Tiedän ihan aikamonta huonompaakin tapaa aloittaa viikko, kuin tämä. Lähdin toki jo törkeän aikaisin kotipesästä läpi lumen ja jään kohti Tampere-Pirkkalaa. Note to myself: vaikka netissä lukee, että laukkujen dropping sulkeutuu klo 5.15, se oikeasti vasta alkaa silloin.
Täyteen ahdettu pikkuflybe kohosi Hämeen pimeälle taivaalle ja nenät kohti Helsinki-Vantaata. Nyt on typerän monta tuntia hukattavana täällä, mutta eihä se haittaa. Ihmisten katselu, lentsikoiden bongailu, matkafiiliksen tunnustelu, nämä ovat elämän mukavia asioita. Varsinkin kun viime viikot on olleet toista kulmaa..
Olin elämäni epämiellyttävimmässä työhaastattelussa viime viikolla. Mikäs siinä. Näin on parempi, sillä kun paikkaa ei saa, se ei todellakaan harmita. Kuka haluaa työskennellä ylimieliselle ja simputtavalle, punakalle, keski-ikäiselle isolle pomolle, joka haastattelussa pyrkii etsimään sinusta vain vikoja? Joka aloittaa myöhässä, keskeyttää minut ja muut haastattelijat useasti ja hoputtaa kelloa vilkuillen. En minä.
Silmiin on sattunut viime päivinä juttuja siitä, miten työhaastattelussa pitäisi olla. Esimerkiksi eilen hesarissa. Ne neuvothan on ihan päivänselviä, perehdy tehtävään, osoita kiinnostusta ja aktiivisuutta, pukeudu fiksusti ja älä puhu sivu suusi. Itseltä nuo eivät vain enää tunnu onnistuvan..
Ensinnäkin tehtäviin perehtyminen. Lueskelin viime viikon haastattelua varten lukuisia nettisivuja ja kuulustelin tuttuja aiheen tiimoilta. Haastattelussa, siinä 10 minuuttia myöhässä alkaneessa ja 15 minuuttia kestäneessä, kysyttiin vain mitä tiedän tästä tehtävästä. Kolmea korkeassa asemassa olevaa ihmistä ei vaikuttanut kiinnostavan se, kuka minä olen, vain se, mitä minä heistä tiedän. En tainnut tietää paljoa. Hukkaan meni nekin valmistelut. (Viime haastattelussa kyseltiin oikeastaan vain sitä, kuka minä olen ja taisin siinä sortua puhumaan turhankin rennosti..)
Yleisfiilistä ei myöskään nostanut se, että pääpomo kysyi ensimmäiseksi: "Teillä ei koskaan ole ollut ilmeisesti vakituista työpaikkaa." Totesin, että pisin työsuhteeni on ollut neljä vuotta, johon tylysti todettiin "ja sekin oli määräaikaista pätkää". Kun sanoin, että tilanteessa on toki omat huonot puolensa, mutta myös hyvät, tyyppi puhui päälleni: "No niin, siirrytään eteenpäin."
En tehnyt vaikutusta millään osaalueella. Kun haastattelijat kysyivät tulevaisuuden suunnitelmistani, se stanan klassinen: "Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?" En jaksanut valehdella, että siellä. E-hei. Totesin, että viiden vuoden päästä luultavasti asun Tampereella, sillä lapseni ovat silloin vielä koululaisia, mutta 10 vuoden päästä tarkoitus on asua ulkomailla. Ja jos lahjat ja kutsumus riittäisivät, kirjoitan viiden vuoden päästä työkseni. Jep. Ilmeisesti näillä epämääräisillä haaveilla ei sovelluta kehittämistehtäviin. Toisaalta itse en arvosta kauheasti ihmisiä, joilla on selvät suunnitelmat seuraaville vuosille. Minusta he eivät ole varautuneet muutosprosessiin, joka iskee kyllä jokaiseen ja jolle pitää avata ovet ja ikkunat. Kaikki, mitä minä olen mennyt elämäni aikana vannomaan suunnitelmistani on ihan auttamatta nimittäin mennyt persiilleen. Niin olen oppinut olemaan suunnittelematta. Tarkoituskaan ei ole päästä perille, vaan nauttia matkasta.
Inkvisition aikana ehdittiin myös kartoittaa sitä, miten suhtaudun työpaikkakiusaamiseen ja huonoon henkeen. Olen antanut itselleni kertoa, että kyseisessä paikassa on luvattoman huono henki ja ihmisten polkeminen arkipäivää. Kun sitten rivien välissä kyseltiin omaa suhtautumistani asiaan, tapahtui jotain, mitä häpeän ja kadun eniten. Koska haastattelussa pitää olla aktiivinen, myönteinen ja tiesmitä, puhuin jotain epämäääräisiä siitä, että tulen kyllä aina ihmisten kanssa toimeen ja olen ratkaisukeskeisesti suuntautunut.
Oikeastihan en hyväksy minkäänsortin kiusaamista en yhtään, työpaikalla ei toisille vittuilla sarkasmin varjolla tai nöyryytetä kanssaihmisiä, jos omassa elämässä on kaikki kallellaan. Inhottavaa, että yritin mielistellä ihmisiä, joille olisi pitänyt oikeasti sanoa: "jos täällä on henkiongelmia, niihin pitää puuttua pikaisesti ja esimiehen pitää näyttää hyvää esimerkkiä siitä, kuinka ihmisiä kohdellaan tasa-arvoisesti ja kauniisti ja minä erityisesti kärsin nurjamielisestä ilmapiiristä, en hyväksy sellaista ollenkaan, joten pitäkää putiikkinne, jos ette itse sitoudu samaan."
Oikeastaan pahempaa kuin käydä näissä onnettomissa työhaaastatteluissa on vain jääminen nykyiseen määräaikaiseen työpaikkaani. Vähän niinkuin lose-lose-situation.
Sillä ihan niinkuin te kaikki haastattelijat haette osaavia, energisiä, valovoimaisia ja kaikkeen kykeneviä multitalentteja minullakin alkaa olla vaatimuksia. Voisitteko itse opetella olemaan osaavia ja mukavia, kun kohtaatte uusia ihmisiä? Voisitteko itse aloittaa haastattelut ajoissa ja tiedottaa ihmisille niistä kohteliaasti ennen ja jälkeenpäin. Varatkaa ystävällisesti haastatteluun tarpeeksi aikaa. Panostakaa siihen, että yritätte tutustua toiseen hieman, sillä hän on todennäköisesti uhrannut jo tunteja teihin ja teidän toiveisiinne kirjoittamalla hakemuksen, päivittämällä cv:n, valitsemalla sopivat vaatteet ja silittämällä ne edellisenä yönä, selvittämällä omalle pomolleen missä luuraa kesken työpäivän ja lukemalla teistä ja teidän jobeistanne pitkät tovit netissä, vaikka senkin ajan olisi voinut käyttää vaikka perheen kanssa.
Sillä olen minä ollut hyvissäkin haastattelutilanteissa. Vaikka niistäkään ei ole aina työpaikkaa irronnut olen siellä oppinut yhtä ja toista ko. paikasta ja ihmisistä. Olen niistä saattanut sanoa sanasen eteenpäin siellä ja täällä. Olen saattanut lähettää sinne jatkossa ihmisiä verkottumaan, opiskelemaan ja töitä hakemaan.
Nyt suljen koneen ja lähden etsimään oikeaa gatea. Seuraavina päiviän tarkoitus on tavata uusia ihmisiä, puhua oppilaiden ja opettajien asioista, vierailla kolmessa suomalaisessa pikkukaupungissa ja blogata taas vähän aktiivisemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti