Tuunatut Popcornit, Pekaanipähkinäpiirakkaa ja Sloppy joes

Nyt ollaan oltu oikein raskaasti Amerikka-foodsien äärellä ja terveysideologiaa edustavat ruokaympyrät on unohdettu tyystin. Olen viettänyt vain yhden aidon Kiitospäivän Amerikassa, mutta se aiheuttaa silloin tällöin sesongin aikaan tämäntyyppistä intomielistä puuhailua. Kyseinen Kiitospäivä oli vuonna 1997 ja paikkana oli country-musiikin keskus Nashville. Ystäväni Katie halusi varmistaa, että en jää ypöyksin kampukselle hengailemaan pitkän viikonlopun ajaksi, joten pääsin tunnelmoimaan aitoja syömisjuhlia hänen perheensä luo. 

Olen edelleen kiitollinen, vaikka aika on kieltämättä tehnyt tehtävänsä ruokamuistojen kohdalla. Muistan miettineeni, että aika perushuttua suomalaisia jouluruokia syöneelle. Kaikenlaisia kasvislaatikoiden tapaisia mättöjä, komea kalkkuna ja ainakin kolmea eri piirakkaa. Niin sitä nuori jaksaa, että muistan illan päätyneen kuitenkin telkkarin äärelle Ben & Jerry jäätelöboksit vankassa syliotteessa.

Niin sitä sitten yksi marraskuinen viikonloppu 2012 anno domini sujahti näitä muistellessa ja seuraavanlaisia juttuja maistellessa. Ensinnäkin popcornit, kaikki ovat näitä tehneet, mutta en tiedä miten usein muut niitä maustavat. Itse tykkään älyttömästi cheddar-mustapippuri-viinietikka-virityksestä. Lasten suosikki on suklaiset popparit. Iisein valmistustapa on poksautella popparit ja asetella ne esimerkiksi leivinpaperin päälle, levitellä halutut mausteet päälle ja antaa jäähtyä hieman.

Pekaanipähkinäpiirakka on älyttömän hyvää. Jos olet tosca-piirakan ystäviä, rakastat tätäkin. Oikaisin amerikkalaiseen tyyliin pohjassa ja käytin Sunnuntain valmista pohjaa. Päälle murskasin pari Pirkan pussillista pekaanipähkinöitä ja niiden päälle levittelin soseen, jossa oli sekoitettu kevyesti 3 rkl fariinisokeria, 3 rkl vaahterasiirappia (maissisiirappi on autenttisempaa, jos onnistut sitä löytämään!), 2 tl vaniljasokeria tai amerikkalaista vaniljamaustetta, 50 g sulatettua voita, 3 munaa ja hitunen suolaa. Todella helppoa niinkuin useimmat jenkkileivonnaiset ja hyvää kuin mikä, ottaen huomioon, että ei ole mitenkään erityisen houkuttelevan näköistä.

Lisäksi vetäisimme hiilaripisteet kotiin vielä Sloppy Joesilla. Kyseessä on meksikolaistyyppinen maustekastike, joka tungetaan hampurilaissämpylän väliin kera cheddarin (kuvassa alla havinnollistettuna mitä omaan versiooni laitoin eli paistetun jauhelihan, sipuleiden ja paprikan lisäksi sekaan viskaantui oheiset tuotteet: fariinisokeria, maustekastiketta, chilirouhetta, sinappijauhetta, worchesterhire-kastiketta, tabascoa, mustapippuria ja paljon valkosipulia). Nautitaan sipsien kanssa.
Lapset kiittivät ja mies. Aloitan laihdutuskuurin taas huomenna.

Mausteinen pasta: Penne Arabbiata

Avaava puoli omaan sieluun blogin ylläpidossa on se, että huomaa milloin uppoutuu omiin maailmoihinsa niin, että ulkomaailma jää. Täällä on ollut nyt kahden viikon tauko, joka lienee pisin, mitä minulla on ikinä täällä ollut. En leiskauta tänne kuitenkaan mitään suurta come backia, sillä mitään erikoista ei ole ollut meneillään.

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon, mutta en tänne (viimeistellyt julkaisukuntoon pian valmistuvaa käsikirjoitusta omalta osaltani, kirjoittanut yhden ihan uuden viritelmän ja viilaillut cv:tä tulevia kuvioita varten). Olen juonut hyvää viiniä (pinot grigio -kauteni ei millään tavalla ole lakastunut syyslehtien mukana) ja löytänyt Lidlin belgialaiset praliinit, kertomatta siitäkään mitään tänne. (Lillukasta löytää myös hyvää ja halpaa kahvia (punainen paketti, tosi synkkä ja tumma maku), joten vaikka olenkin pitänyt kyseistä kauppaa sortoputiikkina, olen nyt tehnyt sinne täsmähyökkäyksiä). Olen kokkaillut salaatteja (jääsalaatti, avokado, kirsikkatomskut, ilmakuivattu kinkku ja sinihomejuusto tujakalla vinaigretella on uusi suosikki), pataruokia (lammasta), laatikoita (soijarouheesta tulee oikeasti parempi makaronilaatikko kuin jauhelihasta), leiponut pullia (Hesarin taannoisella täydellisen korvapuustin reseptillä todellakin muuten tulee täydellisiä korvapuusteja) ja sämpylöitä, mutta en ole vain saanut päivitetyksi mitään tänne.

Olin viikko sitten ennakkoäänten laskijana, joka oli hauska kokemus. Pöytäkumppaneina oli oikea punk-laulaja, joka oli juuri saapunut Venäjän turneelta ja toisena kaverina oli erityisopettaja. Kahdeksan tunnin aikana ehditiin päivittää Kostamuksen kuulumisia ja Tampereen sairaalakoulujen tilannetta. Ääniä selattiin sellaista vauhtia, että maanantaina epäilin MS-taudin iskeneen: tunto hävisi sormenpäistä ja niskasta omituisesti. Taidan osallistua vastaavaan karkeloon toistekin, rahallinen korvaus ei ole kovin kummoinen, mutta muuten sähköinen ilmapiiri on henkisesti piristävää. En muista milloin viimeeksi olisin nähnyt sellaisen satojen ihmisten joukon pysyvän erossa kännyköistä ja läppäreistä koko työpäivän ajan: vaalisalaisuuden takia yhteydet ulkomaailmaan olivat kaput.

Parisuhderintamalla haasteita on tulossa: olen lähdössä miehen ja omien sekä hänen lapsensa kanssa Provenceen jouluksi. Sekoituksessa on 2 ruotsalaista miestä, neljä suomalaista lasta iät 13, 12, 9 ja 6, yksi suomalainen nainen ja ranskalainen anoppi. Genren laji ei ole selvillä, veikkaan, että farssia tulee. Paitsi, että vietämme viikon aistimassa ranskalaista jouluviettoa, ajamme hoodseille Genevestä läpi Alppien, joten monta kohtaa voi todellakin mennä suunnitelmassa pieleen. Koitan jostain kaivaa riittävästi hermoja ja hankkia mukaan sellaista luettavaa, että pääsen tarvittaessa kauas pois. Kestän huonosti omienkin lasten käninöitä, vieraiden piiperoiden vielä kurjemmin.

Tänään vietän tavallista sunnuntaita: juniori on naapurikaupungissa jääkiekkoa pelaamassa, sohvalla lojuu neljä tyttöä katsomassa Harry Potteria, teini tekee läksyjä, whatsappaa, facebookkaa ja valmistautuu Halloween-kutsuihin, kaikkea ilmeisesti yhtäaikaa. Lounaaksi oli aromaattisen maukasta Penne Arabbiattaa, jota en ole muistaakseni tänne aiemmin linkannut, joten tässä tulee:

Penne Arabbiata

Lohko kaksi sipulia ja 4-5 valkosipulin kynttä

Pehmennä sipulit isossa kattilassa reilussa määrässä oliiviöljyä

Heitä sekaan noin desi punaviiniä

Kaada joukkoon paseerattua tomaattia 1 prk, 1 1/2 prk tomaattimurskaa,

2 rkl fariinisokeria, 1 rkl kuivattua basilikaa, paljon mustapippuria ja 1 punainen chili pilkottuna

Kiehauta ja anna porista puolisen tuntia

Soseuta varovasti sileämmäksi sauvasekoittimella, jos et jaksanut alkuvaiheessa pilkkoa ihan pieneksi, mutta älä  innostu liikaa

Keitä paketillinen pennejä al dente ja sekoita keskenään kastikkeen kanssa (tulee riittävä satsi isolle porukalle ja jos haluaa tarjoilla fiinisti, tietty tuoretta basilikaa päälle kans, myös rucola ja persilja sopii)

Päälle vähän vastaraastettua juustoa esim parmesania

Slaavilainen stroganoff tavarits harazoo

Kaikenmaailman ruokapelleilyjen jälkeen oli taas aika siirtyä slaavilaiselle moodille. Stroganoff on järkevää ja arvostettua ruokaa siellä päin mistä minä tulen. Olen bongannut stroganoffia myös englantilaisessa pubissa ja ruotsin laivalla ja jossain etelän turistiterassilla ja oikein hyvää sellaista sai siis Mikkelin Puhvetissa silloin kun sellainen paikka vielä oli olemassa. Ei ole kai enää, luulen?

Stroganoff on kai yksi laajimmille levinneitä venäläisiä tarjottavia ja ihmehän se ei ole. Maistuva, tuoksuva lihapata sopii vierastarjottavaksi isommallekin joukolle. 

Oman version olen tehnyt Maarit Leson ruokakirjan pohjalta ja alkuperäisen ohjeen olen valitettavasti hukannut jo vuosikausia sitten. Lasten ollessa pieniä tein tätä niin usein, että en enää kyllä ko. ohjetta vilkaissutkaan, pilkoin, paistoin ja maustoin siinä samassa hässäkässä kuin puin lapsia puistokuntoon. Tämä ruokahan siis vaan paraneen hauduttamalla ja seuraavana päivänä se vasta hyvää onkin.

Olen versioinut stroganoffia myös vegeversiona, muuten sama resepti, mutta lihan sijaan olen käyttänyt tofua ja ehdottomasti pilkkonut silloin reilusti sieniä ja tomaatteja mukaan. Muutenkin oma stroganoffini on sellainen, että siinä on moodista riippuen paprikaa, sieniä, porkkanaa, jopa linssejä, ja kaikki on maistunut ja pois syöty lopulta. Melkein lautasetkin nuoltu. Seuralaiseksi meillä tarjoillaan pottumuusia.

Stroganoff

1 iso keltasipuli
1 paprika
1 porkkana
naudanpaistia tai tofua
1 tomaattipyree
1 rkl Dijonin sinappia
1 rkl worchesterin kastiketta
1 rkl soijaa
voita
mustapippuria
suolaa, sipulijauhetta, yleismaustetta, paprikaa
vehnäjauhoja
smetanaa

Paista voissa sipuli ja paprika. Siirrä pannulta pois. Paista seuraavaksi voissa lihat/tofut. Siirrä sipulit, paprikat ja lihat pannulle ja lisää sekaan pieneksi pilkotut porkkanat. Sekoita joukkoon tomaattipyree, sinappi, kastikkeet, soijat ja ripottele päälle vehnajauhoja noin 1 -2 rkl. Kaada joukkoon vettä reilu desi tai sama määrä suolakurkkupurkin lientä. Hauduttele 15-30 min ja mausta. Sekoita reilusti smetanaa joukkoon. Tarjoile muussin ja suolakurkkujen kanssa.

Trendien perässähiihtäjä: avokadopasta kokeilussa

Olihan sitä sitten luodattava minunkin tätä tämän hetken kuumimpaa kotiruokaa: avokadopastaa. Blogimaailmassa tiiviisti jaettu ja kokeiltu pasta pulppuili niin isosti, että HS otti sen käsittelyynsä viime perjantaina tässä jutussa. Tämän jälkeen raportoitiin avokadojen ja lehtipersiljan loppuneen monissa Helsingin hipsteri- ja muiden trendiasujien kulmakunnissa. Tampereellakin oli itse asiassa vaikeutta löytää oikean kypsyysasteen avokadoa sunnuntaina. 

Alunperin avokadopastan lanseerasi Gullichsenien Safkaa -kirja, jota varmaan myydään jo ihan pelkästään tämän ohjeen perusteella mukavat määrät. Tekee kyllä itsekin mieli käydä se hakemassa seuraavalla kerralla Otavan puodista, kun Helsingin suunnalla käyn. Ja saattaa olla, että se päätyy joidenkin kamujen lahjapakettiin, sillä onnekkaana saan pientä alennusta Otavan putiikista ja siksi ajattelin keskittää lahjaostokseni tänä vuonna tyystin sinne. Joten mahdollisesti tätä blogausta lukevat kaverini, jotka epäilette saavanne minulta joululahjan: lukekaa rivienvälit, kiitos :)

Meitä oli lokakuisena lounashetkenä kaksi lasta ja minä tämän ihmemenuun äärellä. Hieman flunssainen lapsi raportoi chilistä oitis, että nyt on tulista, mutta motivoitui jatkamaan, kun kerroin, että  valkosipuli ja chili avavaat röörit aivan varmasti. Poika 12vee veti safkan tyytyväisenä. Minä olen suuri pastan ja avokadon rakastaja, joten maistuihan se. Ehkä lisään seuraavalla kerralla tähän kirsikkatomaatteja pilkottuna, sillä tomaatti ja avokado ovat mielestäni jumalainen yhdistelmä. Myös pinjansiemenet sopivat varmaan hyvin. Muuten tämä miedonmakuinen ruoka (silloin kun ei satu chilinpalasta suuhun) muistutti hieman tänne blogiin jokin aika sitten laittamaa mandariinipastan ohjetta, joka on tsekattavissa täällä.

Avokadopastan ohje löytyy tuosta Hesarin linkistä, mutta pikaohjeistuksena: keitä spagetti ja jätä hieman keitinvettä talteen. Pilko kulhoon 4 avokadoa, purista 2 limen mehut, paloittele 1 chili ja purista pari valkosipulinkynttä, ainakin desi hyvää oliiviöljyä ja mausta mustapippurilla, suolalla, tuoreella lehtipersiljalla ja basilikalla ja raasta lopuksi pecorinoa ja parmesania reilu annos päälle. Sekoittele spagetin ja sen keitinveden kanssa sekaisin.

Myöhempi lisäys: tehtyäni lukuisia kertoja tätä olen tullut tulokseen, että seuraava combo on selkeäsi meidän perheen suosikki: keitä spagetti. Pilko isoon kuljoon 4-6 avokadoa, purista kolmen limen mehut, paloittele yksi chili, ja pari valkosipulinkynttä, reilusti oliiviöljyä, paketillinen rapeaksi paistettu pekoni murusina, pussillinen auramurua sekaan. Tarvittaessa suolaa, reilusti persiljaa ja pecorinoa tai parmesania päälle. Sekoittele spagetit joukkoon.

Sitruunakana ja paistettua riisiä

Make no mistake: mä tykkään noutokiinalaisesta melkein eniten kaikista fast food-mätöistä. Pizzat tykkään syödä tunnelmallisessa ristorantessa punavalkoruudullisin liinoin peitetyiltä pöydiltä ja kiviholvien alta. Kebabbia tai mäkkäriruokia syön sen verran harvoin, että ne ei millään tasolla kilpaile kiinasafkan kanssa. 

Sillon tällöin tekee tosin mieli laitella kotikiinalaista ja tällä viikolla tuo into on päässyt yllättämään jo usemman kerran. Hyllyssä on jo vuosien ajan ollut Ken Homin Kiinalainen wokki ja olen sieltä jotain joskus kokeillutkin, mutta nyt tosiaan perehdyin useampaan juttuun ja viikosta tuli varsinainen China high season.

Paistetun riisin ohje oli oikein hyvä, väitän että kilpailukykyinen kantiskiinalaiseni kanssa. Chow mein ravuilla oli kanssa hyvää nuudeliwokkia, ei moitteen sanaa. Eteläkiinalainen sitruunakana oli loistohyvää ja Chiu Chow eli hapanimelä possu oli aikalailla kaukana kirjan versiosta, koska en jaksanut lähteä etniseen putiikkiin asti, silti hyvää oli sekin.

Tässä siis paistettua riisiä sitruunakanalla, alla ohjeet niinkuin ne itse tein, kirja neuvoi joissakin kohtaa hieman erilailla, mutta en välittänyt siitä yhtään.

Paistettu riisi

riisiä

seesamiöljyä

3 munaa

suolaa, mustapippuria

kevätsipulia

Keitä riisiä reilu satsi ohjeen mukaan ja anna sen viilentyä. Hujauta pannulle seesamiöljyä ja sekoita toisessa kipossa 3 munaa, 3tl seesamiöljyä, 1tl suolaa. Kun pannu on kuumana lisää sinne riisit ja paista. Sitten sekaan muna-öljy seos. Sekoittele kiivaasti ja pidä pannu kuumana. Lopuksi sekaan mustapippuria, ja kevätsipulia sekä ehkä vähän vielä suolaa ja seesamiöljyä.

Sitruunakana

broilerisuikaleita

2 munaa

suolaa

seesamiöljyä

maissijauhoja

kanalientä

sitruunan mehu

sokeria

soijaa 

riisiviinietikkaa

valkosipulia

chiliä

Sekoita n 400g broilerisuikaleisiin 2 munan valkuaista, 2 tl suolaa, 2 tl seesamiöljyä, 3 tl maissijauhoja. Anna maustua jääkaapissa noin 10 min. Laita seesamiöljyä pannulle ja lisää broitskut. Paista nopeasti ja siirrä pois, esim. lautaselle. Lisää pannulle nyt n 6dl kanalientä, yhden sitruunan mehu, 1 rkl sokeria, 2 rkl soijaa, 2 rkl riisiviinietikkaa, 1 valkosipuli puristettuna, chiliä pilkottuna ja lopuksi 2 tl maissijauhetta sekoitettuna vesitilkkaan. Keitä siis kastikkeeksi ja lisää lopuksi broileri ja sekoita tasaiseksi.

Mielensäpahoittajan ruskea kastike

En ollut kovin huumorituulella vissiin kun ärryin kirjan otsikosta Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike. Jotkut asiat on sentään pyhiä ja niistä ei mitään vitsiä väännetä. Ruskea kastike on jumalaista ruokaa, jonka tekeminen vaatii 65-vuotiaan martan itsevarmuutta ja varmaotteista ranneliikettä. Tätä kansanosaa on selvästi nykyisin jo vähemmän, sillä kaupoissa näyttää olevan jos jonkinmoista kastikepussukkaa tarjolla, joten kai väki nykyisin vispaa kastikkeen pussista. Ylenkatson moista touhua ankarasti.

Lapsena katselin mummon tekevän ruskeaa kastiketta pienessä Juvan mökissä lihapullien seuraksi. Ulkona oli ikikesä, mökin ympärillä peikkojen metsä. Mummo laittoi illalla tukan letille ja sipaisi sen aamulla topakalle nutturalle. Näin mummon pitkän ja harmaan tukan auki vain saunasta tullessa, kunnes se taas kiepsaistiin kiireen vilkkaa kiinni. Mummo oli talon tyttäriä, suuren lapsiparven viimeistä ikäluokkaa, jonka vanhimmat veljet siirtyivät Titanicin uppoamisen tienoossa Amerikkaan ja heistä ei kuultu sittemmin. Mummolla oli rankka elämä kylän parhaan pontikankeittäjän ja kuolemaan taipuvaisen lapsikatraan valvojana. Mummosta muistan metsämansikkamaidon, runsaalla voilla sipaistut ruisleivät ja hautajaiset, jonne mentäessä ja tultaessa radiossa soi Scatman.

Äitini laittoi ruskeaa kastiketta myös. Kastike valmisteltiin puolihuolimattomasti kaiken muun ohessa. Mies istui sohvalla odottamassa, minä heiluin jaloissa, koti oli aina siisti ja äiti ja isä tekivät rankkaa vuorotyötä. Meillä syötiin vain kotiruokaa ja äiti leikkasi maailman ohuimmat ruisleivän viipaleet. Äitini elää vielä, mutta on niin sairauden viemä, että ei ole enää täällä. Hoitokodissa kertovat kuitenkin, että hän seuraa hyvin tiiviisti, kun ruokaa laitetaan ja joskus jaksaa kuoriakin perunan tai kaksi. Minun lapsuudessani äiti oli vahva ja hillittömän päättäväinen.

Isäni hallitsi ruskean kastikkeen myös. Kun sain päähäni, että pelastan maailman mm. vegetarismilla vuonna 1988, suostuin syömään lähinnä spagettia ja ruskeaa kastiketta. Ruskean kastikkeen valmistusta en oppinut kaiken nähneen sukupolven edustajalta, mummoltani, en suurten ikäluokkien äidiltäni, vaan 1980-luvun yh-isältä.

Kun tällä viikolla oikaisin keittiöosuudessa ja tarjoilin lapsille ylikansallisia ikean lihapullia, tein niiden rinnalle ruskean kastikkeen.

Mieltänostattava ruskea kastike

Kuumenevalle pannulle ladataan noin 50 g voita.
Katsellaan kun voi sulaa ja katsellaan että se saa väriä. Maailma on hyvä paikka ja miljoona naista ja miestä on tehnyt tämän ennenkin ja onnistunut.
Sitten pannulle lisätään noin kolme ruokalusikallista vehnäjauhoja.
Nyt kaivetaan kaikki asenne ja voima mitä henkilöstä löytyy. Vispataan jauhoja voin kanssa sekaisin kärsivällisesti ja toivoa menettämättä. Annetaan jauhojen muuttua sulavaksi massaksi ja odotetaan, että se saa vähintään vaaleanruskean sävyn.
Vähitellen aletaan kulautella sekaan lämmintä vettä, tilanteesta riippuen 3-6 dl tai 2 dl kylmää kermaa ja loput vettä. Vispataan edelleen, odotetaan, että seos muuttuu sileäksi, kauniiksi, täyteläiseksi. Nyt ei vastailla puhelimeen tai tyhjennetä astianpesukonetta samalla, nyt ollaan ruskean kastikkeen äärellä. Lopuksi lisätään mustapippuria, soijaa, worchester-kastiketta. Heitetään mahdolliset lihapullat sekaan. Vaikka tämmöiset ruotsalaiset täältä, jos on hyvä päivä menossa. Voidaan nauttia myös sellaisenaan makaronin tai perunoiden kanssa. Sekaan voidaan toki lisätä sipulia oikein pieneksi pilkottuna, tai sieniä, nakkeja...

Paistettua ahventa

Joka viikko pitäisi syödä kalaa, mielummin useammankin kerran. En ole kummoinen kalastaja ja meillä syödään useimmin (katka)rapuja, lohta, tonnikalaa ja simpukoita, kuin ihan sitä perinteisintä suomalaista kalaruokaa. Varmaan vähän huono juttu.

Toisaalta syytän tilanteesta kyllä automarkettien aika kökköjä valikoimia. Kala-altaat pullistelevat lohta eri muodoissa ja toisaalta tuoreen kalan hinta on tässä tuhansien järvien ja pitkän merenrantaviivan maassa ihan pilvissä. Jotenkin myös epäilyttää se kalan tuoreus ja siksi en kyllä esimerkiksi koskaan osta marinoitua kalaa, kun olen lukenut, että marinadiin isketään seniorifisut.

Nyt kuitenkin laittelin Prisman kalatiskin  helmiäisiä ahvenia ja perunamuussia parsakaalin kanssa ja erityisesti lapset ilmaisivat suosiota tälle miedolle, klassisiselle, skandinaaviselle menuulle. Perunamuussini salaisuus on runsas meijerivoin käyttö ja pitkällinen vatkaus, joka tekee muussista kuohkeaa. Suolassa ei säästellä. Muskottia vain hitunen sekaan.

Ahvenet kylvetin ensin vehnäjauhoissa, joiden seassa oli tujaus murskattua valkopippuria ja suolaa, sitten sukellus kananmunaan ja lopulta vielä hellä hipaisu korppujauhoja. Viimeinen silaus voisella pannulla. Sata kertaa parempaa kuin vaikkapa kalapuikot (joita meillä ei syödä, koska mielestäni ne ovat ällöttäviä).

Superfoodia metsästämässä

Täysikuu tuli ja meni ja hetkautti elämää negatiivisesti ainakin sen verran, että pesukone hajosi. No, ehkä se ei ollut tähtien syy, mutta grande katastrofi se tässä perhekokoonpanossa on. Plus rahatilanteessa. Toivottavasti korjaaja saa masiinan tokenemaan, sillä ei nyt yhtään inspiroi kodinkoneostokset.

Muuten tämä oli hieno syksyinen sunnuntai. Se alkoi hyvin myöhäisellä brunssilla, eli eilisillä blineillä ja muille jäämistöillä sekä seuranaan tuotetta munakokkelia.

 Aamiaisen jälkeen suunnistettiin miehen kanssa metsään. Olimme jo eilen muutaman tunnin sienimetsästyksessä lähimetsissä ja aika lupaavalla menestyksellä, Jättimustikoita, pieniä puolukoita, suppilovahveroita ja muita metsäsieniä on nyt metsät pullollaan. Kerta kaikkiaan ihmeellistä!

Useita tunteja kyykkimistä ja kumartelua ihmeen kaunissa ja terapeuttisessa luonnon helmassa ja saaliina ämpärillinen sieniä ja nelisen litraa mustikoita terästettynä puolukoilla. Näin mahtavaa superfoodia, ilmaiseksi ja vielä pääterapiat kaupan päälle. Samalla kokosin laatikollisen sammaltakin ulkona keikkuville syksykukille seuraksi. Marttailu on voimaannuttavaa!

Mandariinipasta 5 minuutissa

On aika syksyisten, oranssien, mehevien mandariinien. Ja koska on aina niin halvatun kiire, fastfoodi pitää saada lautaselle jo siinä kohtaa kun astelen autosta ulos. Nopea pikapasta onnistuu tietysti tuorepastasta ja kastikkeesta joka valmistuu siinä muutamassa minuutissa jonka tuorepastan kiehautus kestää.

Ohje on klassikko Italiasta, viehkeän matroona Vivi Sjögrenin versioima ja ollut omalla pastalistalla jo ikuisuuden. On niin mieto, että maistuu hyvin myös pienille ja ennakkoluuloisille lapsille. Sopii hyvin, paremmin kuin hyvin, raikkaan, vaikkapa italialaisen, aistikkaan valkoviinin kanssa.

Mandariinia, salviaa ja pastaa

Tuorepastaa
Mandariineja
Oliiviöljyä
Valkosipulia
Salviaa
Mustapippuria, suolaa
Parmesania

Laita tuorepasta kiehuvaan veteen ja ole tarkkana että se taipuu, muttei ihan tyystin lössähdä.

Pilko, älä yhtään puristele, valkosipuli tai pari, reiluun satsiin oliiviöljyä pehmentymään. Kun on kivasti paahteista, heitä joukkoon 4 mandariinin mehut ja ainakin yhden mandariinin raastettu kuori (mielummin kahden jos jaksat nyhrätä). Kiehauta nopeasti hieman kasaan ja lisää joukkoon puskallinen salviaa. Mustapippuria ja suolaa tiätty kans.

Sekoita kastike pastan kanssa ja  sekoita kahden mandariinin lihat joukkoon ja hujauta tuntuvasti vastaraastettu parmesania päälle.

Georgialainen kaalipaistos ja ranskalainen omenapiirakka

Kerran vuodessa on pakko puuhata kaalin kanssa, jälkeläisten pontevista vastalauseista huolimatta. Olen itse lapsuudessa jopa pitänyt kaalisafkoista ja ongelmia ei luonnollisesti ole myöhemminkään ollut. En kai tullut tarpeeksi topakasti ajaneeni itäisen geeniperimämme asiaa ajoissa ja nyt tilanne vaikuttaa shakkimatilta. En kuitenkaan ole luovuttanut.

Olen tehnyt jo useamman kerran Kinuskikissan blogista löytyvää Gruusialaista kaalipiirakkaa, joka on aivan ässähyvää. Suosittelen todella kokeilemaan, jos on kyllästynyt ainaisiin kinkkupiirakoihin tai varsinkin kotipizzaan ja jos on vielä tämänkin blogin kanapiirakkaan kyllästynyt (se ei kyllä ole mahdollista). Kinuskikissan kertoo blogissaan idean tulleen alunperin työpaikkaruokalan kaaliruuasta, joten ajattelin testata nyt piirakan täytteen kaalilaatikkona. Vähän oli tietysti omaa kädenjälkeä mukaan laitettava eli lisäsin fetaa paketillisen ja tomaattipyreen sijaan käytin paseerattua tomaattia jne. Kinuskikissa mainitsee maustamisen tärkeydestä ja olen samaa mieltä, vaikka vedin ronskilla otteella mausteita soossiin, ei ne vieläkään lyöneet yli.

En kyllä tiedä miksi näitä gruusialaisiksi sapuskoiksi kutsutaan, kun nykyisin puhutaan Georgiasta ja Gruusiaa ei ns. ole. J. Stalin oli  muuten Georgiasta ja siksi esimerkiksi U.K.Kekkosen ruokakirjassa on pitkät pätkät georgialaista menuuta, sitä kun oli Kremlissä herra teräksen aikaan tarjolla aina. Tässä blogissakin olen aiemmin Georgian maininnut täällä. Georgia on silleen kiintoisa ruoka-alue, että sijaitsee Kreikan, Turkin ja Intian välissä ja kaikki ne plus muut oheisalueet on antaneet sävyä maan gurmeeseen. 

Georgialainen kaalipaistos fetalla

500 g kaalia
vettä hieman höyryttelyyn
300g lampaan jauhelihaa
4pientä helmisipulia, muutkin käy
1 venäläinen maustekurkku
4 valkosipulinkynttä
2 pientä pakettia paseerattua tomaattia
2 prk smetanaa
2 munaa
1 paketti fetaa
2 tl punaviinietikkaa
2 tl meiramia
1 tl suolaa
1 tl chilijauhetta
1 tl paprikajauhetta
¼ tl mustapippuria
Pinnalle: 1 ½ dl juustoraastetta

Höyrytä kaalinpää löysämieliseksi pienessä vesimäärässä. Paista lampaan jauheliha, sipulit, kurkku ja heitä sitten tomaatit, smetanat ja mausteet sekaan mukaan.

Asettele kaalit uunipannulle, kaada lihaseos päälle, sitten munat sekaan, feta joukkoon, sekoita ja lopulta juustoraaste päälle. Uunissa pidellään, kunnes saa kotoisan paahteisen värityksen.

Kaalista huolestuneita jälkeläisiä rauhoittelin klassisella, ranskalaisella Tarte aux pommesilla eli omenapaistoksella.

Olen saanut vuosia sitten lahjaksi Ranskalaisen keittiön salaisuudet ja luvannut kokata kirjan läpi viimeistään eläkkeellä. Sen verran tukeva opus on kyseessä, että on hyvä aloittaa jo tässä keski-iän kynnyksellä.

Kirja alkaa viehättävällä omistuksella: Tämän kirjan innoittajana on ollut kaunis Ranskanmaa jonka talonpojat, kalastajat, perheenemännät ja prinssit - puhumattakaan keittiömestareista - sukupolvesta toiseen jatkuneella kekseliäällä ja hartaalla keskittymisellään ovat luoneet yhden maailman suurimmista taiteista. Jepjep. 600 sivua sitä itseään seuraa, kuvia ei juurikaan ole. 

Täytyy kyllä sanoa, että aika konstikasta oli, mutta kannatti. Älyttömän hyvää omppupiirakkaa tuli. Sellaista maalaishenkisen omenakellarin raskasta, paksua ja makeaa aitoa paistosta, joka kepeä kermavaahto nosti taivaisiin. Ymmärsin, että murotaikina on tehtävä itse. On. On.

Tarte aux pommes eli ranskalainen omppupiirakkaa

Murotaikina:

4 1/2 dl erikoishienoja vehnäjauhoja
1/2 tl suolaa
2 rkl siroa sokeria
100 kylmää voita
6 rkl jääkylmää vettä

Pane jauhot, suola, sokeri, voi isoon kulhoon ja nypi. Unohda yleislaitteet. Il faut mettre la main a la pate! Kädet taikinaan! Sekoita mahdollisimman nopeasti ja sitten sekaan vesi. Älä pitkitä tätä vaihetta. Painele ja sekoittele ja lopulta puserra taikina palloksi ja kääri kelmuun ja sujauta pakkaseen tunniksi.

Virittele taikina piirasvuokaan ja esipaista se, ei kypsäksi, mutta puolivalmiiksi 200 asteessa.

Täyte:

7 isoa ranskalaisperäistä omenaa
ranskalaista aprikoosihilloa
Calvadosia
voita

Lisäksi: kermavaahtoa

Pilko 4 isoa ranskalaista kirpsakkaa omenaa palasiksi ja kumauta kattilaan. Keitä pehmeiksi ja lisää vajaa desi ranskalaista aprikoosihilloa, puoli desiä Calvadosia, 1 1/2 dl sokeria ja 50 g voita. Hellittele kattilassa kunnes ovat sellaista kiinteää massaa.

Kumoa piirakkapohjan päälle.

Pilko 3 isoa omppua tai kuten kirjassa sanotaan: peitä se sievällä omenaviipalekerroksella, jossa viipaleet ovat tiiviisti limittäin keskustasta alkavina keskipakoisina kierukkoina. O la laa.

Kypsennä 200 asteessa n. 30 minuuttia. Kuorruta kevyellä sipsuttelulla aprikoosihillolla. Tarjoa kermavaahdon kanssa.

Meni niin kuin Strömsössä.

Olikin taas tavanomaista toimeliaampi viikonloppu, kuten edellisessä blogauksessa ennakoinkin. Helsingin keikalla ehdin kirjakauppaan ja ostin kirjoja kassillisen, tällä kertaa kuitenkin lähinnä lahjoiksi, mutta itsellekin sen Maihinnousun, josta on nyt mediassa kohkattu. 

Helsingin jälkeen perjantai-ilta vietettiin sitten Sirkus Finlandiassa. Show oli hieno kyllä ja meillä oli loistopaikat. En ole ihan vakuuttunut onko ne sirkusihmiset siellä tyytyväisiä työhönsä, jotenkin kaikki popcornin myyjästä romanialaisiin akrobaatteihin oli surumielisen oloisia. Suut hymyili, mutta silmät ei. Muistan viimeeksikin pohtineeni samaa, kun joskus 5-6 vuotta sitten oltiin Sirkus Finlandiaa katsomassa. Miksiköhän niin monet ihmiset muuten pelkää pellejä? 

Pellepohdinnoista siirryttiin sitten todella turvallisuusalueen ulkopuolella ja lauantaina startattiin kohti Vaasaa. Mun vanha opiskelukaveri asuu Vaasassa ja tätä reissua oli järjestelty jo kesästä asti.

Matkalla Vaasaan on peltoja, värikkäitä bussipysäkkejä, lehmiä, metsää, traktoreita, järviä, muuttolintuja, lakeutta ja pilvitaivasta...

Vaasassa syötiin pizzat kansallisellakin tasolla tunnustetussa Marco Polossa. Peruslätty. Tässä kohtaa itäsuomalainen noteraa viimeistään kylän kielitilanteen. Ruotsinkielinen seurueen jäsen saa luontevasti palvelua paikassa kuin paikassa, jotenkin vielä aavistuksen ystävällisemmin kuin enemmistösuomalaiset. Vai onko mulla suomalaiskansallinen itsetunto-ongelma?

Onhan sitä suomenruotsalaisuuden idyllistä temppeliä eli Strömsöäkin käytävä sitten vilkaisemassa.

Strömsössä ei ollut nyt tilanne päällä joten en päässyt mihinkään ikkunaan vilkuttelemaan kun ne siellä taiteilee telkkariohjelmaa. Alueella on muutamia opaskylttejä itse ohjelmaan liittyen ja kaunista tietty kuin postikortissa.

Tilastojen mukaan suomenruotsalainen tausta on jonkinsorttinen lottovoitto nyky-Suomessa. Musta voivat puhua ruotsiaan niin paljon kuin haluavat, mutta en ollenkaan hyväksy tätä pakollista ruotsin opiskelua, niinkuin olen aiemmin täällä manifestannut.

Oma jälkeläinen on tänä syksynä aloittanut ruotsin opinnot ihan innostuneesti ja sillä on tietysti hyvä syykin oppia ruotsia puhumaan, kun kotipesässä voi sitä taitoa harjoittaa kotihurrin kanssa niin paljon kun sielu sietää.

Mulle tulee tollaisissa kaupungeissa, joissa on jokapaikka täynnä ruotsinkielistä aineistoa muuten valtava tarve alkaa lausua niitä sanarimpsuja isoon ääneen sellaisella pizza-ruotsilla, jonka voin kuvitella olevan melko ärsyttävää. Jos mies hokisi jokaista koivistonkylää ja hataanpäätä idiootin tavoin ääneen, olis varmaan suhde koetuksella.

Strömsön tunnelmista ajeltiin sitten Raippaluodon siltaa ihailemaan, se on Suomen pisin silta kuulemma. Jos tästä jatkaisi vielä parikymmentä kilometriä, saapuisi sinne maailmanperintöalueelle, jossa maa kohoaa silmiinhavaittavaa vauhtia 8 milliä vuodessa. Jossain kohtaa siis Suomi ja Ruotsi on ainakin Vaasan kohdalla yhtä.

Sillan tuntumassa on ravintola ja kahvila, jossa on paikallista väkeä ja ruotsi raikaa. Tää on vastaavanlainen paikka kuin vaikka Pyynikin munkkikahvila Tampereella, onhan sitä natiivienkin kiva tulla parhaalle paikalla sumppinsa silloin tällöin nauttimaan.

Sillalla oli paljon tyyppejä kalastamassa. Tuli hetkellisesti tammikuun Key Westin matka mieleen, jossa kanssa oli siltaa sillan perään ja hirveesti kalastajia niillä.

Kyllä merinäkymässä on sitä jotain.

Mä en ole suuri kissainystävä, mutta tämän otuksen toimista olen lukenut facebookista jo monta vuotta, joten oli aikakin tavata livenä.

Vaasan Asevelikylän kaupunginosassakin pistäydyttiin, se on kuulemma valittu nyt tämän vuoden kaupunginosaksi. Aikamoinen idylli tämäkin ja suomenkielinen. Pastellisävyisten rintamamiestalojen rivistöt, isot tontit, vanhat omppupuut ja tienimistö Seitsemää veljestä. Monissa taloissa on suoritettu harkittu sukupolvenvaihdos eli nykyperheiden äidit tai isät on itsekin asuneet samoissa taloissa lapsuuden.

Siellä on erittäin camp-henkinen pururata johon paikallinen taitelija on taituroinut veistoksia. Nämä veljekset sitä rauhallisinta toteutustapaa. Pururadan yhteydessä on korsu ja juoksuhauta. Jessus sentään.

Kiitokset ihanille kavereille, että saatiin tulla ja nähdä, vaikka voittoa illan peleissä ei tullutkaan :) Pitää jatkaa treenailua.

Pizza

Kun on nauttinut loistopizzaa Napolin parhaassa pizzeriassa, josta kerroin täällä. Ei sitten ihan heti tule mieleen yrittä samaa omassa herkkukeittiössä. Muistan Napolin Margharitan turhankin hyvin, pehmeän pohjan, happaman täytteen, täyteläisen makuyhdistelmän. Ehdottomasti parhaiten makuhermoihin uponnut elämys, alkuvoimainen ja ihana.

Nyt kuitenkin teki mieli pizzaa, joten paneuduin asiaan perusteellisesti. Pizzapohjaan lämmitin reilut 3 desiä vettä ja murskasin puoli pakettia tuoretta hiivaa sekaan. Toisessa kipossa oli reilut 8 desiä durum-vehnäjauhoja, joiden sekaan vesihiivaseos humpsahti. Nuijin taikinaa kymmenisen minuuttia, huljauttelin ison kulhon oliiviöljyyiseksi ja jätin lepäämään melkein kahdeksi tunniksi.

Taikinan miettiessä omiaan keitin tomaattikastikkeen. Iso purkki paseerattua tomaattia kattilaan, sekaan kokonainen valkosipulinkynsi pilkottuna, 4 rk oliiviöljyä ja suolaa. Hauduttelua noin tunti. Tarkoituksella en lisännyt nyt yhtään sokeria, sillä hain hapanta vaikutelmaa, niinkuin siinä Napolin versiossa.

Pizzapohjat painelin suoraan oliiviöljyllä voidellulle pellille ja taas vaan lepuuttelemaan puoleksi tunniksi. Sitten päälle tomaattikastiketta ja uuniin 220 asteeseen 20 minuutiksi. Sitten uunista ulos, päälle mozzarellat ja vasta raastetut pecorinot. Takaisin uuniin poreilemaan kymmeneksi minuutiksi. Lopulta rucolaa päälle ja rullalle.

Tein toisenkin version: päälle samaa tomaattikastiketta, mutta myös paistijauhelihaa, jossa reilusti sipulijauhetta, chili explosionia, pizzamaustetta ja oreganoa, tietysti suolaa myös. Sitten auramurua, mozzarellaraastetta maltillisesti ja ananaspaloja. Tätä nautittiin Santa Marian pizza topping-maustekastikkeen kanssa. Oli sellainen maku, että saattaisi sopia vaativaan hangoveriin hyvin.

Valkosipulinen kukkakaalisalaatti

Niin kiireinen on syksy taas edessä kahden duunin, harrastusten, vanhempainiltojen ja muun keskellä,  että tuskin entistä paljon enempää ehdin kavereita tavata. Pidän asian kuitenkin agendalla. Oikein tosissani.

Meanwhile in kitchen. Meillä on syöty edelleen usein intialaista ja tässä kuvassa on jo aiemmin blogattua voikanaa basmatiriisillä, jonka ohje on täällä. Uutuutena on ykköshyvää 

Sirkustirehtöörin kukkakaalisalaattia

(jota olen nauttinut kerran sirkuspiknikillä ja ohje on aivan ässähyvä) tämä sopii myös tapas-pöytään muiden viileiden laittojen äärelle

Pilko tuore kukkakaali kulhoon, sekoita yksi purkki kermaviiliä ja creme fraichea, mausta grillimausteella, parilla puristetulla valkosipulinkynnellä ja suolalla. Kaada kukkisten päälle ja anna maustua muutama tunti. Sopii hyvin intiafoodin, grillisafkan ja vaikka salaattipöydän lisäksi. Jopa miesväki, joka ei normaalisti meillä kukkakaaliin koske, veti tätä innolla.

Kiisseliä eller kräm?

Vitun kolmetoista on kai jonkun elokuvan nimi, mutta mulla onkin kotona sellainen. On aika raskasta olla teinin äiti. Ne on kiittämättömiä, epäreiluja ja lapsellisia -melkein mahdottomia voittaa sanallisessa taistossa. Sieltä kumpuaa mehevästä alitajunnasta kaikki ne hajoittavan riitelytyylin helmet: sä aina, sä et koskaan, sä pilaat senkin, silloinkin sä, ikinä et.... Ei paljon auta, että on pitkät yliopistolliset sivuaineet kasvatustieteissä, psykologiassa, erityispedagogiikassa ja sosiaalipsykologiassa ja että on ratkaisukeskeistä toimintamallia opiskellut. Lopputuloksena tekee mieli pistää alkukantaisessa tilassa raivoava tahtoteini hiljaiseksi salamasotataktiikalla ASAP.

Oman äidin kanssa en ole paljon riitaa päässyt haastamaan. Kylmänviileä äitini lähti vain menemään, kun olin 7-vuotias. Olenkin enimmäkseen pöyristynyt siitä vihasta, jota omilta lapsiltaan saa päin näköä. Kun vertaan omaa lapsuuttani siihen, mitä heillä on, en oikein ymmärrä, miksi he eivät päivittäin ole kiittämässä minua. Että on ylipäätään äiti. No eihän niillä tietysti ole vertailukohtaa. Ehkä hyvinvoivan perheen lapsista tulee tyytymättömiä, mutta ei nälkäisiä. Kun kasvaa puutteessa, on niin kova hätä sieltä pois, että ei aikuisenakaan mikään riitä. 

Kun on poissa toltaltaan perhekonfliktien takia, paras terapiakeinoni on mennä keittiöön. Armon tunne valtaa, kun osaa, näkee että onnistuu, asiat menevät niinkuin pitääkin...

Parasta rauhoittumissafkaa ovat turvalliset seitkytluvun retroruuat. Ja pulla specially. Leivoin niitäkin tässä kiisselimanian ohessa. Parhaat pullat tulevat raesokeripaketin takana olevalla ohjeella. Kiisselit teen sentään äidin ohjeella, jonka hän on joskus reseptivihkoonsa kirjoittanut.

Marjakiisseli

Keitä muutama kipollinen viinimarjoja ja mansikoita reilussa puolessa litrassa vettä, lisää vajaa desi sokeria. Kun väri alkaa marjoista irrota, sekoita 2 rkl perunajauhoja pieneen määrään vettä ja valuta se ohuena nauhana kiehuvan kuumaan nesteeseen. Ota liedeltä pois. Tarjoa maidon tai fiinimmin kermavaahdon kanssa.

Ruotsalainen alkoi sitten muisteloimaan omia lapsuusherkkujaan, kun minä vedin marjakiisseliä. Äppel kräm oli kuulemma niin mahtavaa. Sama periaate siis tässäkin. 

Omenakiisseli

Puoli kiloa omenoita kuoritaan ja paloitellaan ja keitetään puolessa litrassa vedessä. Reilu desi sokeria sekaan ja 1 kanelitanko. Keitä kunnes omenat ovat pehmeitä ja samalla systeemillä perunajauhot-vesiseos sekaan. Omppuja voi sitten vaikka perunasurvimella möyhentää. Ainoa oikea tapa on kuulemma syödä maidon kanssa, mutta kyllä se kermavaahto tämänkin kanssa oli nams.

Paluu luontoon! Aikamoista!

Ihanat lukijani olette varmaan jo tähän mennessä oivaltaneet, että en ole mikään retkeilijätyyppi. En tunne oloa luottavaiseksi metsässä, en tunne kasveja, saati puita ja inhoan vimmaisesti hyttysiä, itkoita, paarmoja ja kaikkia vaarattomiakin lentäviä olentoja. 

Lapsena olen lisäksi kokenut monen '70-luvun lapsen tavoin traumaattisen ilmiön nimeltä marjanpoiminta. Minut on pakotettu mummoloissa ja muissa viattomilta ja vaarattomilta kuulostavissa paikossa metsään kipon kanssa ja heihei. Sitten on kerrottu niitä kalevalaisia selviytymistarinoita miten omat vanhemmat aikoinaan, lapsuudessaan, pimeällä ja saatanallisella 1950-luvulla joutuivat poimimaan marjoja lähes kaiken valveillaoloaikansa, mitä nyt välillä hiihtivät kouluun 20 kilometriä susia pakoon lykkien.

Ja jossain siellä, lapsuuteni kesien elokuussa, itikoiden surratessa ympärillä, punaisten kumppareitten puristaessa varpaita ja kellon hitaasti edetessä mättäältä toiselle olen päättänyt, että ikinä enää en marjasta. Ja aika hyvin on selkäranka pitänyt. Yhtenä teinikesänä poimin mansikoita pari päivää kesätöikseni, myöhemmin ex-miehen mökillä puuhailin marjapensaiden ympärillä puoli-innoissani (raskaushormonit varmaan) ja sitten tosiaan vadelmia olemme käyneet lasten kanssa poimimassa Hämeenkyrön Yrjölän marjatilalta melkolailla sisäsiististi. Ainakaan kukaan ei ole niillä reissuilla itkenyt tai vastustanut järjestettyä toimintaa pontevasti.

Ja tänään, tavallisena lauantaina, kun täysikuu kävi juuri vesimiehessä ja maailma oli muutenkin yhtä pois radaltaan kuin yleensäkin, päätin sattumalta täysin hetken inspiraatiossa (carpe diem ja muut kliseet tähän) lähteä miehen kanssa metsään.

Miestä kiinnosti lähinnä sienisaaliit. Minua innoittivat ennalta mustikat ja kanttarellit (sillä ne tunnistan melkolailla varmasti). Yltiöpositiivisella asenteella pakkasimme ämpärit autoon ja sitten huristelmaan kohti Hämeen metsämättäitä.

Kyllähän se oli ihan niin kamalaa kuin muistin. Täysin masokistista ja sairasta touhua. Mutta saimme marjoja riittävästi piirakkaan (ja massun puolilleen metsämansikoista) ja ihan uskomattoman herkkuja sieniä  taggsvamppeja (joita tuo ruotsalainen mieheni siis poimi ja on niillä aivan varmaan suomalainenkin nimi, mutta se tuskin sanoisi minulle sen enempää kuin tuo ruotsalainenkaan).

Oli sitten kotona pollea olo, tehdä safkat itse saalistetuista aineksista (no melkein joo). Ja vähän huoletti kyllä sekin, että jeesus miten keski-ikäistä touhua. Ja vähän tekee mieli hakemaan noita sieniä lisää...Ilmaisia ja noin älyttömän hyviä.

Mutta lauantai-illan menuu koostui siis tomaattileivistä. Bruchettat kai silleen hienostuneemmin. Mikkeliläistä ykköshyvää Siiskosen kauraleipää oli vielä pakastimessa, joten paahdoin sitä muutaman kierroksen, voitelin leivät oliiviöljyllä, sivelin valkosipulilla ja päälle kirsikkatomaatteja ja basilikaa. 

Sitten taju lähti näillä ihanilla safkoilla. Ylistyslauluja ja aplodeja! Sieniä freesattiin hetki voissa, päälle mustapippuria ja suolaa ja 2dl luomukermaa. Seurana uusia pottuja.

Ja sitten vielä hillittömiä uhrauksia vaatinutta marjapiirakkaa. Tein oikein tarkoituksella sellaista perinteistä, mitä lapsuudenkodissakin oli, mutta muokkasin kyllä vähän.

Mustikkapiirakka

1 muna
3 dl sokeria
1 dl ricottaa
1 creme fraiche (ricotan ja creme fraichen voi korvata kermaviilillä)
2 dl maitoa
4 dl vehnäjauhoja ja 2 dl spelttijauhoja plus 3 tl leivinjauhettta seassa
1/2 dl mantelijauhetta
125 g voita sulatettuna

Sekoita ainekset yllä olevassa järjestyksessä ihan vaikka puuhaarukalla. Levitä uunipannulle ja heittele mustikat/omenalohkot/raparperinpalat päälle. Paista uunissa 200 asteessa puolisen tuntia.

Sopii tietty tosi hyvin vaniljakastikkeen, jätskin tai ihan vaikka kermavaahdon kanssa. Meille maistui kyllä sellaisenaankin.

Greatest hits: texmex

Kaikkihan tykkää texmexistä. Kaikki osaa sitä tehdä. Usein käy vielä niin, että kotien herkkukeittiöt valmistaa satakertaa maistuvampaa ja elämäniloisempaa mättöä kuin nuo erilaiset ravintolat ja ties mitkä raumalaiset labambat. (Olen vieläkin katkera ravintolavisiitistä Raumalla.)

En oikeastaan ymmärrä miten texmexiä voi mokata. Jos tekee aidolla soulilla tätä intiaanien, meksikon siirtolaisten ja karjapaimenten alunperin tunnetuksi tekemää, käsillä syötävää, täyttävää, hiilaripitoista herkkuruokaa ja käyttää tuoreita aineksia, lopputulos on aina hyvä. On. On.

Tein tänään savuisia kanaquoesadilloja guacamolella, mutta listaan tähän all time favouriten kyseisen safkan vegeversiosta. Kummatkin on ihanaa ruokaa isoon nälkään, niitä voi syödä monta päivää ja ne sopii ihan ykköshyvin tarjottavaksi vieraille. Ni. Kaikkihan texmexistä tykkää. Sitäpaitsi näitä ruokia ei voi syödä jäykällä fiiliksellä, joten on taatusti rentoa pöytäkuntaa, kun sormet on tahmassa ja juustot tursuaa tortillojen välistä.

Savuiset kanaquesadillat

1 paprika
1 punainen sipuli
500 g broilerisuikaleita, marinoimattomia
öljyä paistamiseen
marinadi:
1/2 dl maustamatonta jugurttia
1/2 dl olutta
1/2 dl barbecue-kastiketta smoky-aromilla
1 rkl fariinisokeria
chilirouhetta (Chili Explotion tai vastaavaa)
Lisäksi:
cheddari raastettuna
kirsikkatomaatteja pilkottuna
tortilloja

Paista pilkottu sipuli  ja paprika broilereiden kanssa öljyssä. Sekoita marinadin ainekset ja heitä ne sekaan. Paista hetkonen.

Asettele tortillalätyn päälle kaupasta valmiina saatavaa paputahnaa (Santa Marian versiota käytän itse), mutta tämä ei ole pakollinen. Sitten kanakastiketta. Päälle tomskuja ja reilusti juustoa. Iske toinen tortilla päälle. Paista uunissa (4 mahtuu pellille kerrallaan) 200 asteessa sen aikaa, että tortilla saa väriä.

Voi sipaista myös tortilallarullalle, tai tarjoilla vaikka tacojen kanssa.

Tarjoile esim quacamolen kanssa.

Guacamole
Soseutetaan sauvasekoittimella 2-3 avokadoa, 1 sitruunan tai 2 limen mehua, 1 valkosipulin kynsi, 1 smetana, mustapippuria ja suolaa, sileäksi. Annetaan maustua puolisen tuntia jääkaapissa ennen tarjoilua.

Ihanat vegetortillat
1 sipuli pilkottuna
2 valkosipulinkynttä murskattuna
1/2 dl öljyä
1 punainen paprika pilkottuna
1 vihreä paprika pilkottuna
200 g maissia (pakastemaissi toimii hyvin)
1 dl mustia oliiveja pilkottuna
2 tomaattia pieninä palasina (pihvitomaatti on tosi ässä tähän)
oreganoa, juustokuminaa, chiljauhetta, chiliä
200 kermajuustoa
2dl smetanaa

Kuumenna öljy  ja hauduta sipuleita, paprikoita ja mausteita. Sekaa mukaan kaikki muut paitsi juusto ja smetana.

Sitten lisää ne loputkin, sekoita ja o la laa. Täytä tortilla ja pyöritä rullalle tai tee niinkuin edellä quesadilloja. Pyöritellyt tortillat voi laittaa myös uuniin viimeistä silausta varten. Tarjoile chilikastikkeen ja guacamolen kanssa. 

Ja tuon chilikastikkeen voi myös huitaista uuniine menevien tortillojen päälle, jos haluaa oikein näyttävän näköiset safkat. (Yritän muistaa laittaa kuvan tänne jossain vaiheessa, on lasten tietokoneella ja sinne ei oikein pääse koskaan....)

Chilikastike
1 prk tomaattimurskaa
1 rkl tomaattipyrettä
1 sipuli
öljyä paistamiseen
valkosipulia pari kynttä
suolaa, mustapippuria, cayennepippuria, oreganoa, kuminaa

Hauduta tomaattipyrettä, pippureita, sipuleita pari minuuttia. Lisää tomaattimurska ja mausteet. Hauduta puoli tunti tai jopa tunti. 

Maistuu myös kylmänä ja pelkkien nachojen ja smetanan (johon puristettu valkosipulinkynsi) kanssa.

Näitä ohjeita olen taitellut vuosikymmenen ja yli, alunperin kopioinut ohjeet jostakin texmex-kirjoista, enkä ole hirveesti muutellut, kun kerta toimivat.

Marinoidut Niagaran oliivit &kotipesä

Mies kehui äitinsä laittamia oliiveja ja oli tietysti pakko yrittää päihittää ne. Hahmottelin omaksi makutavoitteeksi jotain sellaista, mitä tarjotaan tamperelaisen elokuvateatteri Niagaran aulabaarissa. Simppeli ja mielestäni aika onnistunut resepti kuuluu seuraavasti: kipataan purkillinen kivettömiä vihreitä oliiveja lautaselle (ilman niitä purkin nesteitä), peitellään ne tuoreella basilikalla ja hyvällä oliiviöljyllä, sekaan Provencen yrttimaustetta raskaalla kädellä, vähän mustapippuria. Sekoitus. Annetaan maustua ainakin tunnin verran. Tarjoillaan esimerkiksi juustojen kanssa.

Kävin kaverini kanssa sitten vihdoin siellä asuntomessuillakin. Emme jaksaneet kiertää kaikkia torppia ja emme olleet ihan kauhean vaikuttuneita näkemästämme. Itse bongasin kivoja punosmattoja, ne kuohkeat karvalankamatot alkaa ehkä olla jo vähän eilistä. Lisäksi siellä oli parit hauskat verhot, erityisesti pojan huoneeseen voisin jotain vastaavaa yrittää, eli ripustaa kankaan reilusti parilla isolla koukulla kattoon ja jättää roikkumaan rempseästi. Tykkäsin Aarikan valkoisista lampuista, harmaista betonilattioista, betoniseinistä kylpyhuoneissa..

Ihmettelin lentokenttämoodin vessanpyttyjä, tapettia katossa (no tuli siitä ehkä sellainen rock'n roll Graceland- vaikutelma toisaalta), vessoja kolmella ikkunaseinällä (kuka haluaa ponnistaa naapuriyleisölle?), poreammeita isojen ikkunoiden edessä, seinään maalattuja tekstejä (eikö niihin muka kyllästy, mä kyllästyn mun jääkaapin magneetteihinkin..) ja taas kerran dissaan vakavasti vaarallista, naista alentavaa Hello Kitty-buumia, jota tungetaan viattomien pikkutyttöjen päähän.

Kadehdin muutamissa kodeissa ikkunoista avautuvaa metsämaisemaa. 

Omassa kodissa vaikuttaa olevan montakin sellaista juttua, jotka on ihan harvinaisuuksia ja siis todella trendien ulkopuolella. Ensinnäkin kirjahylly. Hyllyjä kodeissa oli, mutta esimerkiksi niissä kodeissa, joissa kävin, taisin vain yhdestä bongata kokomittaisen kirjahyllyn. Lastenhuoneissa kirjat suorastaan loistivat poissaolollaan, muutama hassu Mauri Kunnas ehkä. Onko ne kirjat kaikki pistetty piiloon? Eikö kansa tosiaan lue? Onko kirjat pois muodista? Olen huolestunut.

Yhdessä talossa oli muuten kirjoja laiteltu seinälle värijärjestyksessä. Mä olen niin old skoolia että en ymmärrä ollenkaan. Saman kirjoittajan kirjat pitää olla vierekkäin, myöskin teemat huomioiden. Siinä mitään värijärjestyksiä mietitä...

Mun kirjahylly ei varmasti miellytä minimalistin silmää, mutta karsin sitä sentään koko ajan. Ja ostan uutta. Kehittyvä kohde siis selvästi. Julisteen roudasin Miamista art deco-museosta.

Seuraava kuva viittaa edellisiin sepustuksiini. Kehuskelin miten olen maalaillut täällä ja tässä siis todistusaineistoa. Lapset kulkevat meillä kodinhoitohuoneen kautta. Lasten naulakon suihkutin sellaisella graffitimaalilla valkoiseksi ja samoin taustalla vaanivan hyllykön, jossa on lasten kengät ja yläkorissa hatut ja huivit. Ovessa on arkkitehdin loistoidea. Meillä ei kodinhoitohuoneessa ole muuta ikkunaa kuin tämä etelään päin oleva läpinäkymätöntä lasia oleva ikkuna ulko-ovessa. Se riittää. Tuo ikkuna tuo huoneeseen todella hyvin valoa.

Kodinhoitohuoneesta pääsee esimerkiksi kylpyhuoneeseen, jossa on kaksi suihkua vastakkaisilla seinillä ja tollainen mosaiikkiviritys välissä. Taustalta pääsee maalauskohteeseen sauna, joka käsittelin mustaksi tässä taannoin. Olen sinne kantanut ison valkoisen kynttilän sellaisessa Ikea-vaasissa ja tunkenut kiviä toiseen kulhoon. Tykkään aika paljon lopputuloksesta vaikka se ehkä kaipaa vielä toista kerrosta maalia ollakseen riittävän tumma.

Suihkut on tavikset. Miehen piti rakennusaikana järjestää putkarin kanssa sellaiset isot suihkut ja tietysti se unohti. Meidän putkimieskään ei ollut kyllä mistään kotoisin työmoraalinsa kanssa. En ole sitten jaksanut vaihdattaa sinänsä hyviä suihkuja. Vielä. Valkoiset laatat seinillä ja harmaat lattiassa näyttivät olevan useissa messukohteissakin. Vähän tylsä valinta, mutta aika turvallinen.

Eteisen kautta kuljen minä. Eteisen toisella puolella on oranssiksi maalattu seinä ja toinen seinä on peilikaappia. Buddha on kyttäysasemissa..Peilikaappeja oli eteisessä melkein kaikissa asuntomessutaloissa, mutta omaa silmää miellyttivät yhden talon mustat kaapit. Niissä oli asennetta.

Kuopuksen huoneessa on uutuutena D&G:n kankaalla päällystetty Emma-tuoli. Kuopus, 9-vuotias neiti ei vielä ole kyllästynyt vaaleanpunaisen ja vihreän yhdistelmään, mutta oletan hetken vielä koittavan. Noi harmaat putkijalat kohtaavat vielä maalisuihkeen...

Toinen seinämä huoneessa onkin sitten huomattavasti rauhallisemmin valkoinen.

Yläkerran kylpyhuone sisältää nykyajan harvinaisuuden ilmeisesti, kylpyammeen. Kaikkea mahdollista uima-altaista poreammeisiin oli messukodeissa tarjolla, mutta ammetta en löytänyt. Ja itse pidän tämmöisestä juuri kaikista eniten. Meillä oli hyvä tekijä laattoja laittelemassa ja takkaa muuraamassa, varsinkin tuo lattian ranskalaishenkinen laitto on aika kaunis.

Yleisesti vielä sille kiinnostuneelle lukijalle, joka toivoi lisäinfoa talonmme, tässä on 160 neliötä itse talossa ja piharakennuksissa 38 lisää. Talo on kaksikerroksinen Jämerä, arkkitehti Maija Tolmusen suunnittelema. Sama arkkitehti suunnitteli myös avoportaat ja takan. Yläkerrassa on neljä makuuhuonetta kaikki aika isoja ja jokaisessa vaatehuone peilikaappirivistön takana.

Alakerrassa iso olohuone + ruokailutila, keittiö ja kodinhoitohuone, kypyhuone, sauna ym. tilat. Alakerran lattiat ovat pähkinäparkettia, yläkerrassa laminaattia. Kahdessa huoneessa on tapettia, alakerrassa olkkarissa D&G:tä ja yläkerran makuuhuoneen kielotapetti on Victorian ja Danielin häätapettia Ruotsista. Kaikki meidän kylppäreittien, keittiön ja kodinhoitotilojen kalusteet tuli samasta paikasta, sellainen pienehkö, edullinen yritys Kankaanpäästä (en muista nyt nimeä, löydän sen tarvittaessa).

Pihalla on iso 50 neliön terassi ja pieni kaistale nurmikkoa. Lisää kuvia ja juttuja talosta löytyy koodisanalla kotipesä tuosta viereistä palkista. Talonrakentamista en suosittele, mutta avioeroa lukuunottamatta tässä on kai sujunut hyvin, hah. (Lattialämmitysten kanssa on ollut tosin pientä säätämistä, mitään muuta ongelmaa ei kuuden vuoden aikana ole ollut.) Päätän sisustusjutut talosta varmaan tähän ja sama tilanne on matkojen kanssa. Blogia täytetään nyt sitten ihan muulla höpötyksellä ja toiveita saa tietysti esittää.

PS: Se eilinen mustikkapiirakka oli vielä parempaa seuraavana päivänä, joten kannattaa tehdä sitä ennalta.