maanantai 4. helmikuuta 2013

Berliini 2/2: ihmisten oli elettävä

Olen lukuisten muiden historioitsijoiden tapaan merkillisen lumoutunut toisen maailmansodan julmuuksista. Vuodet yläkoulun opettajana antoivat tuntumaa siihen, että nämä ovat niitä tarinoita, joilla saa vastahakoisenkin pissislauman istumaan hiljaa vaieten. Kolmannen valtakunnan nousu, karmiva holokausti, taistelut idän aromailla, myrskyisä maihinnousu Normandiassa ja neuvostojoukkojen voitonhirmuinen syöksy Berliiniin ovat nykyihmiselle kuitenkin mahdottomia samaistumiskohteita.

Kun meillä nykyaikana itketään yhden YK-sotilaan menehtymistä ja vedetään vapaaehtoiset heput pois sota-alueilta "sinkkiarkkujen nimissä" on vaikea ymmärtää, että toisessa maailmansodassa menetetiin miljoonia ihmishenkiä. Missä olivat pasifistit, hipit? Kotirintama kesti. 

Nykyajan eurooppalainen kansakunta ei enää mentaalitasolla kestäisi miljoonan miehen kuolemantaistoa Venäjän ja Ukrainan viljapelloilla ja syvissä metsissä. Aika moni tuumaisi, että WTF ja OMG, lähden kotiin. Enkä tarkoita tätä pahalla, ajat ovat vain toiset.

Ja kun tutkii kuolemanleireille rahdattujen ihmispolojen taustoja, toisaalta hämmästyy saksalaista 1930-40-lukujen tehokkuutta: Auschwitziin koottiin väkeä pitkin Eurooppaa. Ei niin vaatimatonta kyläpahasta tai niin mitätöntä juutalaissukua jossain, ettei se olisi kansallissosialisteja innoittanut. Junat kolkuttelivat ihmismassaa Tanskasta, Kreikasta, Ranskasta ja Hollannista uskomattomalla volyymilla ja samalla saksalainen Wehrmacht taisteli joka ilmansuunnassa. Ei ihme, että hävisivät. Mutta kyllä saksalaisetkin sitten saivatkin kostoa maistaa.

Aloitimme Berliiniin tutustumisen East Side Gallerysta, jonka suhteen nimen ei kannata antaa hämätä. Kyseessä on rankka paikka.



Alue on muurin jakamaa aluetta ja Saksojen yhdistyessä tänne kutsuttiin taitelijoita ympäri maailmaa jättämään jälkeensä ihmiskunnan tunnetuimpaan muuriin.

Miten ne ihmiset elivät, kun ympärillä oli muuri? Ja toisaalta, kun on näin vanha kuin minä, hämmentyy aina vapautuneista itä-eurooppalaisia ulkomailla. Omassa lapsuudessa venäläisiä ei niin vain tavattukaan ruotsin laivoilla. Se, että iso osa ihmiskuntaa oli eristetty kommunistidikatuurin alle oli ihan arkinen juttu 1980-luvulla.

Vuoden 1989 tapahtumista saa ehkä kiittää Gorbaa. Ja varmaan Reagania. Yhdysvallat ajoi Neuvostoliiton takanurkkaan ja glasnostin ja perestroikan oli aika saapua. Mihail on suosikkimiehiäni. Katselin Berliinin Checkpoin Charlie -museossa pariminuuttista videopätkää kerta toisensa jälkeen. Videossa luultavasti allekirjoitetaan kansainvälisen tason sopimus Saksojen yhdistymisestä. Saksan jakajien edustajat eli liittoutuneet: Yhdysvaltojen senior Bush, Britannian rautarouva Thatcher ja Ranskan Mitterrand allekirjoittavat paperit vakavan päättäväisinä. Gorbatshov virnuileee, vinkkaa silmää ja on ihan hetkessä mukana. Miksi ne sitä Venäjällä moittii? Luulen, että kuolemansa jälkeen Mihail vielä saa ansaitsemansa arvon. Helmut Kohl läpsyttää videolla käsiään niin kovasti yhteen, että tulee hämmentynyt olo. Pitää etsiä se pätkä vielä youtubesta ja miettiä mitä siitä ajattelen. Muuten en hirveästi sitä Checkpoint Charlien museota suosittele, sekava ja aika kitch.







Kuuluisa itä-saksalainen trabant puskee läpi muurin.

Ennen muuria Saksa kärsi hätää puna-armeijan saapuessa Berliiniin. Kerrotaan, että pommitettu ja loppuunajettu Saksa oli palannut vuoteen nolla. Hitler tappoi itsensä bunkkeriin ja Saksa antautui. Sitten Saksa jaettiin voittajien kesken. Tässä välissä suurin osa berliiniläisistä naisista raiskattiin, myös ne vanhemmat ja nuoremmat. 

Länsi-Berliiniin jäi pala itää. Brandenburgin portin tuntumassa on neuvostosotilaiden muistomerkki, jonka alle on haudattu yli 2000 sotilasta. Kylmän sodan ajan neuvostosotilaat saapuivat tätä vartioimaan päiväksi, marssien illalla pois.

Miltä se tuntuisi jos venäläinen marssisi Tampereen keskustorille joka päivä patsastelemaan? Näin olisi voinut käydä meillä täällä kotipesässäkin.



Brandenburgin portista marssi 1800-luvulla keisarivalta keskeltä ja tavikset reunalta. Sitten tuli Napoleon ja valtasi Berliinin ja ryösti portin päällä olevan kreikkalaisen antiikin jumalia kuvaavan patsassysteemin. Seuraavassa vaiheessa preussilaiset kipaisivat Louvreen ja hakivat patsaan takaisin. Napsulle kävi vähän huonosti. Myöhemmin natsien paraatit alkoivat Brandenburgin portilta. Muurin murtuessa, tyypit kipusivat portin vierellä olleen muurin päälle ja sieltä ne kuuluisat valokuvat otettiin. Ajatuskin saa Scorpionsien Wind of changen kelautumaan päähän. Nyt portti on euroissa, aika ansaitusti.



Portin liepeillä on markkinahumua ja historian kaupallistamisen ilmiöitä ihan riittävästi saattamaan hartaassa tilassa vaeltava historioitsija tilaan.

Lähellä on Holokaustin muistomerkki. Muistomerkin alla on iso museo, joka on koskettava. Tarina on sellainen, että vetää hiljaiseksi, myös paikalla hiippailleet koululaisryhmät. Ikäraja 14-vuotta. Ei tuota käsitä kyllä missään iässä. Berliinissä on myös juutalaismuseo ja lyhyt junamatka vie ihan oikealle keskitysleirille, jos horroria jaksaa isomman annoksen. Wannseen kartano on sekin hoodseilla, siellä natsit päättivät lopullisesta ratkaisusta, juutalaisten tuhosta. Sinne olisi menty, jos olisi ehditty. Leffa, joka tuosta kokouksesta on tehty, on tosi vaikuttava: Conspiracy.



Holokaustin jälkeen oli luonteva jatkaa matkaa Göringin ilmailuministeriön talolle. Täällä sitä suunniteltiin Luftwaffen iskuja. Nykyisin talossa on finanssiministeriö, joten ihan Euroopan tulevaisuuden kannalta tärkeitä kulmia nämä ovat edelleen.

Talon vierestä meni ennen muuri. Se alue joka alkaa muurin tältä puolen oli  Gestapon ja SS-joukkojen päämajaa. Nykyisin alue on iso, rauhallinen sorakenttä ja reunamilla pieni museo valtavan informaation kanssa. Topography of terror on maksuton kohde, kuten Holokaustin museokin ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Jos Berliinissä et muuten historiaa halua maistella niin ehkä sitten tämän. Paljon valokuvia, tietoa ja mässäilemätön esitystapa. Hirveän järkyttävä silti.


Lyhyt matka Göringin ja Himmlerin luota on tietysti sinne Hitlerin bunkkerille. Saksalaiset eivät ole halunneet tänne mitään kansainvaelluksia, joten alue on parkkipaikkaa ja yksi kyltti on tiedonjanoisia varten.


Indiana Jonesin isän muistikirja joutuu leffassa melkein kirjaroviolle. Tämä populaarikulttuurin kepeämpi versio tuli mieleen Babelplatzilla, jossa on aukiolle tehty pieni muistomerkki kirjarovioista. Kadussa on ikkuna maan alle, jossa näkyy tyhjä kirjasto.

Indyä voi muistella myös Tempelhofin kentällä, jonne ei ehditty, mutta siellä on kuulemma pieni näyttely ja sieltä Indy hyppäsi ilmalaivan kyytiin. Lentokenttä esittää tyypillistä natsien arkkitehtuuri, kuten stadion, joka sekin lienee kiinnostava nähtävyys, mutta ei sinnekään asti ehditty.


Itä-Saksaa kuritettiin erityisesti sodan jälkeen. Itäiset alueet olivat saaneet maistaa pommeja sellaisella annoksella, että oli helpompaa rakentaa koko alue uusiksi kuin korjailla raunioita. Työstä vastasivat alkuvaiheessa trümmerfrauenit eli raivaajanaiset.

Karl Marx allee oli aluksi Stalinallee ja tie rakennettiin sillä lailla, että siitä voi sotilasparaati tankkeineen marssia. Mahtuu, eikä tie tutise. Tässä saavutaan kohti länttä ja edessä suoraan tv-torni, joka myös on Berliinin näkyviä tavaramerkkejä. Itä-Saksa rakennutti sen verta korkean, että varmasti lännessä näkivät, että meilläkin toosat pyörittävät ohjelmaa.


Työläiset rakensivat itselleen asumukset Stalinalleen kulmille. Nämä ensimmäiset 1950-luvun alussa valmistuneet olivat liian vaatimattomat ja yhteisölliset Kremlin makuun. Parvekkeet olivat yhtenäistä tilaa ja arkkitehtuuri ei riittävästi korostanut suurta ja mahtavaa sosialismia.

Työlääntyneet rakentajat kävivät kapinaan ja marssivat kohti sitä Luftwaffen taloa. Päivä, 17.6., on sitten ikuisettu esimerkiksi Berliinin katunimistöön.


Berliinin muurin pakoyritykset ovat jännempiä tarinoita kuin keskiverto dekkarit.


Bundestag eli valtiopäivätalo on ollut valitettavan vähän käytössä. Talolta julistettiin Saksa tasavallaksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Mutta pian olivatkin natsit vallassa, ja demokratiaa ei tarvittu. Sodan aikana rakennus koki kovia ja Saksan historian suurin hetki ei liene, kun puna-armeijan sotilas nostaa ahnaasti punalippua katolle ja heiluttaa sitä kohti itää.

Myöhemmin Saksan yhdistyttyä talo korjattiin ja brittiläinen arkkitehti suunnitteli katolle aika upean lasikupolin, jonne pääsee vierailemaan. Pitää vain ilmoittautua visiitille ennakkoon netin kautta.




Lasikupolin alla on istuntosali.



Katolta on hienot näkymät yli Berliinin. Tämäkin kohde on maksuton ja tour saa informatiivisen sävyn audio guidesta. Suosittelen!

Paikalla on paljon venäläisiä Suuren isänmaallisen sodan tunnelmissa.







Olihan sitä sitten lähdettävä ihmettelemään tätä venäläisten Berliinin reissua tarkemmin. Treptower parkissa, itäisen Berliinin kulmilla on alue, jonne on haudattu yli 7000 puna-armeijan sotilasta. Kävely sinne on jo jotenkin säväyttävä.. alue oli ollut kommunistien kokoontumispaikka jo ennen sotia.


Itse alue hakee vertaistaan varmaan lähinnä Pjongjangista ja on suurin venäläinen muistomerkki Venäjän ulkopuolella.

Porttien jälkeen ensimmäisenä vastaan tuli Mama Russia.








Itäisellä puolella riitti katutaidetta ihmeteltäväksi...


Ja kansallissosialistista taidettakin oli vaivattomasti löydettävissä.. Muuten alueesta tuli mieleen Mussolinin Rooman EUR, kyllä diktatuurin arkkitehtuurissa on näköjään aina jotain samaa.


Berliinissä oli huikea annos historiaa ihmeteltäväksi yhden viikonlopun tarpeisiin. Sulatteluun meneekin varmaan pidempi tovi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti