsivät läpi, sillä yläkerrassa oli kuulemma massiivinen ruuhka ja meitä pidäteltiin odotusaulan odotustilassa. Aika kyykytetty olo oli siinä seisoskellessa, kun jenkit marssivat nokka pystyssä ohi. Tässä vierähti tunti.
Yläkertaan vihdoin päästyämme edessä oli halli täynnä pitkän pitkiä jonoja. Valitsimme luonnollisesti sen hitaimmin etenevän, kuten myöhemmin selvisi. Seuraavat 2 tuntia kuluivat rattoisasti jonomme päätepistettä, passintarkastaja master latinoa ihmetellessä. Mies hikoili, hyppi kopistaan osoittelemaan jonottajille kuinka jonossa seisotaan, häipyi välistä kesken kaiken jonnekin, palaten entistä poissaolevamman oloisena. Meillä ei miehen kanssa sinänsä ollut hätää, lentomme päätyisivät tähän ja seuraavaksi suuntaisimme hakemaan vuokra-autoa. Toista oli takana odottavalla pariskunnalla, joka tähtäsi Cancunin lennolle. Kun jonossa oli vielä heitä ennen 7 ihmistä ja lentonsa boarding alkoi, he kysyivät saavatko etuilla latinon casalle. Me kaikki päästimme heidät ohi. Tässä vaiheessa nuoripari Helsinki-Lontoon koneesta ilmaantui viereiseen jonoon. Maailma on niin pieni! He olivat missanneet odotetusti Chicagon yhteyden, saaneet korvaavan lennon Miamiin ja nyt heillä oli taas maailmanlopun kiire Cancuniin. Laukut olivat todennäköisesti jääneet Lontooseen ja Cancunista oli tarkoitus siirtyä Havannaan jo muutaman päivän päästä. He miettivät näkevätkö laukkujaan ennen koti-Suomea. Olisin miettinyt minäkin.
Lopulta pääsimme läpi tarkastusten (4 kpl), lisäksi ne tyypilliset sormenjäljet, valokuvat ja muut lystit. Lentokentällä oli suhteellisen hyvin merkattu reitti junalle, joka vie autovuokraamoille. Kyseessä oli iso talo, jossa oli kaikki äkkiseltään keksimäni autonvuokrausfirmat edustettuna. Me olimme varanneet auton Sixt:in putiikista, se oli halvimpia navigaattorin kanssa, täydestä tankista emme olleet maksaneet, mutta täysi tankki siinä oli, meillä oli kaikki mahdolliset vakuutukset ja saimme viikon ajoon punaisen, jättisuuren Ford Tauruksen, kattoikkunalla.
Miamista poistuminen osottautui odotettua hankalammaksi. Mies ei ollut aiemmin ajanut automaattivaihteista autoa, no se toki sujui. Navigaattori oli erilainen kuin Suomen versio ja aluksi missasimme monta oikeaa ramppia, ihan vain sen takia, että emme olleet tismalleen oikealla kaistalla oikealla hetkellä. Toki taustalla nakutti jo melkein vuorokauden matkailukin.
Vihdoin lähes epätoivoon vaivuttuamme kaistahelvetti kapeni normiksi moottoritieksi ja Key Westin kyltit ilmaantuivat näkyviin. Meillä oli tarkoitus ajaa hieman Key Largosta eteenpäin noin puoliväliin Key Westiä, nukkua pikaunet ja aamulla Key Westiin. Pimeässä maisemat olivat tavallista amerikkalaista highwayta, loputon ketjuruokaloiden ja bensa-asemien kylttimeri valaisi kuuman kosteaa Floridan yötä. Asuessani vuoden Tennesseen Knoxvillessa lempipikaruokapaikkani oli Wendy's, jonka grillattu kanahampurilainen oli spesiaalisuosikkini. Pysähdyimme siis matkan varrella nostalgiatrippailemaan.
Matkalla ajattelimme soittaa varmuuden vuoksi tähän Historic Tavern Inniin, että olemme tulossa reilusti ilmoitetusta aikataulusta myöhässä. Puhelimeen vastasi joku ihan tavisihminen, joten nettisivuillaan ilmoittama puhelinnumero ei ollut siis toiminnassa. Mietimme jo, onko koko hotellia olemassakaan.
Kun sitten kaarsimme jouluvaloin valaistun pikkuhotellin pihaan, olimme helpottuneita. Seuraava sydämenpysähdys odotti sitten aulassa, sillä koko motellista ei löytynyt henkilökuntaa. Onneksi havaitsin tarkemman tutkailun jälkeen ulko-ovessa pikkulappusen, johon oli kirjoitettu seurueemme nimet. Lappusen kääntöpuolella oli numero, johon käskettiin soittaa. (Eri numero kuin se, johon olimme soitelleet.) Numerosta kerrottiin, mihin huoneemme avain oli piilotettu (aulan maljakkoon) ja siitä vaan yöunille.
Huone oli hirveän kostea, homeisen hajuinen ja varmasti torakoiden tarkkailussa. Ei mitään väliä. Nukutti niin paljon, että olisin nukkunut missä vaan, miten vaan. Valot jäivät päälle kuin upposimme isoon jenkkisänkyyn. Yö oli täynnään sirkkojen siritystä ja läheisen baarin ilonpitoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti